Kuinka lapsi, joka on homo (näkyy selkeämmin ulos usein vasta konkretian kautta myöhemmässä elämänvaiheessa), voi saada olemassaololleen terveen ja hyvän itsetunnon? Lapsuudessahan olemme usein kokeneet vierautta ja ahdistusta homouden takia - vaikka emme ole olleet tietoisia siitä silloin. Joka tapauksessa tunteemme siitä, että emme ole kokonaisia tai saa olla kokonaisia, juontaa juurensa jo lapsuuden kokemuksiin.
Jos lapsi leikkii toisen samaa sukupuolta olevan lapsen kanssa rakastumista, kotia...
Jos nämä lapset hyväilevät toisiaan ja suutelevat ...
Jos nämä lapset viettävät häitä ...
Näemmekö silloin mitä? Väärinkäytöstä, vahinkoa, ...?
Eikö kaikki lasten sosiaalistuminen omalta pohjaltaan olekaan suotavaa, hyväksyttävää? Onko tarve antaa, tulla lähelle, nähdä toinen väärin? Onko tarve näihin väärin yhdellä, mutta ei toisella?
Seksuaalisuuden (en tarkoita vain seksin) hyvä käyttö antaa meille ihmisille jotain hyvää. Seksuaalisuus on meillä kaikilla j o s s a k i n muodossa koko elämämme ajan. Muotoa paljon tärkeämpi on kuitenkin sisältö, se millaista seksuaalisuutta annamme. Yhtäältä se voi olla toisia (ja itseään) rakentavaa, toisaalta hajottavaa.
Toisen kunnioittaminen sellaisena kuin hän on (löytää *itsensä') on olennaisin osa mielestäni hyvää ihmisyyttä, johon seksuaalisuus kuuluu hyvänä lahjana.
Muussa tapauksessa teemme pahaa - myös sille lapselle, joka hakee itseään ja muita.
