(Nuoren) opettajan varaventtiili

Toisen blogeja lukiessa usein löytää omiensa kaltaisia ajatuksia; sellaisia, joista on juuri ehkä jopa jo ensi viikolla ajatellut kirjoittaa, mutta jotka ovat syystä tai toisesta jääneet. Sitten huomaa, että toinen on vienyt idean ajatuksen mielipiteen pohdinnan hypoteesin pidemmälle, kiteyttänyt sen kristalliksi omaan blogiinsa. Jollakin tapaa silloin on tyytyväinen siitä että sekin idea tuli kirjoitetuksi ylös - sama se kenen toimesta. Ja samalla harmittaa, että itse ei ole saanut aikaiseksi kirjattua ylevämpää tekstiä kuin keski-ikäisten naisten jumppa-asuja käsittelevää vinkunaa.

Toisten blogeja lukiessa miettii, millaisen kuvan toisesta saa ja millaisen puolen itsestään kirjoittaa esille. Miltä minä näytän lukijoiden silmin? Onko antamani kuva millään tavalla tekemisissä sen kuvan kanssa, mitä itse itsestäni kannan? Kuinka monta erilaista Aboaa on olemassa? Miksi edes valitsin nimimerkki Aboan? Mitä halusin sillä manifestoida?

Toisten blogeja lukiessa syntyy kiihkeä halu tavata muut bloggaajat ihan kasvotusten. Ei Helsingissä, ei baarissa, ei yökerhossa, ei levottomien katseiden ja viipyvien silmäysten paikoissa, vaan jossakin muualla, missä voisi kohdata toisen ihan kokonaisena. Levittää viltti nurmikolle linnan taakse, pitää piknik, kattaa liinalle ihan koko Aboa. Asetella tarjolle kätevissä tupperwareissa vaatetus, luonne, puhetapa, käytös, ja aterian jälkeen kysäistä että maistuiko. Että oliko ollenkaan sen oloinen, mitä yrititte lukea pilkkujen ja puolipisteiden takaa. Oliko näköinen?

Sain otettua yhteyttä ja vastauksenkin jo sieltä Työväenmuseolta. Todella mukavaa palvelua siellä. Lisäksi kiinnostuneita materiaalista.

Kun kirjoitin olleeni joskus kauan kauan sitten, opiskelijahomojärjestö Homoglobiinin toiminnassa mukana, hän vastasi, ettei ole koskaan yhdistyksestä kuullutkaan.

Jessus!

Eikö me oltukaan kuolemattomia? Eikö meidän kuvilla peloteltukaan kilttejä heterolapsukaisia kauan sitten yhdeksänkymmentäluvulla?

Yritin tänään etsiä Soneralta jotakin palauteosoitetta, jotta voisin kertoa happaman kommenttini eilisestä liittymävaihtoyrityksestä. Yhtäkään sähköpostiosoitetta ei ollut missään. En nimittäin tahtoisi laittaa viestiä pelkästään palautelomakkeen kautta, koska minulla itselläni on sellainen tunne, että ne menevät pikaisen vilkaisun jälkeen suoraan roskiin. Suora ja henkilökohtainen viesti tulisi luullakseni luettua - jos ei muuta niin kuriositeettisyistä.

Vaan ei. Ei kelpaa palautekaan. Hitto.

Yritin tänään vaihtaa soneraliittymäni toiseen, saman firman tarjoamaan, jotta puhelinlaskuni pienenisi. Menin oikein Sonera-kauppaan sen tekemään, koska en pidä puhelinneuvonnasta tai asioiden sohlaamisesta netissä. Asiakaspalvelua aina, jos mahdollista.

Ei ollut.

Myyjä katsoi, minä päivänä minulla on eräpäivä ja kertoi, että liittymän vaihto onnistuu vain silloin, koska muuten tulee kaksoislaskutus. Että vasta 29. päivä onnistuisi. Kyselin, voisikos sen sopimuksen tehdä tänään niin, että se tulee voimaan silloin karkauspäivänä. Ei voinut. Se onnistuu vain ja ainoastaan silloin eräpäivänä. Tai sitten netissä itsekseen. Sanoin kiitos ja kävelin kilpailevan operaattorin kauppaan.

Perkele, kun minä itse hilasin perseeni ihan kauppaan asti, kun luulin asioiden hoituvan saman tien, jottei tarvitse odotella mitään vahvistuksia ja muita. Luulevatko ihan oikeasti että alan kalenterin mukaan heillä käymään? Eikö yhdeksän vuoden asiakassuhteesta kannattaisi pitää kiinni?

Halisista palasimme takaisin joen länsirantaa. Turku täytti juuri vuosia (muistaakseni 775), ja kaupunki rakensi asukkailleen synttärilahjaksi puisen kulkutien ihan vesirajaan. Se on uskomattoman kaunis reitti katsella vanhoja kauniita rakennuksia. Itse reitti on kauniisti valaistu. Siellä täällä on pieniä, maata valaisevia valopylväitä ja joissakin kohdin onkin valaistu joku yksittäinen kaunis puu. Todella hieno syntymäpäivälahja. Kansalaisena kiitän!

Koira puolestaan ei katsele taloja, vaan vaanii vesirajan sorsia. Ne nauravat sille pilkallisesti.

Kävelimme jokirantaa aina Halistenkoskelle asti. Veden pinta taitaa olla korkealla, koska luukut oli avattu ja vettä juoksutettiin padon ohi.

Jostakin syystä haluan aina kävellä koskelle asti. Kai se on koti-ikävää. Kaipuuta Koillismaan komeille koskille.

Seuraavaksi käveltiin jokea ylävirtaan, kunnes tultiin Tuomiokirkolle. Opiskeluaikana kävelin joka päivä kaksi kertaa rakennuksen ohi ja joka kerta sitä pysähtyi ihailemaan. Toissa kesänä kiivettiin kaverin opastuksella ylös torniin, ihan tuonne huippuun, missä on pienet kaiteet. Uskomattomat näköalat! Siellä on myös tuntikellot, ja oli aikas ikävää olla juuri sen vieressä, kun kello löi tasatunnin merkiksi.

Tänään tehtiin pupun ja koiran kanssa pitkä kävelylenkki. Tuntui tosi kivalta kävellä pitkin jokirantaa ja katsella kauniita maisemia.

Linna tekee minuun aina vaikutuksen. En koskaan väsy katselemasta sitä. Jotenkin sen vanhuus tuntuu rauhoittavalta. Saa ajatella, että on vain pieni osa pitkää jatkumoa, josta muistona on lukuisia vanhoja rakennuksia.

Eilen oli kaverin polttarit ja saimme livetä opasreitin ulkopuolelle ja kiivetä kuvassa näkyvän länsitornin ylimpään huippuun, availla siellä ikkunaluukkuja ja katsella huikaisevaa näköalaa kauas merelle.

Eilen oltiin pupun ja muutaman kaverin kanssa kuuntelemassa Brel-konserttia konserttitalolla. Sen jälkeen mentiin baariin ja minä päihdyin. Kovasti.

Rokkihomo oli luumu ja lähti aikaisin kotiin. Pupukin, iltauninen höpsökkä, lähti pian nukkumaan ja minä jäin ystäväni kanssa vielä hippaamaan. Oli tosi kivaa. Edellisen kerran olen ollut baarissa marraskuun alussa, silloinkin vain yhden tuopin verran. En edes muista, koska olisin edelliskerran juhlinut oikein kunnolla.

Istuttiin pilkkuun asti ja katseltiin, kuinka ihmiset ympärillä etsivät panoa. Vieruspöytään istui kaksi nuorta tyyppiä, josta toinen kommentoi toiselle minua puolikovaan ääneen. Hän mietti, kukahan vieressä istuva Nappisilmä on, kun sitä ei ole kyllä ennen näkynyt ja mitäköhän Nappisilmä hakee, kun Nappisilmällä on kuitenkin sormus sormessa ja mitähän Nappisilmä aikoo tehdä ja lähtisiköhän Nappisilmä jatkoille, jolloin Nappisilmä saisi kyllä kaikkea, mitä tahtoisi. Käännyin häneen päin, esittelin itseni ja kerroin, että olen jo tullut niinkin huomattavaan ikään, että minulle on nimikin jo keksitty. Mainitsin myös, että minusta tuntuu hassulta, että itseäni puolet nuorempi mies arvioi avujani kuin kalatiskin kuollutta turskaa ja että toki hänellä on oikeus se tehdä, mutta ihmettelen, tarvitseeko hänen tehdä se ääneen.

Kävelin kotiin mielettömässä tuiskussa ja sänkyyn päästyäni kerroin tapani mukaan pupulle referaatin illan tapahtumista sekä kimaran parhaimista kerrotuista jutuista. Käsittämätöntä kyllä, pupu ei tälläkään kertaa ollut kiinnostunut kuulemaan tarkkaa selostustani..!