Tänään hesarissa joku nainen kirjoitti siitä, että hoitovapaa pitäsi lyhentää siten vuodella, että se päättyisi lapsen täyttäessä kaksi eikä kolme vuotta. Perusteeksi hän esitti sinänsä ihan järkeviä perusteita naisen heikommasta asemasta työelämässä, mikäli tämä on ollut pitkään hoitovapailla kotona.
Minua ihmetytti se, että minkä takia kirjoittaja halusi lyhentää mahdollisuutta pitää hoitovapaata. Käsittääkseni hoitovapaan pituuden voi jo nyt säädellä siten kuin se itselle sopii ja moni haluaa hoitaa lapsensa kolmevuotiaaksi saakka kotona, toiset jopa haluvat pitempäänkin. Ainakin omalla työpaikallani monet ovat tehneet lapsensa siten, että ovat äitiyslomiensa välissä pyrähtäneet työpaikalle muutamaksi kuukaudeksi ja jatkaneet sitten äityislomalla ja hoitovapaalla taas maksimi ajan.
Vaikutti siltä, että kirjoittaja oli tyytymätön omaan urakhetiykseensä ja hakia jälleen kerran syytä oman itsensä ulkopuolelta. Minusta tuntuu voi olla, että jälleen kerran olen väärässä, että ihmisten on vaikea hyväksyä sitä, että kaikkea ei voi saada. Tai että omat ratkaisume ovat valintoja, vaikka ne eivät siltä vaikuttaisikaan. On valinta tehdä lapsi, on valinta jäädä sitä hoitamaan ja hoitovapaalle. Ja jos sinä aikana oma ura ei edisty nin kyse ei ole siitä, että yhteiskunta tai työnantaja olisivat epäreiluja, vaan siitä että ei ole työmarkkinoiden käytettävissä, koska on itse valinnut niin.
Se, että omat valinnat tai niiden sivutuotteina ilmenevät seuraukset turhauttavat on kuitenkin huono peruste yrittää vaikuttaa toisia tekemästä omia valintojaan. Ehkäpä olen ollut todella väärässä siinä, että nykyihmisen elämä ei olisi monimutakisempaa ja vaikeampaa kuin esivanhempiemme. Heidän ei tarvinnut tällaistakaan tematiikkaa ollenkaan miettiä.
