Taas on päivällinen työtä tehty ja on aika mennä kotiin korjaamaan aineita.
Olen vieläkin jumittunut Suomen kirjallisuushistoriaan, jonka opettamisesta itsekin pidän. Tämä ammatti on niin kehnosti kehuttua, että itse pitää onnistumisen tunteet löytää ja tänään löytyi. Käytiin läpi realismin aaltoa 1880-luvulla ja kerroin Minna Canthin elämästä ja tuotannosta. Sitten luettiin novelli Kuoleva lapsi ja lopuksi referoin Työmiehen vaimon juonen ja luin pätkiä näytelmästä.
Oppilaat surivat kuolevan lapsen lamaantuneisuutta, elivät täysillä mukana työmiehen onnettoman vaimon kohtaloa, kauhistelivat miehen alkoholismia ja ahneutta. Kun kerroin teoksen vaikuttaneen silloiseen senaattiin ja lainsäädäntöön, oppilaat olivat innoissaan ja alkoivat miettiä tämän päivän epäkohtia sekä mahdollisuuksia, miten niistä saisi aikaan niin vaikuttavan kuvauksen, että se saisi aikaan jotakin. Vaihtoehtoja tuli monia.
Kuullostaa pieneltä, varmaankin. Itse olin innostunut siitä, että jo ammoin kuollut naisasianainen on elänyt niin väkevästi ja toiminut niin voimakkaasti, että se vaikuttaa vielä tämän päivän 15-vuotiaisiinkin. Että Hollywoodin laminaattitunteiden keskellä kasvaneet ipanat osaavat heittäytyä savupirtin arkeen ja myötäelää pienen lapsen elämän viimeisiä vaiheita.
Jotenkin minusta tuntuu siltä, että suvaitsevaisuus ja empatia on nuorison joukossa kasvanut, liekö syynä sitten monikulttuurinen ympäristö ja koululaitoksen kasvatuspolitiikka. Ei sellaista ymmärtämistä minun muitini mukaan 80-luvun teinimaailmassa ollut. Johtuneeko syy pirstoutuneesta postmodernista maailmasta vai mistä, mutta nykynuorille ajatus lukuisista erilaisuuksista on ihan normaali. Me taas teininä kiusattiin lähes hengiltä poika, joka oli erehtynyt laittamaan jalkaansa valkoisten sukkien sijaan keltaiset urheilusukat. Homohan se oli selvästi.
