Isää tulee aika ajoin ikävä. Äidin kanssa tulee puhuttua puhelimessa paljonkin, mutta isä ei ole oikein puhelinhöpöttäjiä. Ja sitten kun isän tapaa tai hänet saavuttaa puhelimitse, pinna meinaa palaa parissa minuutissa, kun hän höpöttää samoja asioita uudelleen ja uudelleen, on tekohauska ja kertoo puujalkavitsejä. Kaikki ominaisuuksia, joita hänellä ei ollut ennen sairastumistaan.
Ja minulla on taas sitten huono omatunto, koska on epäreilua tympääntyä ihmiseen, joka on sairas. Ei hän alzheimeria itse itselleen valinnut. Minun pitäisi olla pitkkämielisempi, mutta kun en osaa. Ja sitten surettaa.
7 kommenttia
martin
11.6.2009 13:39
Kukapa meistä olisikaan täysin terve (toivottavasti ymmärrät ajatukseni)! Kunpa voisit myös itsesi suhteen olla armollinen.
On hienoa, että olet yhteydessä isääsi JA ikävöit häntä.
boy84
11.6.2009 15:28
Mun mielestä sen tosiasian tiedostaminen että pidät hänestä ja sinulla on ikävä on jo paljon. Joskus sairaitten ihmisten kanssa on vain vaikeaa olla jatkuvasti täysillä mukana. Ainakin omalla kohdalla tiedän että joskus pitäisi olla pitkämielisempi, mutta se on myös äärimmäisen kuluttavaa. Sinäkin olet kuitenkin ihminen.
Mason87
11.6.2009 17:19
On paljon jo se, että viittit yrittää.
kesäpoika
11.6.2009 23:05
Oletko lukenut tai onko sulle kerrottu dementoituvan kanssa kommunikoimisesta ja ajattelun ymmärtämisestä? Oon itse lukenut viime aikoina paljon neurologiaa, ja dementiasta on kirjoitettu paljon, sekä tietokirjoja ja ihmisten tarinoita vertaistueksi. Voisiko sellaisesta olla apua?
Aboa
12.6.2009 09:45
Kiitos kommenteistanne. Kesis, olet varmaan oikeassa noiden oppaiden kanssa. Isäni alzheimer ei ole vielä kovin pitkällä, niin että se aina välillä unohtuu. Ja sitten taas keskustelu ärsyttää ja sitten taas harmittaa. Toisaalta pelottaa vähän lukea vertaistukitarinoita, kun en todellakaan vielä tahdo tietää, kuinka pahaksi tilanne tulee muuttumaan.
stellagrrrl
12.6.2009 12:38
sympatiaa. itse äitini viimeisinä kuukausina huomasin turhautuvani ja vetäytyväni, kun keskustelusta ei tullut mitään. tunsin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten jaksanut yrittää enemmän. lupasin itselleni yrittää seuraavalla kerralla enemmän ja silti huomasin turhautuvani.
sen verran voi sanoa, ettei oppaista ole oikeastaan hyötyä, koska ainakin minulle suurimman turhautumisen ja ahdistuksen aiheutti se, että kyseessä on rakas ja läheinen ihminen. meillä oli äitini kanssa pitkä keskusteluhistoria, jonka vähittäinen muuttuminen oli se, mikä sattui. kommunikointiohjeet ovat siinä vaiheessa aika turhia...
toivon jaksamista.
kesäpoika
12.6.2009 17:45
Yksi kehuja kerännyt kirja on ainakin Maija Myyryläisen kirjoittama Vieras huone eli ovi dementoituvan mielenmaisemaan, dementoituvan omasta näkökulmasta kirjoitettu pienoisromaani. Tosin sen kehutaan olevan koskettava. Ehkä se on juuri se asia, jota et oo vielä valmis kohtaamaan. Vertaistuki varmaan parhaiten auttaa syyllisyyteen siitä ettei jaksa ja että suututtaa.
En osaa suoraan suositella mitään, monia kirjojen nimiä oon nähnyt, mutta kun itse oon etsinyt tietoa autismista, ne ovat jääneet vain nimiksi. Joku kirja konkreettisista ohjeista dementoituvan kanssa kommunikoimiseen on olemassa, kerron sen nimen sulle sitten kun törmään siihen seuraavan kerran. Ehkä se suojaa odotusten tuomilta pettymyksiltä.
Itse menetin oman äitini masennukselle. Kyllä se sattuu, kun näkee toisen luisuvan pois ja muuttuvan vieraaksi.