Että oli kansallisoopperan tuotanto huonotasoinen!
Lauantaina käytiin katsomassa Parsifal ja sen nähtyäni hämmästyin, kuinka kehnoa työtä voidaan esitykseen päästääkään. Kyse ei ole solisteista, sillä jokainen heistä (Nisula, Salminen, Anttila) suoriutui erinomaisesti. Samoin oopperan orkesteri oli ensiluokkainen. Ongelma oli ohjauksessa sekä lavastuksessa. Uskomattoman työn oli tehnyt myös valaistuksen suunittelija. Se ei kuitenkaan riittänyt.
Koko kansallisoopperan suuri näyttämö oli jätetty melkein tyhjäksi, ainoa lavaste oli pleksipäällysteinen loistelamppupohjainen kulmikas tie. Toinen elementti oli pieni hydraulinen nostin, joka surrasi poikki näyttämön kuin jättiläiskokoinen tuulilasinpyyhin. Koko visuaalinen ilme oli kuin kahdeksankymmentäluvun estetiikka kiteytyneenä.
Aivan liikkumaton tila ei kuitenkaan ollut. Kulmikkaan polun kappaleet nousivat ja laskivat ylösalas tuoden esitykseen symboliikkaa, joka ei kuitenkaan avautunut katsojalle. Samoin nostin pyyhki näyttämöä mitä oudoimmissa kohdissa ja sain laulajat liki kipittämään sitä karkuun.
Suurimman tyhjyyden sisälsi kuitenkin ohjaus. Lavalla ei tapahtunut mitään; ei liikettä, ei tunnetta, ei kontaktia. Suurin osa tapahtumista oli sijoitettu noin 10 neliön alueelle, joten suurin osa suuresta näyttämöstä jäi täysin käyttämättä. Ainoastaan etunäyttämön kulmassa liki orkesteria oli neliön alue, jossa käytiin tulkitsemassa väsymystä.
Mielenkiintoisinta oli tunteiden tulkinta makaamalla. Jos laulaja oli surullinen, hän makasi. Jos hän oli ahdistunut, hän makasi. Kiimaa, hekumaa, epäröintiä ja tuskaa tulkittiin köllimällä. Jos itketti, maattiin, ja jos tunnetila oli erityisen iso, maattiin tuulilasinpyyhkimen päällä. Luulen, että Päivi Nisula sain kuusituntisen oopperan aikana seistä noin 10 minuuttia, lopun aikaa hän joitui makoilemaan näyttämöllä. Sääliksi kävi laulajia, jotka joutuvat tuottamaan syvää, kantavaa ääntä pötkötellen samalla selällään tai vatsallaan.
Koska ohjauksessa ei ollut mitään seurattavaa eikä lavastus tarjonnut pientäkään visuaalista virikettä, esitys alkoi puuduttaa. Seurasin suomen- ja englanninkielistä tekstitystä ja käänsin sitä mielestäni ruotsiksi ja viroksi. Naureskelin Wagnerin naisvihamielisyyttä ja sen näyttämöllepanoa (Parsifal/Anttila saatuaan ensisuudelman ja herättyään mieheksi, katsoessaan maassa makoilevaa Kundryä/Nisulaa: 'Kaiken täyttää irstas värinä ja kouristelu.') Seurasin kuoron jäseniä, jotka ilmeisesti ohjauksen puutteesta yrittivät täyttää jähmettynyttä tilannetta yltäen idaahlbergimäisiin suorituksiin.
Käsittämätöntä. Olisi mielenkiintoista nähdä joku toinen versio samasta oopperasta, jotta ymmärtäisi, esitetäänkö Parsifalia nykymaailmassa minkään muun syyn takia kuin sen, että säveltäjänä on Wagner. Tähän esitykseen en muuta syytä löytänyt.
8 kommenttia
Bertarido
23.5.2006 15:53
Parsifal on oikeasti hieno ooppera, mutta se tietenkin vaatii loistavat solistit ja hyvän ohjauksen toimiakseen, varsinkin Kundryn ja Amfortaksen täytyy olla roolilleen omistautuneita, että esitys pystyisi koskettamaan. Parsifalin itsensäkin täytyy yltää aikamoiseen suoritukseen pystyäkseen uskottavasti esittämään "Der reine Tor":ia.
Olen itse nähnyt Parsifalin vain kerran, mutta se oli Bayreuthin Wagner-festareilla, joka oli todella loistava, vaikka ei nyt tietenkään täydellinen. Minulla on vähän sellainen fiilari, että näitä Töölönlahden kylpyhuoneen tuotantoja vaivaa ns. Saksan tauti - päästetään ohjaaja toteuttamaan "visioitaan" vapaasti sillä tuloksella, että tuloksena on pissakakkahuumoria (Sevillan parturi) tai sitten täydellisen yhdentekeviä (esim. La Traviata). Sitten on tietenkin myös todella hyviä tuotantoja kuten taannoinen Nibelungenin sormus ja Faustin tuomio.
Aboa
23.5.2006 18:26
Sevillan parturia en ole nähnyt, mutta La Traviata oli kyllä vähäverinen. Lavastuksen siirto vanhasta oopperarakennuksesta nykyiseen ei ole onnistunut ja koko esitys oli enemmänkin tunnettujen aarioiden väliin kasattua yhdentekevää käveleskelyä täynnä tunteita, joita esitettiin hyvin perinteisesti.
Näin ritva-Liisa Korhosen kerran Oulun oopperayhdistyksen produktion Violettana ja tunnelma oli aivan toinen. Siinä syntyi kuva kurtisaanista, joka todella eli ja hengitti!
Aboa
23.5.2006 18:27
Bertarido, oliko joku Ringin osista erityisen hyvä? Kaikkia en tahtoisi katsoa ja eniten olen ehkä kiinnostunut Valkyyriasta tai Jumalten tuhosta.
Bertarido
23.5.2006 19:41
Suosittelisin melkein Valkyyriaa, koska se toimii draaman kannalta myös itsenäisenä teoksena ja sitä usein esitetäänkin yksin. Siegfriedissä ja Jumalten tuhossa pitää jo melkein tietää, mitä edeltävissä osissa tapahtui, jotta tapahtumista saisi mitään selkoa. Musiikillisestikin Valkyyria on minusta Ringin vahvin osa, toisia mielipiteitä voi tietenkin olla.
martin
24.5.2006 01:26
Parsifal on ehdottomasti parasta Wagneria...varsinkin kokonaisuus on musiikillisesti hänen vakuuttavin oopperansa. Wagner varmaankin kääntyisi haudassaan kuullessaan nykyisistä toteutuksista - siis kertomasi kaltaisista. Saksassa on ollut jo pidempään vallalla nykytodellisuuden tuominen dramaturgiaan ja suoranainen "ylitulkitseminen. Jokainen oopperan ohjaus on kuin arvoitus. Rantautuu ilmeisesti Suomeenkin sitä mukaa kuin samat oopperat pyörivät Töölönlahdella ja niihin halutaan uusia näkökulmia.
Aboa
24.5.2006 11:30
Minä itse asiassa arvostan esityksen linkitystä nykytodellisuuteen, koska muuten taide voi alkaa olla olemassa sen itsensä takia. Mielestäni taide, myös ooppera voi olla vuoropuhelussa yhteiskunnan kanssa. Taiteen tehtävä on esittää kysymyksiä, politiikan ja uskonnon antaa vastauksia.
Kansallisoopperan version ongelma oli siinä, että se oli siivottu tyhjäksi kaikesta, myös sisällöstä. Pelkkä konserttiversio olisi ollut voimakkaampi kuin sisäisesti ja ulkoisesti liian riisuttu esitys.
martin
24.5.2006 14:22
Aboa!
Nyt et tainnut ymmärtää pointtiani. En arvostele linkittymistä nykytodellisuuteen mitenkään. (Tosin en ymmärrä, miten rakkaus - sota eri muodoissaan - hyvä - paha - mies - nainen etc. ei linkittyisi nykytodellisuuteen - olemmeko niin mielikuvituksettomia???). Ooppera ei saisi olla museaalista.
Kirjoitin kommenttini ennemminkin toteavaksi (ainakin kuvittelin niin). Arvostelen korkeintaan "ylitulkitsemista". Sen voi toteuttaa esim. kontrastoimalla tai riisumalla. Silloin joko yhtäältä musiikki saa ylikorostuneen merkityksen tai toisaalta draama saa ylikorostuneen merkityksen.
Minun on vaikea uskoa, että Kansallisoopperan versio oli tyhjä kaikesta. Päinvastoin uskon version olleen semanttisesti "vinoutuneen" tasapainoltaan. Se ei välttämättä aina ole huono asia, sanottakoon. Wagner itse toivoi kokonaistaideteosta!
En myöskään katsoisi, että taiteen tehtävä on esittää kysymyksiä. En pelkästään niin - enkä edes pääsääntöisesti niin.
Outo
24.5.2006 16:09
Olen nähnyt Parsifalin Helsingissä ja pidin erityisesti juuri lavastuksesta!! Kyse voi olla siitä, että minulla ei ole mitään käsitystä siitä millainen lavastuksen olisi "pitänyt" olla. Ei ole historian taakkaa. Onneksi olen itse niin aloittelija, että osaan nauttia täysillä ns huonoistakin esityksistä!! New Yorkin Metropolitan oopperassa taannoin käydessäni kauko-ohjattava kärry todella törmäsi lavalla olleeseen lavasteeseen - siihen ainoaan! (Kyseessä oli muuten Wagnerin Lohengrin...) Joten sattuu sitä maailman hienoissa oopperataloissakin...