Onnistuneita

Eilen ikimuistoinen vanhempainilta.

Maahanmuuttajaoppilaiden huoltajat eri luokilta saapuivat koululle tulkkien kanssa. Joltakin lapselta tuli isä, toiselta eno, kolmannelta äiti, yhdeltä isoveli. Perheet olivat hajaantuneet maailmalle sotien melskeissä eikä pahimmista kriisipesäkkeistä ole kaikkien vanhempia edes löytynyt, vaan lapset majailevat sukulaisten suojatteina. Mutta kaikilta tuli joku, joka oli kiinnostunut toisen koulunkäynnistä.

Opeteltiin poissaolo-ohjelman käyttöä ja kerrottiin ysiluokkalaisten huoltajille, minne suuntaan lapsi tahtoisi elämässään ja olisiko hänellä siihen oikeasti mahdollisuus. Eräs harmaapäinen isä, vaivoin luku- ja kirjoitustaitoinen, sen verran kuitenkin että osasi hitaasti ja harkiten piirtää lapsiensa nimet, liikuttui liki kyyneliin, kun kuuli että tyttärellä ja pojalla, ison sisarussarjan nuorimmilla olisi riittävästi kykyä ja kielitaitoa jatkaa opintoja lukiossa. Tyttö tahtoisi lastenlääkäriksi, poika lakimieheksi. Isän ylpeydet.

Kun vielä kerroimme, että yksi maahanmuuttajaoppilaista oli oppilaskunnan äänestyksessä saanut toiseksi eniten ääniä ja päässyt oppilaskunnan hallitukseen ja sen lisäksi vielä sisäisessä äänestyksessä valittu kolmen eri koulun yhteiseen johtokuntaan, puhkesivat huoltajat yllättäen aplodeihin.

Kenelle?

Meille, jotka heidän lapsiaan kasvatamme? Ahkerille nuorille? Itselleen? Elämän vaikeista ajoista huolimatta he ovat onnistuneet kasvattamaan aktiivisia ja tätä maailmaa oppinutta jälkikasvua?