Postiamasalta

Viime viikot ovat olleet niin täynnä politiikkaa että pieni tauko tuntuu jo hyvältä ajatukselta. Rauhallisista ja kiihkottomista väittelyistä huolimatta liika alkaa olla jo liikaa. Mitä enemmän ehdokkaita kuuntelee niin sitä pienemmiltä näiden keskinäiset erot tuntuvat. Koko porukan mielipiteet ovat tuttuja ja turvallisia suurimmalle osalle eikä suuria ideologisia eroja ole.

Olen itse niin vieraantunut nykyajasta ja tavallisten suomalaisten ajatuksista että kaikkein luonnollisin ratkaisu olisi ollut jättää kokonaan äänestämättä. Ehkä ystävieni ja tuttujeni esimerkin vauhdittamana äänestin kuitenkin lopulta Pekka Haavistoa. Olin aiemmin monta kertaa kiroillut Haaviston ympäripyöreitä kommentteja ja jopa päättänyt hylätä koko ehdokkaan, mutta en missään vaiheessa epäillyt Haaviston ammatitaitoa. Hänen maailmankuvansa on selvästi erilainen kuin minun, minkä takia en muista koskaan poistuneeni äänestyskopista yhtä ristiriitaisin fiiliksin.

Haaviston kannattajat ovat koko ajan kehittäneet jakoa eteenpäin katsovien ja nostalgisten ehdokkaiden välille. Heidän näkökulmastaan taaksepäin katsomista on kaikki mikä ei johda entistä vauhdikkaampaan ja syvempään yhdentymiseen ja globalisaatioon. Kokoomuksen ja Vihreiden yhteinen moottoritie kohti yhtä mahdollisimman isoa kokonaisuutta on heidän mielestään vastuullista politiikkaa. Nostalgisuus on luonnollisesti kaiken tämän vastakohta. Kaikki vanhanaikaisuus on tietysti modernin cityihmisen mielestä täysin perseestä.

Jokaisen kansakunnan historia on sen verran pitkä, että siitä voi jokainen poimia mielensä mukaan erilaisia aikakausia ja ideologioita. Nykyistä EU-Suomea on nyt muodikasta verrata Kekkosen aikakauden sulkeutuneisuuteen, mutta siitä huolimatta tuo ajanjakso oli ainoastaan muutaman vuosikymmenen mittainen. Sitä ennen suomalaiset ovat muuttaneet, tehneet kauppaa ja hakeneet vaikutteita muualta. Ainakin jos historian kirjoja on uskominen.

Onko suomalaisen ihmisen sielunmaisema nyt sitten selvästi eurooppalaistunut kun tavarat ja työvoima liikkuvat vapaasti rajojen yli? Ehkä olemme lopulta astuneet ylemmälle kehitystasolle kun kaikki on tasapuolisesti kaupan. Yhdentyneessä Euroopassa on tavallisen työssäkäyvän helppo tehdä muutaman päivän kaupunkimatkoja naapurin puolelle kun valuuttakin on usein sama ja OMG miten helppoa shoppailu on tutuissa kauppaketjuissa tutulla rallienglannilla.

Ennen kirjailijat, maalarit ja muut kulttuurivaikuttajat joutuivat näkemään vaivaa matkustaessaan maailmalle. He tulivat takaisin uusien ideoiden, sivistyksen ja kielitaidon kanssa. Euroopan kulttuurimaista saadut vaikutteet ovat siis olleet keskeisessä osassa suomalaisen identiteetin rakentamisessa. Nykyinen meuhkaaminen siitä miten suomalaiset ovat nyt lopultakin eurooppalaisia tuntuukin tässä kontekstissa varsin huvittavalta. Ennen meillä opiskeltiin kouluissa ruotsia, saksaa ja joskus ranskaakin. Suomessa kuunneltiin eurooppalaista schlageria, katsottiin Felliniä ja Tatia, luettiin Nietzscheä ja Sartrea. Oltiinpa sitä ennen juntteja!

Tästä huolimatta Väyrysen ja varsinkin Soinin versio nostalgisuudesta on liian äijämäinen jotta se vetoaisi minuun. En kaipaa nationalismia enkä sinivalkoisia symboleja. Talvisodan muistelut ja maanpuolustuksella onanointi ei enää palvele ketään. On hyvä arvostaa historiaa mutta menneisyydestä on myös osattava tiputtaa asioita jotka ovat nykyään enää turhaa painolastia. Suomalaisuus ja sen arvostaminen on paljolti oman kulttuurin arvostamista. Se ei tapahdu hipelöimällä talvisodan aikaista kivääriä tai vetämällä sotaveteraanit esiin kun omat argumentit loppuvat.

Päätin kuitenkin äänestää Haavistoa ja tein sen osittain taktisista syistä. Punavihreät ovat koko ajan menettäneet kannatustaan ja konservatiivien asema voimistuu vuosi vuodelta. Tällä hetkellä tarvitaan vastaehdokkaita ja voimakkaita mielipidevaikuttajia jotta näkyvä trendi edes vähän hidastuisi. Pekka Haavisto on harmaa varpunen mutta suosittu sellainen. Myönnän että hän ei ehdokkaana puhuttele minua juuri millään tasolla mutta silti muiden äänestäjien tavoin pystyn hänet myös hyväksymään.

Presidentin mahdollisuudet vaikuttaa ovat kuitenkin hyvin rajalliset. Itse kaipaan tulevalta presidentiltä eniten arvojohtajuutta, koska Suomen ja koko muun Euroopan henkinen kehitys näyttää tällä hetkellä erittäin synkältä, lähes jo toivottomalta. Äärioikeisto ja myöskin siitä välillisesti hyötyvä maltillinen konservatiivinen oikeisto nostavat koko ajan kannatustaan ympäri mannerta. Ihmiset tuntuvat suosivan populisteja ja helppoja ratkaisuja. Monissa vanhoissa sivistysmaissa kapean eliitin omistuksessa oleva media provosoi ihmisiä pelkäämään ja vaatimaan omien oikeuksiensa kaventamista. Sananvapaus vapaine internetteineen koetaan jo aikamoisena uhkana aika monessa näennäisesti demokraattisessa maassa. Suomen presidentin ei tule olla mukana hyväksymässä tällaista uutta maailmanjärjestystä.

Vuosi on taas vaihtumassa ja on aika pohtia mitä numeroista 2011 lopulta jäi jäljelle. Luultavasti myöhemmin tulemme muistamaan kuluneen vuoden kautena jolloin mistään muusta ei lässytetty kuin lamasta, velasta ja tukipaketeista. Odotan innolla aikaa kun taas on luvallista puhua välillä jostain muustakin.

Jatkuvasta talouslätinästä kasvoi lumipallon tavoin vuoden suomalainen ilmiö eli Jytky. En muista oman elämäni ajalta mitään toista kotimaiseen politiikkaan liittyvää yhtä dramaattista tapahtumaa. Monien käsitys suomalaisista ihmisistä ja heidän mielipiteistään muuttui hetkessä yhdestä laidasta toiseen. Jäin itse miettimään oliko oma kotikaupunkini Espoo muusta maasta erillään oleva kokoomuslainen hiekkalaatikko, koska en missään vaiheessa ollut huomannut ympärilläni että jotain vastaavaa voisi olla tulossa. Jytky yllätti minutkin housut kintuissa.

Vuoden aikana kävi myös niin ettei nettilehtien uutiskommentteja enää uskaltanut lukea. Vaikka jossain ilmiselvästi oli tehdas, joka syyti intternetteihin pienessä hetkessä kymmenittäin identtisiä viestejä, niin siitä huolimatta patoutuneen raivon ja agressiivisuuden määrä oli hätkähdyttävä ja hämmentävä. Minun oli vaikea ymmärtää mistä tällainen katkeruus oli peräisin ja miksi se tuli ulos juuri tänä vuonna. Oliko Arskalta kaljat loppu vai oliko Etelän Herra vienyt vaimon ja lapset mukanaan? Suomessa kuitenkaan vuoden alussa ei ollut vielä tietoa mistään sen isommasta lamasta eikä Möttösen Kaukon ymmärtääkseni tarvinnut asua kadulla.

Suomessa vuonna 2011 puhuttiin ainoastaan talousluvuista ja selviteltiin erilaisia vihapuheita. Mihinkään muuhun ei ollut aikaa eikä halua. Television katseleminen loputtomien Kreikka-spekulaatioiden ja muiden talousvääntöjen takia oli välillä niin työlästä ettei sitä jaksanut. Pysyvä tai tilapäinen vakausjärjestelmä sitä ja tätä. Vetäkää käteen talousrunkkarit...

Maailmalla heitettiin ulos diktaattoreita, jotka omat liittolaisemme olivat aikoinaan suurella vaivalla nostaneet valtaan. Näitä väkivaltaisia tyranneja harvaa jää kaipaamaan, mutta kovin helposti omatkin tiedotusvälineemme ovat sivuuttaneet rakkaiden läntisten ystäviemme roolin näiden samojen diktaattoreiden tukemisessa. Ehkäpä tällä kaksinaamaisuudella on ollut pieni merkitys kasvaneeseen NATO-vastaisuuteen. En ymmärrä miksi meidän suomalaisten täytyisi osallistua sotilasoperaatioihin, joiden keskeisin motiivi on Yhdysvaltojen ja sen lähimpien liittolaisten öljynsaannin turvaaminen.

Vuosi jää onneksi mieleen myös fantastisen lämpimästä kesästä. Kulttuurin puolella mitään erityisen mullistavaa ei käsittääkseni taaskaan tapahtunut. Tunsin väsymystä koko ajan muovisemmaksi muuttuvaa listamusiikkia kohtaan. En edes jaksanut innostua miljoonia albumeja myyneestä Adelesta, josta kaikki muut tykkäsivät paitsi allekirjoittanut. Kotimainen versio Chisukaan ei sytyttänyt. Suurin osa muusta listamusasta kuulosti LMFAO:n kaltaiselta muoviselta party-hakkaamiselta ja hyvät melodiathan ovat nykyään ihan turhia ja vanhanaikaisia.

Kuluneen vuoden aikana kuuntelin taas paljon romanialaista tanssipoppia, mutta Stereo Loven kaltaisia helmiä ei enää löytynyt. Inna ja Alexandra Stan nousivat suosioon myös Suomessa, mutta samalla soundi muuttui kohti keskitien poppia. Lopulta huomasin kuuntelevani jälleen kerran valtavasti italialaista iskelmää, kun sillä osastolla vuosi oli selvästi parempi kuin pitkiin aikoihin.

Valitsen vuoden biisiksi Lorenzo Jovanottin kappaleen "Tutto l'amore che ho", jota kuuntelin aikoinaan useita satoja kertoja. Virallisesti se tosin tuli ulos jo edellisen vuoden joulukuussa. Albumi "Ora" on tasaisen laadukas ja vahvisti Jovanottin asemaa Italian tämän hetken suosituimpana artistina. Harmillisesti Suomessa ei enää suostuta kuuntelemaan kuin englanniksi ja suomeksi laulettua musiikkia, joten näinkin mainio artisti jää täällä kokonaan tuntemattomaksi. Vuoden mas-albumin tittelistä kilpailee myös malilainen nainen Fatoumata Diawara, joka sai aikaan todella tasapainoisen kokonaisuuden.

Vuoden aikana minua kosketti kaksi elokuvaa. Erilaisia palkintojakin kahminut tanskalainen Kosto (Haevnen) oli vaikuttava pohdinta väkivallan ja koston oikeutuksesta. Ehkä vieläkin enemmän haltioiduin Aki Kaurismäen idealistisesta Le Havresta, joka on kulttuurin puolella mielestäni parasta mitä maastamme on tullut ulos vuosikausiin. Panin tyytyväisenä merkille elokuvan saaman palkinnon vuoden ranskalaisena elokuvana, tarjolla ollut Oscar tuskin edes olisi valtavasti kiinnostanut Akia.

Näinä konsumerismin aikoina on aina niin lämmittävää nähdä elokuvia tai lukea kirjoja, jotka välittävät ihmisille vaihtoehtoisia maailmankuvia. Jatkuvaan talouskasvuun perustuvan iloisen kuluttamisen ei tarvitse olla ainoa hyväksytty uskonto. Eikä ihmisiä ole aivan pakko luokitella sen mukaan miten paljon hyötyä he tuottavat yhteiskunnalle. Nämä voivat kuulostaa itsestäänselvyyksiltä ja vanhan virren toistamiselta. Valitettavasti on kuitenkin valtavasti ihmisiä joille se kaikista vanhin virsi on täysin uusi ja tuntematon.

Oma elämäni oli tänä vuonna jos mahdollista entistäkin enemmän irrallinen suhteessa muuhun maailmaan. Tunsin koko ajan selvemmin etten kuulu joukkoon enkä jaa muiden käsityksiä siitä mikä on oikeaa ja hyvää kehitystä. Tilanteeseeni ei siinä mielessä ole näköpiirissä mitään erityistä helpotusta. Elämä jota haluaisin elää ei ole toisten mielestä mahdollinen ja vastaavasti se elämä joka olisi tarjolla ei kiinnosta tarpeeksi. Aika usein tunsin olevani pelkät tyhjät kuoret ja tekeväni asioita ainoastaan pitääkseni lähipiirissäni olevat ihmiset tyytyväisinä. Toivon kuitenkin että tuleva vuosi toisi mukanaan edes vähän enemmän värikkäämpiä elämyksiä.

Jovanotti - Tutto l'amore che ho

Fatoumata Diawara - Bissa

Aki Kaurismäki - Le Havre

Pressaehdokkaat ovat pääsemässä nyt kunnolla vauhtiin, joten ehkäpä itsekin kertoilen millaisia ajatuksia nämä tarjokkaat minussa herättävät. Eilinen maikkarin vaalitentti oli mielestäni hävettävän lattea ja väritön, ehkäpä muutama oikein kunnon kukkotappelu olisi tässä vaiheessa paikallaan. Jos ei puhuta asiaa niin hemmetti halutaan sitten edes viihtyä täällä kotisohvalla.

Vaikka eri ehdokkaiden fanit toisin yrittävätkin uskotella niin todellisuudessa mikään ei viittaa siihen että Salen etumatka olisi juurikaan kaventumassa. Suomalaiset ovat jo ajat sitten päättäneet että seuraavan pressan nimi on Sauli Niinistö, ja sitä kansan tahtoa on jokaisen pakko kunnioittaa. Toivon silti että muut ehdokkaat jaksavat haastaa Niinistön aktiivisesti, jolloin ehkä näemme jatkossa edes vähän parempia poliittisia väittelyjä.

Salesta saamme edustuskelpoisen presidentin, joka pyörittelee puhuessaan cockerspanielimaisia silmiään antaen vaikutelman, että verkkainen pehmeä-ääninen jutustelu kertoisi joskus aiemmin tapahtuneesta pohdiskelusta. Onhan Sauli omalla tavallaan charmikas, esiintyminen on luonnollista eikä yliampuvaa. Mutta entäs sen lisäksi?

Esimerkiksi Hesarin vaalikone on laskenut Niinistön sopivimmaksi ehdokkaaksi noin kymmenelle prosentille testin tehneille. Siitäkin huolimatta joka toinen äänestää häntä. Luulisin että monet kokoomuslaisetkaan eivät ole aivan varmoja Salen kaikista mielipiteistä. Mutta eipä hätää sillä Saulihan on charmikas, edustava ja myös aika charmikas. En ota kantaa Niinistön kyvykkyyteen tai edes hänen mielipiteisiinsä koska suoraan sanoen en ole perillä niistä. Pelkään pahoin ettei kovin moni muukaan ole, mutta korrekti ympäripyöreys ei näköjään yhtään rajoita hänen valtavaa kansansuosiotaan.

Kaksi Paavoa Lipponen ja Väyrynen ovat toivottoman tehtävän edessä. Näistä kahdesta Väyrysellä on luultavasti hieman paremmat mahdollisuudet toiselle kierrokselle. Tuhansia kertoja takkia kääntänyt Pate on läpinäkyvässä populismissaan jo jonkinlainen kulttihahmo. Hänen voi kuvitella keräävän niiden EU-kriittisten äänet jotka eivät ole valmiita äänestämään Soinia. Lipponen taas mumisee jotain koko kansaa syleilevää, mitä on vaikea erottaa yleisestä poliittisesta liturgiasta. Tämä jorina tavallaan symbolisoi SDP:n hiljalleen laskevaa kannatusta. Lipposen ja koko SDP:n toivoisi miettivän ketä varten he oikeasti ovat olemassa.

Myönnän että minun on mahdotonta arvioida Soinia ja hänen puoluettaan objektiivisesti. En voi oikein ottaa kantaa ehdokkaaseen, jonka koko ajatusmaailma on niin erilainen omaani verrattuna. Olisin silti luullut että hänen kannatuksensa presidentiksi olisi edes vähän suurempi ottaen huomioon Persujen nykyisen megasuosion. Tässäkin pelataan kai mielikuvilla. On vaikea kuvitella Persujen johtajana ketään joka ei olisi keskimääräisen persun oloinen ja näköinen, mutta presssaksi taas moni heikäläinen haluaa tyylikkään keulakuvan. Onko tämä nyt sitä kamalaa elitismiä?

Eva ja Sari kuuluvat sarjaan ynnämuut. Biaudet ei jää oikeastaan millään alueella mitenkään mieleen. On kiva kuulla puhuttavan suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta mutta tavallaan ihan sympaattisten ajatusten lisäksi ei jää oikeastaan mitään käteen. Sari Essayah yrittää selkeästi pehmentää yleistä mielikuvaa omasta puolueestaan. Työtä onkin tehtäväksi todella paljon. Ehdokkaana Essayah on kuitenkin vähintään yhtä tasapaksu ja mitäänsanomaton kuin suurin osa muistakin. Maikkarin tentissä hän kantoi huolta siitä että Israelin veritekoja Palestiinassa ymmärrettäisiin paremmin. Suomalaisesta köyhyydestä ja syrjäytyneisyydestä en ole aistinut hänen tuntevan kristittynä kovinkaan suurta surua.

Itselleni ja monille Ranneliikkeen lukijoille läheisimmät ehdokkaat taitavat olla Haavisto ja Arhinmäki. Heidän välillään joudun miettimään sitä pitäisikö presidenttiä äänestää mielipiteiden vai oletetun pätevyyden perusteella. Hyvän ystäväni mielestä pressa tulisikin valita samantapaisin kriteerein kuin suuren yrityksen toimitusjohtaja. Pitäisikö vankan kokemuksen siis painaa paljon enemmän kuin omia ajatuksia lähempänä olevan maailmankuvan? Ja korvaako tehdyn ja nähdyn määrä tässäkään tapauksessa aina laatua. Paavo Väyrynenkin on ollut mukana vaikka missä ja ehkä puolet mukanaoloistaan hän nykyään saattaisi haluta jo unohtaa.

Arhinmäki olisi kieltämättä presidentiksi turhan kokematon. Hän on ehdokkaana pitääkseen vasemmistolaisia ajatuksia mukana keskustelussa. Paavo on myöskin aikamoinen provoilija mutta sen olen valmis antamaan anteeksi epätoivoisena yrityksenä nostaa pienen puolueen profiilia. Ihmisenä fiksun Haaviston kohdalla itseäni häiritsee varsin kritiikitön länsimyönteisyys ja yleensäkin monille Vihreille tyypillinen naiivi usko pienen maan vaikutusmahdollisuuksiin. Idealismi on söpöä mutta jokainen kansainvälinen liittoutuma ei ole hyvää tarkoittava rauhanjärjestö. Mukana on myös suurvaltoja jotka pyrkivät maailmanherruuteen ja dominanssiin. Ne syövät aamupalaksi liian hyväuskoiset idealistit ja jälkeenpäin on myöhäistä katua.

Tavallaan tuntuisi absurdilta äänestää Haavistoa tai Arhista tietäen että he painaisivat muiden ehdokkaiden mukana automaattisesti punaista äänestysvaloa joutuessaan ottamaan kantaa omiin ajatuksiini. Toisaalta he joutuisivat sen tekemään koska he tarvitsevat enemmän kuin yhden äänen. Kun vielä useimmat ehdokkaat tavoittelevat äänestäjiä yli puoluerajojen niin silloin yritetään kosiskella mielikuvaa keskimääräisestä äänestäjästä. Arhiksella ja Soinilla on tässä suhteessa hieman vapaampaa kun mitään valtavaa äänisiirtymää oman puolueen ulkopuolelta ei ole odotettavissa.

Yksi mahdollisuus on jättää kokonaan äänestämättä. Tyhjä ääni ei välttämättä ole aina passiivisuuden ja näköalattomuuden merkki vaan ihan jokainen ei halua palkita huonojen ehdokkaiden vaalityötä. Lähinnä kai toivottavaa olisi että oma maailmankuva vastaisi edes osittain äänestettävän mielipiteitä. Vasemmiston ja vihreiden ehdokkaisiin liitetään turhan helposti vapaamielisyyden ja suvaitsevaisuuden mielikuva. Monille riittää se että ehdokas on avarakatseinen siinä yhdessä itselle tärkeässä asiassa. Se että hyväksyy sukupuolineutraalin avioliiton tai oikeuden aborttiin ei tee kenestäkään vielä liberaalia tai konservatiivia. Punavihreissä on myös paljon sitä ajattelua että joka toinen asia pitäisi kieltää ja loput syyllistää. Se ei silloin eroa niin hirvesti enää siitä konservatiivisen oikeiston "kunnon ihmisen" ihanteen perässä juoksemisesta mille itsekin niin kovin usein naureskelen.

Vanha fantasiani omasta länsimaailman sääntöjen ulkopuolelle jättäytyvästä saaresta palasi mieleen Teuvo Hakkaraisen Ahvenanmaa-puheiden jälkeen. Tiedän etten ole ainoa joka on kurkkuaan myöten täynnä vuoden 2011 Suomea, sen ihmisiä ja näiden koko ajan kovenevia mielipiteitä. Täysin vastakkaisiin arvoihin uskovia tuntuu olevan koko ajan vähemmän ja vähemmän niin oikeistossa kuin myös tasaisesti laskevan kannatuksensa kanssa painivassa vihervasemmistossa. Ja mikään ei viittaa siihen että trendi olisi kääntymässä lähivuosina.

Eräs ystäväni väitti että vain iso taloudellinen romahdus voisi pelastaa rahan perässä juoksevan länsimaailman. Voi olla että vasta silloin ihmiset ottaisivat aikaa miettiäkseen mikä elämässä on tärkeintä. Olisi kuitenkin kamalaa manata jotain katastrofia vain siksi että kaiken voisi aloittaa taas alusta. Ja siinäkin tilanteessa luultavasti esiin nousisivat ne joilla on häikäilemättömin luonne ja eniten aseita.

On myös raukkamaista toivoa romahdusta systeemille jota suuri osa ihmisistä enemmän tai vähemmän paremman puutteessa kannattaa. Se että itse ei sovi joukkoon vääränlaisten mielipiteiden takia ei anna varsinaisesti oikeutusta vaatia muita muuttamaan maailmankuvaansa. Juuri siksi meidän ns. vaikeiden tapausten täytyisi pystyä pakkaamaan kamat ja lähtemään jonnekin pois muiden jaloista. Tarvittaisiin realistisia toteuttamiskelpoisia tapoja elää toisenlaista elämää ja olla mahdollisimman riippumaton muusta maailmasta.

Länsimaisen ajattelun tekee erityisen ahdistavaksi sen äärimmäisen laajentumishaluinen ideologia. Toki on hyvä että vaikkapa kehitysmaissa tapahtuviin ihmisoikeusrikkomuuksiin reagoidaan ja vääryyksiin puututaan. Siitä huolimatta kehittyneet maat yrittävät koko ajan väkisin ajaa läpi omaa kapeaa käsitystään oikeanlaisesta kehityksestä. Vanha kulunut vitsi ruotsalaisesta sosiaalivirkailijasta kertomassa afrikkalaisille miten näiden tulisi omassa maassaan elää on siis aina yhtä ajankohtainen. Ainoa oikea globaalisti hyväksyttävä tapa elää on länsimaisen yhteiskuntamallin suora kopiointi.

Masalandia voisi olla pieni muutaman tuhannen ihmisen yhteisö jollain hyvin huomaamattomalla trooppisella saarella. Myönnän että omassa rajoittuneessa mielessäni tuntisin suurta houkutusta kutsua mukaan enemmän tai vähemmän samanmielisiä. Ne joiden maailmankuva olisi erilainen voisivat tietysti perustaa oman yhteisönsä jollekin naapurisaarelle. Kävisimme toki kanooteilla kyläilemässä pari kertaa vuodessa ja toteemipaalun vieressä olevalla nurmikentällä pelaisimme perinteisen jalkapalloturnauksenkin.

Vaikka olen toisinaan hihitellyt zeitgeistille niin heidän unelmansa rahattomasta yhteiskunnasta tuntuisi oikein houkuttelevalta. Ne jotka haluavat tehdä bisnestä ja rakentaa uraa voisivat tehdä sen mantereen puolella missä siihen on muutenkin paremmat edellytykset. Masalandiassa luultavasti kalastettaisiin ja kasvatettaisiin vihanneksia mutta sieltä luultavasti saisi myös ostaa reilun kaupan puisia peniksiä, joita yhdessä kaiverrettaisiin eksotiikkaa hakevien muutaman varakkaan turistin silmien edessä heille valmiiksi aidatulla keinotekoisella vierailualueella. Aitojen taakse turistit eivät pääsisi mutta elitistinen tehoturisti onkin valmis maksamaan paljon jo siitä että on saanut uuden eksoottisen maapisteen muutaman tunnin oleskelulla.

Masalandiaan muuttava joutuisi luopumaan länsimaisen yhteiskunnan perusarvoista. Selviä näennäisesti kaikille tasapuolisia lakeja ei olisi vaan rikkomukset muuta yhteisöä vastaan käsiteltäisiin tapauskohtaisesti ottaen huomioon syntyneen haitan suuruus. Fyysistä vahinkoa tuottanut joutuisi palaamaan takaisin mantereelle. Mitään yhdistävää moraalista koodia ei tietoisesti kasattaisi. Minkään uskonnon tai ideologian kautta ketään ei missään tilanteessa ole lupaa syyllistää. Ihmisten jaotteleminen tehokkuuden ja tuottavuuden perusteella olisi kaikissa olosuhteissa kielletty. Älykäs psykopaatti saisi tietenkin tällaisessa yhteisössä valtavasti tuhoa aikaan mutta se riski vaan täytyisi ottaa.

Länsimaiset konservatiivit ja puritaanit kauhistuisivat eniten sitä että Masalandia olisi myös vapaan rakkauden paratiisi. Perinteinen kristillinen seksuaalimoraali vaihtuisi irstailevaan hedonismiin. Ihan jokainen saaren asukas saisi itse täyden oikeuden päättää miten omaa ruumistansa haluaisi käyttää. Ketään ei saisi tietenkään painostaa tai manipuloida seksuaalisiin tekoihin mutta mitään muita varsinaisia kieltoja ei olisi. Jokainen saisi vapaasti valita oman tapansa toteuttaa seksuaalisuuttaan ilman että joutuisi kyselemään siihen lupaa Paavilta, Allahilta, sosiaaliviranomaisilta tai Iltalehdeltä. Seksiä luultavasti harrastettaisiin paljon ja kukaan ei toivottavasti jäisi sitä ilman.

Kaverini kysyi minulta haluaisinko Masalandialle armeijan. Vastasin kieltävästi, minkä jälkeen hän kysyi haluaisinko sinne sitten NATO:n tukikohdan. Liittoutuminen olisi kuulemma paras tae siitä ettei saarta pommitettaisi maan tasalle heti sopivan tilaisuuden tullen. Luultavasti muutama viikko saaren itsenäistymisen jälkeen herätettäisiin ensimmäiset huhut terroristikytkennöistä. Sotilastukikohta taas voisi mahdollistaa sen ettemme olisi ensimmäisten pommitettavien joukossa. Ystäväni kiero logiikka saattaa olla hyvinkin ymmärrettävä mutta siitä huolimatta Masalandia ei hyväksyisi aseita saarelleen.

Masalandia varmasti vetäisi puoleensa ihmisiä, jotka ovat kunnon suoraselkäisten suomalaisten mielestä ihmiskunnan pohjasakkaa. Laiskoja nautinnonhaluisia lusmuja jotka eivät pärjää oikeassa kilpailuun perustuvassa maailmassa. Näin varmasti olisikin mutta en voi sanoa että se itseäni yhtään tippaa häiritsisi. En ehkä pitäisi siitä jos ainoa motiivi hakeutua yhteisöön olisi vapaa oikeus käyttää päihteitä ja rakentaa elämä kokonaan sen ympärille. Mutta en haluaisi silti heittää ulos saarelta ihmistä joka ei aiheuta haittaa ympäristölleen. Voi olla että Masalandia näyttäisi ulospäin hippiyhteisöltä, mikä sekin jo itsessään järkkyttäisi nykyisiä keskiluokkaisia ihmisiä. Synnyin itse liian myöhään jotta olisin saanut olla osa kukkaiskansaa, mutta jo pelkkä unelma jostain vastaavasta antaa tähän ilottomaan itsesensuurin kastroimaan arkeen hieman enemmän lohtua.

Vielä joitakin vuosia sitten yritin epätoivoisesti olla lukematta ja katselematta uutisia. Ajattelin että tasapainottomana ja ahdistukseen taipuvaisena voisin hieman paremmin jos en olisi niin tietoinen vihan ja väkivallan täyttämistä tapahtumista. Halusin turruttaa itseni viihteellä jotta en ajattelisi liian ahdistavia asioita.

Jossain vaiheessa jäin kuitenkin koukkuun nettilehtien loputtomaan uutisvirtaan. Aluksi nettiuutisten lukeminen tuntui jotenkin helpommalta ratkaisulta kuin tv-uutisten seuraaminen. Ihmisten keskinäistä vihanpitoa pystyi netitse katsomaan hieman kauempaa ja ruudun pystyi nopeasti sulkemaan jos ahdistui liikaa. Toisaalta juuri silloin yksittäiset hirveydet tuntuivat vielä enemmän irrallisilta kun niiden taustoista ei ollut juuri mitenkään perillä.

Viime viikolla sain tietää kiinalaisesta pikkutytöstä jonka yliajo ei kiinnostanut ketään. Englantilainen nainen taas heitteli vauvaansa pitkin lattiaa ja polki tämän päälle. Vauva sokeutui ja kärsii kovista kivuista. Anneli Auer odottelee oikeudenkäyntiään. Natseilla oli oma pikku kokoontumisensa Helsingissä ja se oli ainakin Hesarin iki-ihanien kommentoijien mielestä varsin hyvä homma. Joka kymmenes kyselyn kautta tavoitetuista kansanedustajista kannattaisi kuolemantuomiota.

Mitä enemmän luen uutisia sitä selvemmin huomaan symppaavani barrikadeille nousevia anarkisteja. Kun oma mieli vyöryy täyteen visuaalista materiaalia mitä erilaisimmista vääryyksistä ja sairaalloisista teoista, syntyy väkisinkin jonkinlainen vastareaktio. Ennen nälänhädät ja psykopaattien hirmuteot olivat jossain kaukana piilossa meiltä. Ne olivat muutaman rivin mittaisia välihuomautuksia paperisen sanomalehden keskisivuilla.

Nykyään on suosittua vaatia rangaistusten satakertaistamista ja kuvitella että pelkkä pelote poistaa järjettömät teot. Sen sijaan on niin epämuodikasta kysyä millainen maailma synnyttää murhaajia, raiskaajia tai ylipäätään patologisia vihaajia. Syiden ja taustojen pohdiskelu on nykypäivän modernien ihmisten mielestä niin perseestä että. Se on sitä työttömien, mielisairaiden ja kommunistien joutavaa zeitgeistia josta kukaan ei ikinä hyödy mitään. Jokainen on niin oman onnensa seppä ettei muiden kuin ihmishirviöiden tarvitse katsoa peiliin. Muut voivat kaikessa rauhassa kruisailla avoautolla kohti menestymisen ja rikastumisen unelmaa.

Yleensä kuolemantuomioita ja vastaavia huutelevat ovat juuri niitä joiden mielestä köyhyys on "vapaan yritteliäisyyden" väistämätön sivutuote. Syy siihen, miksi meillä Suomessa on kuitenkin suhteellisen turvallista, ei kyllä löydy hiljaisen kansan rauhallisesta mielenlaadusta vaan siitä ettei meillä ole isoa ja koko ajan kurjistuvaa alaluokkaa. Niinsanotut kovan luokan oikeistolaiset ovat yleensä hyviä talousmiehiä ja osaavat ulkoa sen mitä mikäkin asia valtiontaloudelle maksaa. Köyhyys ja katkeroituminen ovat silti aina yhtä ilmaisia.

On toki syytä ottaa huomioon että uutisvirta ja viihde on suunniteltu modernille uuden vuosituhannen ihmiselle. Erilaiset visuaaliset veriset uutiskuvat ovat eräänlainen jatkumo Lady Gagan videoille. Kaikki on jo nähty moneen kertaan jolloin ilmassa lentelevät ruuminkappaleet jaksavat kiinnostaa muutaman sekunnin ajan. Ero uusimman action-leffan ja todellisen uutiskuvan välillä tuntuu katoavan. Voi olla että pahoista asioista ei ole tarkoitus ahdistua kuin ehkä muutaman sekunnin ajan. Ja ainahan voi vaihtaa kanavaa.

Voisin elää varsin hyvin ilman väkivaltaisia uutiskuvia, Rihannaa heiluttelemassa ruoskaa taitavasti leikatuilla musiikkivideoillaan, mainoksia joissa perheenäiti on laihtunut tuhansia kiloja syömällä jugurttia. En kaipaa myöskään nopeita kyllä/ei valintoja, kännykkä-äänestyksiä tai julkkisten twitteröintiä. Jostain syystä en myöskään tarvitse tietoa siitä harrastettiinko BB-talossa seksiä vai ei. Ehkä siksi olenkin pelkästään iloinen siitä että aika monen modernin nuoren kaupunkilaisen mielestä olen ajatuksiltani so last season. Ja automaattisia päivityksiä en halua laittaa päälle.

Voisin myös väittää että uutisvyöry nakertaa uskoa ihmiseen. On tietysti hyvä muistaa että lukijoistaan kynsin ja hampain taisteleva media pyrkii herkuttelemaan traagisilla tapahtumilla ja jättää luottamusta ja positiivisuutta vahvistavat tapahtumat kokonaan käsittelemättä. Niinpä en suoranaisesti ihmettele että osa mökkien mummoista luultavasti lukitsee ovensa tuhanteen kertaan mennessään nukkumaan. Ehkä jossain vaiheessa itsekin päädyn samaan.

On silti epärealistista unelmoida että kelloa tässäkään asiassa voisi kääntää taaksepäin. Nopeatempoinen, visuaalinen ja pikavalintoja suosiva maailma vyöryy ylitsemme entistä intensiivisemmin tulevien vuosien ja vuosikymmenten aikana. Kaipa sitten koko ajan kehittyvä lääketiede mahdollistaa kollektiivisen tajuntamme pyörimisnopeuden kasvattamisen pillereiden avulla. Tätä vauhtia nykyiset informaation palaset ovat lopullisesti vaihtumassa visuaalisiksi välähdyksiksi joiden perusteella meidän olisi tarkoitus rakentaa oma maailmankuvamme.

Aika ajoin tulee kausia jolloin pysähtyy miettimään onko oma tämänhetkinen elämä pohjimmiltaan elämisen arvoista. Ideaalinen seuraus pohdinnalle olisi kai se että otaniemeläisen diplomi-insinöörin tarkkuudella näpyttelisi koneelle asiat joiden haluaisi tai toivoisi muuttuvan ja sitten rakentaisi viereen suunnitelman jota noudattamalla tavoite lähenisi. Jos vaikka elämäsi onni löytyy omasta kaksiosta Ullanlinnassa niin kovalla työllä ja tavoitteiden järjestelmällisellä noudattamisella kymmenen vuoden kuluttua sinulla voi olla oma yksiö Myllypurossa.

Omat onnen avaimeni eivät löydy omistamisen kautta. Itse asiassa olen pelottavan hyvin sopeutunut siihen ettei pienistä tuloistani riitä paljoakaan kuluttamiseen vaan sisältö elämään on pakko etsiä muualta. Pari päivää sitten julkaistun tutkimuksen mukaan suomalaiset nuoret pelkäävät köyhyyttä enemmän kuin mitään muuta. Köyhyys on heille pelottavampi asia kuin kuolema. Yhä enemmän onnellisuus mielletään samaksi asiaksi kuin mahdollisuus kuluttaa.

Voisin noin teoriassa olla onnellinen missä tahansa ränsistyneessä lähiössä, syödä punaisella leimalla merkittyjä vielä melkein syötäviä eineksiä ja pitää ylläni kirpputorilta parilla eurolla ostettuja vanhoja vaatteita. En välttämättä haluaisi vapaaehtoisesti tehdä äsken mainitsemiani asioita mutta loppujen lopuksi en niistä myöskään masantuisi yhtään enempää. En myöskään tarvitse iphonea, uusinta läppäriä tai kalleinta shampanjaa strippibaarissa samaan pöytään istuvalle itäeurooppalaiselle naiselle.

Vaikka käyttäisin seuraavan kuukauden siihen että piirtelisin kaavioita niistä asioista jotka koen ahdistavina ja tukahduttavina niin kuukauden kuluttua mikään ei olisi avautunut. Mieltäni kuormittavat asiat ovat luonteeltaan sellaisia joihin ei itse kovinkaan paljoa voi vaikuttaa vaan pohdiskelemalla voi lähinnä ainoastaan valita miten niihin haluaa reagoida. Ne voi joko työntää maton alle ja yrittää olla ajattelematta niitä liikaa tai niitä voi miettiä ja kokea hakkaavansa päätä seinään. Lopputulos on aina hyvin samankaltainen.

Ymmärrän hyvin että alakulo ja masantuneisuus ovat kierre joka ruokkii itseään. Lopulta nekin asiat jotka ennen näyttivät positiivisilta ovat samaa harmaata mössöä. Suomalaisen kulttuurin tietyt erityispiirteet, alkava pimeä vuodenaika ja oman luonteen melankoliaan taipuvaiset osat johtavat hieman samanlaiseen suuntaan. Tällä hetkellä tuntuu että olen vajoamassa jonkinlaiseen apatiaan. Toivottavasti se on väliaikaista.

Usein tippuessani alas synkkyyteen tunnen asiasta eräänlaista syyllisyyttä, ikään kuin angsti ja apatia olisivat merkki kiittämättömyydestä. Sanottakoon vielä kerran että kiitän kohtaloani siitä että olen saanut syntyä varakkaaseen maahan jolla on jäljellä vielä halua pitää huolta köyhistään ja sairaistaan. Vaikkei aina tarpeeksi mutta edes jotenkin. Ehdin joitakin vuosia sitten vierailla myös kehitysmaissa joissa ihmisten ongelmat olivat aivan eri sfääreissä. Kun harppoo jalattomien ja kädettömien kerjäläisten yli tulee helposti miettineeksi miksi hemmetissä itse tuntee olonsa kurjaksi vaikka on saanut näinkin paljon. Ihmismieli on kummallinen kapistus.

Voisin lyödä vetoa että suomalaisen masantuneisuuden tavallisin syy löytyy erilaisista yksinäisyyden ilmentymistä. Jotkut ovat kirjaimellisesti yksin ilman minkäänlaisia kontakteja muihin. Itse koen olevani emotionaalisesti yksinäinen eli olisin yksin vaikka kuinka ison joukon keskellä. Ihmisten ja päivittäisten kontaktien määrällä ei ole siihen tuntemukseen ratkaisevaa merkitystä. Olen opettelut olemaan sosiaalisempi ja puhumaan enemmän mutta sekään ei ole muuttanut asiaa puoleen tai toiseen.

Omista asioista ja tuntemuksista kirjoittaminen on siinäkin mielessä haasteellista että on olemassa paljonkin sellaista mistä ei voi näinä suvaitsevaisuuden aikoina blogissaan puhua. Rivien välistä voi tietysti aina yrittää lukea puuttuvia kohtia ja hyvällä onnella puolet arvauksista saattaa jopa osua oikeaan. Tapaani kirjoittaa on aina liittynyt tiettyjä masamaisia maneereja joita olen aika ajoin toistanut kyllästymiseen asti. Oikeassa elämässä en ole ollenkaan niin katkera ja kyyninen kuin moni saattaisi tekstejäni lukemalla kuvitella. Tai vaikka olisinkin niin mielenne on vähän iloisempi kun uskottelette niin.

Kirjoitin tämän bloggauksen enemmän itselleni kuin lukijoilleni. Ilmeisesti sisälläni on kuitenkin toive että näpyttelemällä asioita koneelle ja siirrettyäni ne nettiin lopulta huomaisin jonkun detaljin jota en ole näiden pitkien mietintöjen aikana vielä huomannut. Kanssani vuosien varrella keskustelleet psykologit ryhtyivät aina jossain vaiheessa levittelemään käsiään. Heidän oli hyvin vaikea keksiä mitään erityisen uutta näkökulmaa tilanteeseeni.

"Susta huomaa että olet miettinyt asioita todella todella paljon"
"Olet varmaan ajatellut näitä juttuja tosi monesta näkökulmasta"
"Jotenkin tuntuu että toi sun alakuloisuus on muodostunut osaksi sun persoonaa"
"Emt rofl lol"

Joitakin viikkoja sitten käperryin katsomaan telkusta ties monennetta Sormusten herra -uusintaa. Tuon upean trilogian ehkä mieleenpainuvin hetki on loppukohtaus jossa Frodo luo viimeisen katseensa rakkaisiin ystäviinsä ennen astumistaan laivaan. Hänen paikkansa ei ollut enää siinä ajassa.

Masa ei ole ikinä tehnyt mitään yhtä yhteisöllistä ja mieliinpainuvaa kuin Frodo mutta vuosikausia olen kulkenut ympyrää oma sormus kaulassani. Tiedän että eräänä päivänä minun kuuluisi varata lennot Mordoriin, edetä ensin autiomaan ja sen jälkeen loputtomien autojonojen synnyttämien pakokaasujen läpi Ylikansallisen kapitalismin, Kristillisten perhearvojen ja Seksuaalihysterioiden pääkonttoriin ja heittää muutamalla eurolla basaarista ostettu sormukseni heidän kylpyhuoneensa vessanpönttöön.

Sormus kaulassani saa minut haluamaan elämää joka ei ole Keskimaata, Keskilänttä ja vähitellen myös Keski-Uusimaata hallitsevien Sauronin joukkojen mieleen. Haluaisin niin kovasti ottaa selvää asioista joista Sormus on minulle öiseen aikaan puhunut. Mutta luultavasti kiero sormus yrittää ainoastaan johdattaa minut paikkoihin joissa saatan itseni vaaroihin ja joudun loppuelämäkseni Sauronin vangiksi. Siksi jokainen askel polkua eteenpäin voi olla ansa ja päätän aina välittömästi palata kaksi askelta taaksepäin.

Totuus on se että paikkani ei ole tässä ajassa senkään vertaa kuin Frodon oli omassaan. Hänen aikanaan ihmisillä oli yhteinen halu taistella Sauronia vastaan kun taas nyt Rautapihan kautta vyöryviä örkkejä tervehditään pelastajina. On aika vaikeaa aidosti uskoa muutokseen silloin kun oma helvetti olisi aika monen muun paratiisi. Ainahan tietysti asioilla on monia puolia ja on pakko myöntää että Mordorissa on talvisin huomattavasti lämpimämpää kuin meillä täällä ja saunakiviäkin varmaan löytyy ihan ilmaiseksi kohtalaisen helposti.

Olen jälleen kerran viime viikkoina surrut sitä etten elänyt aikana jolloin Sauronin valta ei ollut vielä niin suuri. Olisin voinut elää hetken täysipainoisemmin ja luultavasti kuolla nopeasti tuberkuloosiin. Nykyinen liekki on himmeä tuskin havaittava tuikahdus monitorin virransäästäjästä. Kun virta palautuu taas monitoriin niin ruudun täyttää kaunis HD-kuva jossa Sarumanin hypnotisoimat ihmiset tanssien ja laulaen ylistävät Mordorin ihanuutta.

Masa muistaa käyneensä Konnussa kauan sitten silloin kun se oli vielä vihreä elinvoimainen kylä. Sarumanin ison ja paksun sauvan voimalla nimi muutettiin Kontulaksi ja hobitit hävitettiin sukupuuttoon. Entisen kylän keskustan kohdalla palvotaan aamusta myöhään yöhön Sauronia kaatamalla Mordorin tulilientä kurkusta alas. Taikajuoman avulla voi kuulla Sauronin äänen ja tuntea olevansa osa tämän valtakuntaa. Ja valtakunta on oleva ja vallitseva. Kerran Mordorin tulilientä maistanut ei enää koskaan pääse eroon Sauronin vallasta.

Olen miettinyt millaista elämäni olisi ollut entisessä Konnussa. Siellä ainakaan minua ei olisi nähty samalla tavoin kaikkien yhteisenä vihollisena. Nykyaikamme yksi kaikkein leimaavimmista piirteistä on ihmisten jaottelu hyviin ja pahoihin, tuottaviin ja hyödyttömiin. Yksinkertaistettuna ennen uskalsimme vielä hengittää vapaasti joutumatta pelkäämään joka minuutti sitä mitä enemmistön keskenään päättämien koko ajan ankarammaksi muuttuvien sääntöjen unohtamisesta milloinkin seuraa.

Herään usein öisin sormuksen välittämiin uniin joissa vajoan syntiin, haureuteen ja kapinahenkeen. Silloin unessa taivaalle kohoavat Sauronin lähettäminä tuhoa kylvävät rautalinnut ja joudun piileskelemään Pohjolan Valkoisen Kaupungin raunioissa. Sormus saa minut kyseenalaistamaan asioita mutta sen tehtävä ei ole auttaa vaan johdattaa sen kantaja kohti Keskimaan Keskilänttä jotta Sauron pystyisi leikkaamaan sormen irti sormuksineen tehden näin varoittavan esimerkin kaikille niille jotka eivät suostu elämään elämäänsä globaalin sääntökirjan mukaan.

Viime yönä Sormus puhui Masalle Isännästä. Isäntä olisi kokoamassa joukkojaan ja pian niitä lähetettäisiin yhteisen lipun alla eri puolille maapalloa. Sauron on tällä hetkellä erityisen innostunut kasvattamaan laboratorioissa geneettisesti muunneltuja örkkejään ilman että kenenkään tarvitsisi enää ikinä nussia ketään. Sekin aika voitaisiin käyttää kovaan työntekoon, armeijoiden kokoamiseen ja uusien entistä ankarampien sääntöjen laatimiseen. Tottelemattomat nautinnonhaluiset lusmut palaisivat Mordorin tulessa kun tulisilmä kääntyisi lopulta katsomaan kohti tätä pohjasakkaa.

Tiedän myös että moni muukin kuolevainen olisi kiinnostunut Sormuksesta. Vaikka sen kantajan elämästä tulee helposti vainoharhainen niin kuitenkin Sormuksen avulla näkee asioita joista moni ei uskalla Sauronin pelossaan edes kuiskailla. Onneksi Masa hobitin kokoisena pystyy livahtamaan mihin tahansa kivenkoloon kun tahmeat kädet yrittävät repiä itselleen aarrettani. They wants it. They fukkin' needs it. They must bring it back tu tö määster. Tälläkin hetkellä raollaan olevasta ikkunasta kuuluu outoa kopinaa. Toivon että ainoastaan harakka siellä kävelee katolla koska muussa tapauksessa Sauronin valmiusjoukot ovat jo lähestymässä...

Enya - May It Be

Sanotaan että viha on yksi ihmisen perustunteista ja siksi hyvin luonnollinen. Silti aikamoinen osa vihasta näyttää jatkuvasti olevan kollektiivisessa muodossa eli ihmiset vihaavat asioiden ja tekojen sijaan ihmisryhmiä joiden he uskovat olevan vastuussa itseään ahdistavista asioista. Oma elämä voisi siis sujua hyvin jos vain me saataisiin tämä kaiken pilaava roskasakki X pois maisemista.

Väittäisin että kollektiivinen viha ei ole vähentynyt samaa vauhtia sivistystason ja elintason nousun kanssa. Meilläkin vihaan taipuvaiset käyttivät siekailematta hyväkseen sitä että lamasta syntyneen tyytymättömyyden varjolla voi heittäytyä marttyyriksi ja vaatia päitä vadille. Luulenkin että suomalaisten vihaliikkeiden johtajat odottivat kärsivällisesti vuosikaudet oikeaa hetkeä ja tekosyytä saada toimintansa vauhtiin. Heille lama tipahti syliin kuin taivaan lahjana.

Omasta mielestäni kaikkein pelottavinta on se ettei osa ihmisistä tunnu ihan oikeasti käsittävän mitä tarkoittaa että jokaisella on ihmisarvo ja oikeus olla olemassa vaan että tuo arvo ikäänkuin pitäisi ansaita elämällä oikeaoppisten haluamalla tavalla. Vasta silloin voi joskus edes tavoitella mahdollisuutta nousta jonain kaukaisena päivänä samalle tasolle tarkkaan valitun pääjoukon kanssa. Sillä muistammehan kaikki että jopa Mestari varhaisissa kirjoituksissaan kertoi halveksivansa ihmisarvoa, tuota suvaitsevaikkojen katalaa salajuonta.

Ryhmäviha elää paksusti koska jopa näennäisesti maltillisesta enemmistöstä löytyy paljon niitä jotka siitä välillisesti hyötyvät. Voi aivan hyvin kysyä miksi ympäri Eurooppaa äärioikeiston vihapuheille ollaan annettu näkyvyyttä noinkin paljon. Osaselitys löytyy katselemalla koko maanosan poliittista karttaa. Tällä vuosituhannella ollaan nähty ympäri Eurooppaa maltillisen oikeiston vyöry. Lähes jokainen eurooppalainen maa on ainakin tällä hetkellä oikeistovetoinen ja aika usein asioista päätettäessä ja luottamuksista äänestettäessä maltillinen oikeisto on ottanut tukea oikeistopopulisteista. Se ei tarkoita että populistien ideologioita olisi hyväksytty vaan sitä että näistä on ollut poliittista hyötyä.

Hyvä esimerkki löytyy Ranskasta. Sarkozyn hallinto on suorastaan flirttaillut äärioikeistolaisen FN:n kanssa ja monet ranskalaiset ovatkin mieltäneet puolueen keulakuvan Marine Le Penin sopivaksi ehdokkaaksi seuraaviin presidentinvaaleihin. Niinpä loppukeväällä Le Pen olikin jo gallupien kärjessä. Italiassa Berlusconin puolue on ollut läheinen liittolainen avoimesti rasistisen Lega Nordin kanssa. Suomessakin itse Mestari olisi hyvin kelvannut ministeriksi asti aika monille puolueille.

Olisi kuitenkin liiallista yksinkertaistamista laittaa kaikki ryhmävihaaminen yhdenlaisten yhdestä suunnasta tulevien ihmisten piikkiin. Koko ajatus siitä että yleisen hyvän eteen täytyy aina uhrata viattomia tuntuu elävän vuosisadasta toiseen. Tältä pohjalta ollaan sodittu ja tapettu koko ihmiskunnan historian ajan ja epäilemättä niin tullaan tekemään sen loppuhetkiin asti. Läntinen sotilasliittokin meidän omine liittolaisineen hyväksyy nyökytellen väistämättömät siviiliuhrit operaatioissaan. Terroristien kyliä pommitetaan maan tasalle eikä kukaan hirveästi harmittele sitä että joukossa menee myös lapsia ja vanhuksia.

Joku Hesarin kolumnisteista kirjoitti muutama vuosi sitten mieleeni jääneen jutun siitä kuinka hänen tuntemansa Amnestyn feissari haluaisi ihmisoikeudet kaikille lukuunottamatta pedofiilejä jotka kyseinen ihminen olisi valmis tappamaan. On helppo huomata että melkoinen osa ihan tasapainoisen oloisista tavallisista ihmisistä ajattelee samalla tavoin. Tässäkin tapauksessa siis ajatus siitä että saadaan muutama tuleva Jammu-setä hyvissä ajoin pois päiviltä voisi perustella kokonaisen sekalaisen ihmisjoukon tuhoamisen sen suurempia kyselemättä.

Omasta ja monien muidenkin mielestä Suomessa annetaan koko ajan siististi muotoilluille vihapuheille kohtuuttomasti mediatilaa ilmeisesti toivoen että viha laimenee kun sen kantaja saa asian karjuttua ääneen. Lopulta vihateksteistä tulee yhtä tavallinen ja arkipäiväinen asia kuin sääennusteesta eikä moni enää osaa mieltää että kysymys on ja tulee aina olemaan vihaamisesta. Se että näistä tuotoksista on Mestarin kokemuksista viisastuneina opittu siivoamaan liian makaaberit yksityiskohdat ei muuta itse asiaa yhtään mihinkään suuntaan. Kyse on silti täysin samasta sonnasta sanaleikeistä huolimatta.

Suomalaisissa vihateksteissä erityisen silmiinpistävää on se että lähes jokainen argumentti on kopioitu sellaisenaan Mestarin tai jonkun toisen gurun kirjoituksista. Mitään lähdekritiikkiä ei tietenkään koskaan tarvita koska mokuttajien salaliitto on kuitenkin väärentänyt kaikki faktat. Ulospäin näyttää siltä että kaikkein aktiivisin vihajoukko toimii eräänlaisen armeijan tavoin. Jokaisella on sama hassu koodikielensä mokuttajineen, ituhippeineen ja hyysäreineen. On kuin kyse olisi jonkinlaisesta uudesta uskonnollisesta herätysliikkeestä.

Olen myös joutunut itse miettimään pitäisikö minun vihata ihmisiä jotka laittavat kaiken aikansa ja energiansa vihaamiseen. Se olisi todella helppoa ja täytyy myöntää myös houkuttelevaa. Viha kun aina ja ikuisesti synnyttää vastapainoksi uutta vihaa. Uskon kuitenkin että osa "ihmiskriitikoista" kuten he varmaan itseään haluaisivat kutsuttavan tulee vielä joskus heräämään ja avaamaan silmänsä. Tämän säälittävän porukan vihaamisen sijaan otan oikeudekseni tuntea vihaa heidän johtajiaan kohtaan.

Mitäpä pitäisi siis ajatella ihmisistä jotka ovat käyttäneet vihan lietsontaa oman uraputkensa rakentamiseen? On pelottavaa ajatella että nykyisessä eduskunnassa on aika monta kansanedustajaa joiden ainoa osaaminen liittyy vihapuheiden levittämiseen. Heillä ei käytännössä ole mitään resursseja hoitaa heitä äänestäiden ihmisten asioita vaikka kuinka haluaisivat. Tuon joukon yläpuolella hymistelevät tyytyväisenä Mestari ja hänen opetuslapsensa.

Eräs väittelykaverini halusi jokin aika sitten rauhoittaa mieltäni kun esitin omia arvelujani joidenkin tähän porukkaan kuuluvien henkisestä tasapainosta. Minun oli kuulemma turha kantaa huolta ainakaan Mestarin puolesta koska puhuja oli seurannut Suurta Johtajaa ilmeisen läheltä ja sanoi tämän rakentavan vain ja ainoastaan omaa uraansa. Ideologiat ja kaikki muu ylimääräinen olivat väitteen mukaan tälle sankarille sivuseikkoja. Kun vaalit olisivat ohi niin koko tilanne rauhoittuisi kun Mestari ei joka hetki pomppisi kertomaan uusista enneunistaan.

Jostain syystä mieleni ei tullut kovinkaan paljon kevyemmäksi. Vihan käyttäminen oman uran rakentamiseen olisi touhua joka menisi aika lähelle sosiopaatin määritelmää. Se että olisi nupistaan sekaisin olisi jo vähän enemmän lieventävä asianhaara. Vaikka kuinka pitäisi ymmärtää tyhmimmän ja asenteellisimman väestönosan muka niin kovaa elämää niin multa ainakaan ei irtoa yhtään lämmintä ja hyvää ajatusta niitä kohtaan jotka koko touhua pyörittävät. He kun ovat kaikesta päätellen täysin tietoisia siitä mitä ovat tekemässä ja millaiset seuraukset heidän toiminnallaan on muille ihmisille.

Muutaman tunnin kuluttua Norjan tapahtumista nettikeskustelut täyttyvät uudelleen. Verityöt olivatkin oikeastaan pahojen mokuttajien syytä. He kun ovat saaneet maailman sellaiseen pisteeseen että herkemmät menevät sekaisin. Perään vielä muutama rivi Muhammedin lapsivaimoista ja kristillisen moraalin ylivertaisuudesta. Armeija on muutamassa hetkessä onnistunut taas kokoamaan rivinsä ja valmiina uuteen taisteluun.

Näin heinäkuussa monet arvostetut terapeutit ovat ansaitulla kesälomallaan. Pehmeät nahkatuolit, tuoksukynttilät, rentoutuskasetit ja amerikkalaisten opiaattiriippuvaisten gurujen kirjoittamat alan merkkiteokset ovat keräämässä pölyä suljettujen ovien takana. Ihmisten ongelmat eivät kuitenkaan pidä kesälomaa joten on aika kutsua Masa apuun kesälomasijaiseksi.

Pyörähdän ympäri pehmeän hillityllä tummanruskealla nahkatuolillani, laitan kasvoilleni mustat esasaarismaiset lasit ja otan mukavan asennon. En unohda kuulakärkikynää, lehtiötä enkä puiselle pöydälle laittamaani pakettia paperinenäliinoja hoidon aiheuttaman tunneryöpyn hillitsemiseksi. Lasken sälekaihtimia hieman ettei kesäinen aurinko saa ajatuksia ulkoilun puolelle. Mitä jos nyt katsottaisiin miten me tänään voidaan?

Parantumisprosessissa ensiarvoisen tärkeää on pitää kiinni psykiatrian keskeisimmästä teesistä eli siitä että lähes jokainen ongelma on seurausta varhaisista seksuaalisista traumoista. Ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia hyvä lapsuus eikä ole edes liian myöhäistä pyytää satoja euroja muutaman kymmenen minuutin keskusteluhetkestä. Laadusta kun ei kukaan koskaan maksa liikaa.

Koska köyhillä ongelmaisilla ei olisi kuitenkaan varaa tasokkaisiin palveluihini niin päätän keskittyä antamaan etähoitoon kannustavia ilmaisia neuvoja itseään yhteiskunnan tukipylväinä pitäville rikkaille moniongelmaisille. Erityisen huolestunut olen ollut tällä viikolla Kokoomuksen kansanedustaja Kari Tolvasen ja koko valtakunnan työteliäimmän maskotin Jari Sarasvuon jaksamisesta. Heillä on ilmiselvästi painolastinaan enemmänkin käsittelemättömiä asioita joita olisi ihan hyvä käydä läpi jotta oman arkisen jaksamisen kanssa ei jatkossa tulisi yhtä suuria ongelmia.

On aikamoisen upeeta ja ihan hienoa että meissä on erilaisia sisäisiä voimavaroja. Jarikin on varmaan käynyt läpi melkoisen prosessin omassa mielessään ja siltä pohjalta löytänyt turvallisia asioita jotka tuo omaan ehkä vaikealtakin tuntuvaan elämään lohtua ja turvaa. Mä sanoisin ammattilaisena että sitä prosessia kannattaa jatkaa ja pikku hiljaa ehkä monenkin vuoden kuluttua löytää sieltä semmoisia asioita joista voi sitten joskus myöhemmin kasata niitä oman elämän tukipilareita jotta elämä vois sitten joskus myöhemmin olla helpompaa kuin mitä se on nyt. Varmaan silloin Jarikin huomaa ettei ajatukset parilla eurolla töitä paiskivista lapsista oo ihan realistisia ja terveitä vaan noi jutut selvästikin kumpuaa jostain paljon syvemmältä eli asioista joita hän ei oo vielä käsitellyt. Moni meistä on voinut lapsena tuntea että vanhempien rakkaus olis ollu jotenkin ehdollistettua tai siihen olis liittyny raha ja työnteko jollain tasolla mitä me ei oltais vielä ihan ymmärretty.

Kari taas on varmaan entisenä poliisina nähny erilaisia ahdistaviltakin tuntuvia asioita. Mut mä ajattelisin ammattilaisena niin että pahuutta ei vois poliisikaan laittaa kiertämään. Jos kuka tahansa meistä näkee maassa makaavaa potkittavan niin meidän täytyy mennä apuun eikä jäädä miettimään voitaisko me jotenkin päästä mukaan tappeluun. On aikamoisen upeeta tunnistaa itsessään myös koston ja vihan tunteita mut oikeassa elämässä edes Kari ei oikein voi kuitenkaan olla Chuck Norris vaikka kuinka haluaisi. On ihan ookoo että meillä kaikilla on mitä erilaisempia fantasioita ja ne voi joskus olla väkivaltaisiakin. Mut siitä huolimatta vaatimukset pakollisista kastraatioista kertoo kyllä siitä että me ei olla vielä opittu olemaan ihan sinut meidän omien vihantunteiden kanssa. Mut näitä asioitahan me voidaan kaikki harjoitella ja sieltä löytyy niitä upeita voimavaroja arkeen. Mä voin laittaa tulemaan hänelle vihkosen jossa me käsittellään just näitä samoja vihan hallintaan liittyviä asioita. Sitä lukiessa hän voi hyvinkin yllättyä ja löytää itsestään tasapainoisen aikuisen ihmisen puolia jotka tähän mennessä on vielä ollu semmosella orastavalla nupulla. Se mitä meille kaikille ehkä olis tapahtunut lapsuudessa ei korjaudu sillä että me aiheutetaan uutta kärsimystä niille jotka on meidän omasta näkökulmasta sen ansainneet.

On kans ihan hienoa joskus tunnustaa että se nykyinen elämä ei hirveän hyvään ja kestävään suuntaan oo menossa. Hakkaraisen Teuvokin on varmaan näitä asioita miettiny ja huomannu ettei se oma polku aina vie sinne minne sen itse toivois vievän. Silloin olis aikamoisen hyvä paikka itsetutkiskeluun ja terveellisen elämän aakkosten opetteluun. Joskus se voi ihan kummuta semmosista tuntemuksista ettei olis itse ihan yhtä hyvä kuin muut tai toiset ei hyväksyis sitä mitä on. Joskus ne tuntemukset voi olla ihan aiheellisiakin ja sekin on yhtä upeeta. Siitä huolimatta me voitais kaikki opetella näkemään itsemme ihan omine hyvine puolineen ja vikoineen ettei meidän tarttis koko ajan niinsanotusti projisoida omia puutteita ja vikoja toisiin. Jos meitä itseämme vaikka harmittais ettei me ihan pärjättäis tässä maailmassa niin aika kurjaa olis jos me se epävarmuus laitettais muiden meille ihan vieraiden ihmisten syyks ja viaks.

Meitä ammattilaisia usein mietityttää et aika monella toipilaalla on ihan semmoset perustunteet jotenkin täysin kadoksissa. Et oltais oikeesti iloisia ja oikeesti surullisia. Mä en näkis hirveen mielekkäänä sitä että me ollaan koko ajan sen oloisina kuin meillä ei olis oikeita tunteita tai edes ilmeitä ollenkaan. Ettei me oltais vaan siihen omaan yhden asian juttuun kiinni jääneitä koneita joilla olis vaan yks ainoa suunta mennä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä. Mä näkisin niin hirveen mielelläni vaikka Halla-ahon Jussin tai Tolvasen Karin kokeilevan ihan sitä että katsottais niitä omia negatiivisia tuntemuksia silmästä silmään ja annettais sen sisältä kumpuavan vihan pursuta ulos ilman että se jotenkin tuntuis hävettävältä tai nololta. Silloin me voitais alkaa edes vähän hahmottamaan keitä me oikeasti ollaan ettei tarttis pitää yllä jotain kuorta joka estää kohtaamiset ihminen ihmisenä. Tietysti sekin voi olla upee kokemus jos sen kuoren alta löytyiskin paljon semmosia puolia joita muut ei kuitenkaan olis valmiita hyväksymään vaan ne nähtäis jotenkin täysin vääristyneinä ja jopa sairaalloisina.

Musta olis valtavan hienoa saada kutsua nää kaikki mainitut vaikeista lähtökohdista huolimatta ihan mahtavasti pärjäilleet ihmiset yhteiseen istuntoon miettimään miten semmonen ihan valtava ankaruus ja yksipuolisuus saatais valjastettua niitten omaa mieltä askarruttavien pelkojen vähentämiseks. Me voitais kaikki myöntää että meissä on itsessämme aikamoisen heikkoja puolia ja vikojakin. Se että meidän ei joka päivä tarttis laittaa omia epäonnistumisen tuntemuksiamme meistä itsestämme erityisen pelottavilta tuntuvien ihmisryhmien viaks vois olla aikamoinenkin helpotus siinä oman elämän jaksamisessa. Mä luulisin että silloin meidän omaisetkin vois paremmin kun ne ei joutuis aina miettimään mistä meidän katkeruus ja ehdottomuus oikein kumpuaa vaan me voitais jokainen hyödyntää niitä ihan huikeita juttuja joita meidän kaikkien sisällä on. Se olis jotenkin niin valtava uus voimavara.

Tänäkin vuonna jouduin miettimään aikaisemmilta vuosilta tuttua probleemaa eli osallistuako Pride-kulkueeseen vai ei. Menemällä mukaan olisin ollut mukana edistämässä tasa-arvoa siltä osin kuin se mukana olevien keskuudessa tasa-arvoksi mielletään. Jäädessäni pois tunsin huonoa omatuntoa koska kaikesta huolimatta halusin olla mukana tukemassa kulkueeseen osallistuneita ihmisiä yksilöinä ilman joukkoliikkeen kahleita.

Vaikka Pride-tapahtumiin voi ja ehkä pitäisikin heittäytyä mukaan iloisin mielin ilman sen sisällön liiallista analysointia niin siitä huolimatta osallistuminen marssiin on myös eräänlainen poliittinen kannanotto ja mukana oleminen merkitsee tuen antamista kyseisen tapahtuman järjestäjälle eli tässä tapauksessa Setalle.

Harkitsin tietenkin vaihtoehtoa jossa olisin osallistunut marssiin sen järjestäjästä huolimatta mutta se olisi tuntunut vähintäänkin kummalliselta. Ehkäpä jonain päivänä Helsingin kaupunki voisi olla mukana järjestelyissä tai jopa kokonaan vastata niistä jolloin koko viikko voisi saada vielä kansanjuhlamaisemman ilmeen.

Halusin kuitenkin jollain lailla osallistua ylpeilyihin joten ehkäpä muutaman juoman ostaminen homoklubeissa on omalta puoleltani jonkinlainen käden- tai jopa munanojennus ihmisille joita vastaan minulla ei tietenkään ole yhtään mitään. Kävin lopulta lempihipsterini kanssa pitkällisen väännön menisimmekö katsomaan hänen minimalistista luuppaavaa lesboansa Nollaan vai löytyisikö jostain minulle jotain tarpeeksi camppia. T kyllästyi kommentteihini netistä bongaamieni staralesbon miksausten yksitoikkoisuudesta ja huokaisi luovuttaneena: "Mennään vaan sitten niihin vitun Euroviisuihin." Siirryimme Feenixin kautta lopulta Herkkuun.

Jotkut ovat kyselleet minulta miten niin monella homolla on niin samanlainen musiikkimaku. Ei voi olla kyse pelkästään siitä että kollektiivisesti koetaan joku juttu kuten vaikkapa juuri Euroviisut oman porukan jutuksi ja sitten aletaan joko tietoisesti tai tiedostamatta tykkäämään siitä musiikista. Toisaalta seuraamalla nuoria huomaa että lähiöjengeissä jokaisen on tällä hetkellä vähän pakko tykätä suomiräpistä ja oikeasta hiphopista. Katsomalla kuitenkin aivan fiiliksissään olevia homoja tanssimassa ja laulamassa monien aika tuntemattomienkin viisubiisien sanoja ei oikein voi epäillä innostuksen aitoutta.

Spanskideejiin laittaessa soimaan Unkarin viimeimmän viisun "What about my dreams" porukka kävi jo aika villinä ulvoen biisin sanoja. Ainoastaan pientä unkariksi laulettua pätkää harva osasi ulkoa. Hipsterini katsoi epäuskoisena spektaakkelia ja ilmeistä päätellen toivoi tuntien kuluvan vähän nopeammin. Lupaan jo valmiiksi vastapalveluksena tulevani mukaan kuuntelemaan seuraavaa yhtä pätkää koko illan luuppaavaa minimalistia kun semmoinen taas tulee kaupunkiin.

Jossain vaiheessa iltaa toinen yksi minuakin vielä homomman näköinen ihan oikea homo pusertuu ihmistungoksessa ohitseni jolloin hänen vehkeensä hankaavat vahingossa tai tarkoituksella polveeni. Hymyilen moniselitteisesti. "Mä tulin nyt aika lähelle" sanoo neitihomo ja hymyilee takaisin. Vähän myöhemmin ohi kulkee lihaksikas mies nahkaremmeissään. Siidereissäni hihkaisen kaverilleni: "Onkohan toi ehkä maailman homoin homo" johon T kuittaa väsähtäneenä: "Eiku se on vaan kokeilunhaluinen hetero". Ilta loppuu ja seuraavana päivänä teinityttö kulkee ohitseni rannalla kommentoiden kaverilleen näkemäänsä: "Ei hitsi miten ihmeen homo toi oikein on" johon toinen tyttö vastaa "Joo mut se on jo vanha". Jostain kumman syystä jäin taas ilman pillua. Olen nyt varmasti taas entistäkin katkerampi. Huomaat kuinka olemme jälleen päässeet älyllisen keskustelun huipulle.

Jälkeenpäin harmittelen etten valistanut tyttöjä siitä että kutsumalla minua homoksi loukataan verisesti sitä kymmenkirjaimista nimihirviötä joka luultavasti saa ensi vuonna yhden K-kirjaimen lisää Ylen pääuutislähetyksessä kainalokarvojaan esitelleiden naisten kunniaksi. Itseäni kuitenkaan ei haittaa yhtään se että ihmiset automaattisesti olettavat minun olevan homo tai toisinaan myös lesbo. Se on turvallinen satama jossa on hyvä olla. Silloin ei tarvitse pelätä kokevansa väkivaltaa tai syrjintää koska homoille ei onneksi saa tehdä mitään pahaa. Ja jos joku tulisikin aukomaan päätään tai heiluttamaan nyrkkejä voin hyvin vedota rasismiin tai fasismiin. Ehkä sittenkin on hyvä juttu että kaikki todella luulevat minun osaavan tehdä ruokaa ja sisustaa. Sisustaminen on aika hemmetin paljon helpompaa kun jokainen sormista on vielä tallella.

Olen kuunnellut vuosien varrella erilaisten vanhojen miesten kertomuksia siitä millaista elämä oli joskus ennen. Varmasti silloin tapahtui ikäviä ja pahoja asioita ja elämä oli myös vaikeaa. Voi olla että osalla heistä on myös tarve nostalgisoida ja romantisoida menneitä. Siitä huolimatta ottaisin niiden aikojen arvot koska tahansa helpommin vastaan kuin nykyisen suvaitsevaisuuden ajan mustavalkoisen vastakkainasettelun. Toki tässä välissä on tapahtunut hyviäkin asioita ja myönteistä kehitystä jota ei voi sivuuttaa. Lopputulos on kuitenkin kuin ruletti. Jotain tulee ja jotain menee. Tekisi mieleni väittää että ahdasmielisyyden ja avarakatseisuuden summa on ajasta toiseen lähes vakio. Muutoksista hyötyvien ja niistä kärsivien asema vaihtelee kun ruletin pyörä pyörii.

Manu Chao: La vida tombola (

)