Postiamasalta

Näytetään bloggaukset toukokuulta 2012.

Pelkkää sattumaa

Haluan omistaa tämän blogikirjoitukseni pitkäaikaiselle ystävälleni, jonka kohtalona on ollut sairastaa lähes koko elämän ajan. Ilmeisesti kohtalon tai jonkun korkeamman voiman mielestä aiemmissa kroonisissa sairauksissa ei ollut tarpeeksi vaan häntä on muistettu tällä kertaa syövällä.

Hävettää tunnustaa että yhteydenpitoni on jäänyt lähinnä netin varaan, koska en näytä saavan aikaiseksi sitä että kävisin edes kerran vuodessa toisella puolella Suomea. Olen pahoillani etten ole ollut enemmän.

Yritin vuosien varrella suhteuttaa omia murheitani kyseisen ihmisen murheisiin kertomalla itselleni olevani kiittämätön paska. Kuten jokainen blogejani lukenut on huomannut niin hyvästä fyysisestä terveydestä ja siedettävistä ulkoisista olosuhteista huolimatta en ole tuntenut olevani onnellinen. Tiedostan että minun olisi pitänyt olla mutta siitä huolimatta en ole ollut. Varmaankin olen takertunut liikaa yksittäisiin ahdistaviin asioihin ja lopulta vatvomisen kautta niiden merkitys on kasvanut paljon suuremmaksi kuin olisi pitänyt.

Erilaisista luonteenpiirteistä ja elämänkokemuksista huolimatta olen tuntenut yhteenkuuluvuutta kyseisen kaverini kanssa nimenomaan samankaltaisen emotionaalisen yksinäisyyden kautta. Hänen yksinäisyytensä on ollut enimmäkseen peräisin heikosta itsetunnosta, jonkinlaisesta pelosta tulla torjutuksi ja nöyryytetyksi. On vaikea kuvitella ettei hän olisi näinä vuosina löytänyt itselleen sopivia kumppaneita tai vähintään läheisiä ystäviä jos vain olisi uskaltanut.

Oma emotionaalinen yksinäisyyteni ei ole ollut samalla tavalla kiinni siitä ettenkö olisi uskaltanut. Tai ehkä joku voi sen niinkin nähdä koska en ole uskaltanut aloittaa kolmatta maailmansotaa. Mutta se sota olisi kovin lyhyt eikä lopputulos omalta kohdaltani erityisen toivottava. Näinä suvaitsevaisuuden aikoina suvaitaan ihan kaikenlaisia näkemyksiä ja elämäntapoja, paitsi niitä jotka ovat enemmistön mielestä vääriä. On tietysti kokonaan toinen asia olisinko vähemmän mustavalkoisessa ympäristössä onnistunut elämään silti yhtään sen täyspainoisemmin. Ehkä olisin löytänyt jonkun uuden syyn tai tekosyyn.

Yksinäisyyden lisäksi sairastelevaa ystävääni ja minua yhdistää syvä suru elämättömästä nuoruudesta. Kumpikin olisi halunnut elää paljon täysipainoisemmin elämänsä parhaimmat vuodet. Suhde omiin vanhempiin ja varsinkin äitiin on ollut molemmilla varsin oidipaalinen ja muutenkin epäterve. Lopputuloksena syntyi eräänlainen luuppi jossa ajettiin takaa jotain mitä ei koskaan enää voinut saada takaisin.

En todellakaan kadehdi mitään osaa ystäväni elämästä. Silti kaikista vaivoistaan ja vioistaan huolimatta hän on ehkä vahvin ihminen jonka tunnen. Jos itse sairastuisin fyysisesti niin jäljellä olevat rippeet mielenterveydestäni olisivat vaarassa kadota hyvin nopeasti. Tuo kaveri sen sijaan siirtyy jo rauhallisesti odottelemaan seuraavaa kohtalon lähettämää pommia. Jos hänen kotikylänsä sijaitsisi maanjäristysalueella niin häntä jouduttaisiin etsimään ensimmäisenä raunioista. Ja yhä vielä hän nousisi kivikasoista esiin elävänä, tosin murjottuna ja entistä sairaampana.

Näitä ihmiskohtaloita miettiessä väkisinkin taipuu uskomaan että kaikki universumissamme tapahtuva on pelkkää kieroutunutta sattumaa. On tosin helppo löytää hyviä sympaattisia ihmisiä, joiden sadistinen kohtalo näyttää olevan kirjoitettu tähtiin. Mutta jos uskoisi kohtaloon tai johdatukseen niin eikös silloin asioiden kululla täytyisi olla jokin järki ja tarkoitus? Jatkuvalla kurjuudella sitä ei voi käsittääkseni ikinä olla.

Muutama viikko sitten pujotellessani läpi satunnaisten tv-kanavien tapahtui jotain erikoista. Pysähdyin parin minuutin ajaksi kanavalle jossa pyöri joku tuntematon yhdentekevältä vaikuttava roskasarja. En jaksanut seurata juonta vaan otin paremman asennon sängyllä. Yhtäkkiä mieleeni pomppasi repliikki: "Minä suojelen sinua" ja se kertaantui nopeasti kolmella eri kielellä. Menin hämilleni koska en ollut ajatellut sillä hetkellä yhtään mitään. Oudoin osa tapahtumasta oli vielä jäljellä. Muutaman sekunnin kuluttua amerikkalaisen tv-sarjan mies käveli naisensa luo ja avasi suunsa. Mitä luulette hänen sanoneen?

Tuollaisina hetkinä uskonnollisuuteen taipuvaiset ihmiset luultavasti löytävät jumalansa ja samalla selityksen sille miksi oma kohtalo on ollut sellainen kuin se on ollut. Itselläni ei ole samanlaista uskontokammoa kuin monilla tämän sivuston kanta-asiakkailla enkä usko että uskovaiset edes pystyisivät vihaamaan minua enää sen enempää kuin mitä muut joka tapauksessa jo tekevät. Siitä huolimatta uskominen johdatukseen tai suojelukseen ei veisi kovinkaan paljoa eteenpäin, koska elämän suuret mysteerit jäisivät vielä kokonaan vastaamatta.

Tämä blogi oli omistettu Sinulle ystäväiseni. Olet ajatuksissani vaikka en ole fyysisesti luonasi. Älä menetä toivoasi ihan vielä. *Hali*