Vaikka suomalaisella vasemmistolla on jo vuosikausia mennyt surkeasti, viime kuukausina gallupit ovat pudottaneet kahden suurimman vasemmistopuolueen yhteisen kannatuksen jo mutasarjaan. Enää noin joka viidennes äänioikeutetuista kannattaa vasemmistoa, samanlaisen potin saa ykköseksi noussut Keskusta jo yksinään. Tulevaisuus näyttää vieläkin synkemmältä, nuoriso tuntuu hylänneen vasemmistolaisen politiikan lähes kokonaan. Osa nuorista on toki mieltynyt Vihreisiin, mutta näitä on vaikea mieltää entisen vasemmiston suoriksi perillisiksi. Muutenkin Vihreiden rooli on viime vuodet ollut kulloisenkin hallituksen apupuolueena toimiminen.
Samantapainen kehitys on nähtävissä eri puolilla Eurooppaa. Edes Välimeren maissa koettu totaalinen taloudellinen romahdus ei ole erityisemmin muuttanut poliittisia voimasuhteita. Kreikassa on nähty jonkinlainen ääriliikkeiden nousu, mutta yleisesti ottaen samat puolueet pitävät yhä valtaa. Väitän, että juuri nykyinen lama oli vasemmiston viimeinen tilaisuus profiilinsa kunnolliseen nostamiseen. Jos hädän hetkellä julkisten palvelujen rapautuessa eurooppalainen ei tunne tarvitsevansa vasemmistoa, se tuskin tulee tarvitsemaan sitä aikojen taas parantuessakaan. Oikeisto pyrkiikin lamaan vedoten hyväksikäyttämään vasemmiston surkeaa tilaa ajaakseen läpi mahdollisimman suuria julkisen puolen leikkauksia.
Politiikasta on tullut koko ajan selvemmin mielikuvamarkkinointia ja juuri tuo mielikuva vasemmistosta on korostetun synkkä ja askeettinen. Välillä tuntuu siltä kuin erilaiset karismaattiset persoonat olisivat jättäneet uppoavan laivan ja heidän paikkansa olisi täytetty pilkunviilaajilla, moralisoijilla ja kieltojenvaatijilla. Hyvä esimerkki tästä on aika surullisen debyytin tehnyt ministeri Susanna Huovinen. Juuri tässä hetkessä ja tässä ajassa, uuden ministerin alkoholipoliittinen kiihkoilu oli käsittämättömän suuri karhunpalvelus omalle puolueelle. Lähteekö ilottomaksi leimautuneen porukan kannatus uudelleen nousuun vaatimalla lisää kieltoja ja säätelyä?
Tuntuu kuin suomalainen työväenliike ei olisi vieläkään löytänyt nykyaikaan päivitettyä identiteettiään. Entinen työkeskeinen ay-vetoinen äijäily ei enää purrut äänestäjiin ja uutta strategiaa etsittiin eräänlaisella täyskäännöksellä. Tämän vuosituhannen suomalainen vasemmisto on korostuneen naiskeskeinen. Nykyisten vasureiden henkinen koti ei ole enää tehdassaleissa vaan naistyöryhmissä. Samalla kun sisään on virrannut koulutettuja naisia ja seksuaalivähemmistöjä, pois on lähtenyt erityisesti heteromiehiä. Ei ole vaikea arvata, että nämä ovat suunnistaneet suurin joukoin Persuihin, jotka tarjoavat samaa entisaikojen punaniskaista äijäilyä sekoittuneena häpeilemättömään itsekkyyteen.
Vasemmiston ongelmista on hyvä puhua juuri Ranneliikkeen sivuilla, koska iso osa sateenkaari-ihmisistä sijoittaa itsensä jonkinlaiseen punavihreään lokeroon. Sanomattakin on selvää, että homot identifioituvat mainiosti tämän vuosituhannen uusiin vasemmistotrendeihin. Homoliike ja nykyisen vasemmistolaisuuden peruspilari, feminismi, ovat olleet täydellisessä symbioosissa vähintään parinkymmenen vuoden ajan. Feministit olivat aikoinaan raivaamassa tietä homojen oikeuksille, vastaavasti homot ovat oikeudet saatuaan yrittäneet joka käänteessä maksaa "velkaansa" takaisin nostamalla feminististä maailmankuvaa ainoaksi moraalisesti kestäväksi vaihtoehdoksi. Molemmat liikkeet ovat hyötyneet toisistaan ja sulautuneet tärkeäksi osaksi vasemmistopolitiikkaa.
Viime aikojen homokeskusteluissa on korostettu oikeutta ajaa tarvittaessa omia joskus aika itsekkäiltä näyttäviä etuja. Tässä kontekstissa asetelman voi kääntää myös nurinpän. Voiko vasemmiston kannatus enää koskaan lähteä nousuun, jos äänestäjät ovat enimmäkseen koulutettuja naisia ja sateenkaari-ihmisiä? En tietenkään väitä, että vähemmistöjen oikeuksia pitäisi puolustaa vähemmän näkyvästi, mutta sen rinnalle pitäisi keksiä jotain muutakin. Vasemmistolla ei ole yksinkertaisesti enää varaa menettää lisää miesäänestäjiä agraaripuolueille (Persut, Kepu) vaan olisi nopeasti keksittävä millä nämä saataisiin pysymään. Yksinomaan feminismiin tukeutumalla se ei tule onnistumaan. Tässä mielessä myös vasemmisto voisi itsekkäämmin tarkastella kokonaisetuaan.
Itse olen nykyiseen tilanteeseen huomattavasti turhautuneempi kuin suuri osa lukijoistani. Feminismiin kallellaan oleva vasemmistolaisuus on tuonut juuri homoille paljon hyvää, kun itselleni samat asiat ovat merkinneet surua ja murhetta. Nykyinen vasemmistolaisuus on kovin kaukana entisestä vasemmistoradikalismista, jossa taas lepää oma henkinen kotini. En voi missään määrin samaistua nykyiseen poliittisesti korrektiin lässytykseen ja mielensäpahoittamiseen, jota kutsutaan vasemmistolaisuudeksi. Painopiste on tosikkomaisessa pilkunnussimisessa ja jatkuvassa uusien kieltojen vaatimisessa. Vaikea kuvitella, että esim. Jörn Donnerin kaltaisia poliitikkoja kasvaisi enää tässä ajassa.
Lyhyesti sanottuna vasemmiston muutos vapaamielisyydestä konservatiivisuuteen on ollut hämmentävän raju. Entinen anarkistinen vasemmistolaisuus olisi tällä hetkellä suurimmalle osalle cityvasureista jotain aivan kamalan vastuutonta ja kauhistuttavaa. Oikeiston puolella ero ei ole yhtä suuri. Arvoliberalismi (talousliberalismi kylläkin) ei ole koskaan ollut oikeiston juttu muutenkaan. Heidän sielunmaisemansa on pysynyt loppujen lopuksi aika stabiilina. Vasemmisto on myös ominut oikeistoa paljon hanakammin poliittisen korrektiuden vaatimuksen. Feministien nousu oikeaa asemaansa suhteettomasti suurempaan vaikutusvaltaan liittyy läheisesti tähän. Koska miehet ovat vuosituhansien ajan kohdelleet naissukupuolta paskamaisesti, nyt on monen mielestä korrektia ja oikeutettua kestää vastavuoroisesti vihaisten naisten kiihkoilu.
Jos haluaisin lisätä tähän blogikirjoitukseeni yhden provoelementin, voisin puhtaan subjektiivisesti ja pelkästään omaan mielipiteeseeni perustuen väittää feminismin saaneen läntisen maailman puolella aikaan enemmän pahaa kuin mikään muu ismi tällä vuosituhannella. Nykyinen länsimainen koko ajan yhä puritaanisemmaksi muokkautuva seksuaalimoraali on hyvin pitkälti naisliikkeen käsialaa. Minun itseni on vaikea nähdä sitä minään muuna kuin kollektiivisena kostona miessukupuolelle. Mutta kohtuuden nimissä ei ole feministien vika, että heille aikoinaan hyvityksenä kärsityistä vääryyksistä annettiin näissä kysymyksissä avoin valtakirja. Homoliike on hyvin aktiivisesti ollut mukana tukemassa juuri tällaista kehitystä.
Toisin kuin ennen, nykyinen vasemmisto ei edes halua muuttaa yhteiskunnan perusteita. Punavihreälle moralistien armeijalle käy aivan mainiosti tuo parjattu kapitalismi, kunhan se pehmennetään jonkinlaisella sosiaaliturvalla ja monipuolisella sääntöviidakolla. Edes Vasemmistoliitto ei tässä suhteessa tarjoa oikein mitään uutta. Kapitalismia kyllä voidaan välillä haukkua, mutta siihen turvataan kun halutaan itselle jotain. Todella monen vasurin elämäntapa pohjautuu ihan samalla lailla iloiseen kuluttamiseen kuin oikeistolaisen. Erilaisuus on monessa suhteessa pelkkää retoriikkaa.
Surullista kyllä, jään kaipaamaan oikeaa entistä vasemmistoa. Kaipaan sen elämänläheisyyttä, tervettä idealismia, eräänlaista hullua energiaa. Ennen uskottiin, että asioita pystyy oikeasti radikaalisti muuttamaan. Nykyinen vasemmisto vaikuttaa alistuneelta, juuttuneelta erilaiseen saivarteluun. Tuntuu siltä kuin metsää ei enää nähtäisi puilta. Eniten jään kuitenkin kaipaamaan entistä arvoliberalismia. Nykyisillä punavihreillä on outo käsitys, että homofobian ja rasismin tuomitseminen olisi jo osoitus vapaamielisyydestä. Sen jälkeen voidaankin sitten hyvällä omallatunnolla kauhistella ja taivastella ihan kaikkea muuta. On todella helppo hyväksyä nykyisellään helposti hyväksyttäviä asioita. Siihen pystyy halutessaan jokainen ihminen, yhtä lailla liberaali kuin myös konservatiivi.
Kaikesta huolimatta en ole valmis hylkäämään Marxin ja kumppanien opetuksia. Pienen eliitin harrastama taloudellinen riisto on tänä päivänä aivan yhtä lailla arkitodellisuutta kuin aina ennenkin. Harvojen käsiin keskittynyt media pyrkii ymmärrettävästi tätä tosiseikkaa peittelemään. Ihmisten manipuloiminen tapahtuu tänä päivänä hienovaraisemmin ja harkitummin kuin ennen. Mutta se tapahtuu joka tapauksessa. Pankkikriisit ynnä muut kusetukset kertovat karua kieltään. Vasemmiston asteittainen kuihtuminen tarkoittaisi entistä suurempaa yksinvaltaa markkinavoimille. Sitä tilannetta vastaan pitäisi jo tällä hetkellä aktiivisesti taistella. Vähitellen alkaa olla jo se viimeinen hetki.