Postiamasalta

Sanotaan että viha on yksi ihmisen perustunteista ja siksi hyvin luonnollinen. Silti aikamoinen osa vihasta näyttää jatkuvasti olevan kollektiivisessa muodossa eli ihmiset vihaavat asioiden ja tekojen sijaan ihmisryhmiä joiden he uskovat olevan vastuussa itseään ahdistavista asioista. Oma elämä voisi siis sujua hyvin jos vain me saataisiin tämä kaiken pilaava roskasakki X pois maisemista.

Väittäisin että kollektiivinen viha ei ole vähentynyt samaa vauhtia sivistystason ja elintason nousun kanssa. Meilläkin vihaan taipuvaiset käyttivät siekailematta hyväkseen sitä että lamasta syntyneen tyytymättömyyden varjolla voi heittäytyä marttyyriksi ja vaatia päitä vadille. Luulenkin että suomalaisten vihaliikkeiden johtajat odottivat kärsivällisesti vuosikaudet oikeaa hetkeä ja tekosyytä saada toimintansa vauhtiin. Heille lama tipahti syliin kuin taivaan lahjana.

Omasta mielestäni kaikkein pelottavinta on se ettei osa ihmisistä tunnu ihan oikeasti käsittävän mitä tarkoittaa että jokaisella on ihmisarvo ja oikeus olla olemassa vaan että tuo arvo ikäänkuin pitäisi ansaita elämällä oikeaoppisten haluamalla tavalla. Vasta silloin voi joskus edes tavoitella mahdollisuutta nousta jonain kaukaisena päivänä samalle tasolle tarkkaan valitun pääjoukon kanssa. Sillä muistammehan kaikki että jopa Mestari varhaisissa kirjoituksissaan kertoi halveksivansa ihmisarvoa, tuota suvaitsevaikkojen katalaa salajuonta.

Ryhmäviha elää paksusti koska jopa näennäisesti maltillisesta enemmistöstä löytyy paljon niitä jotka siitä välillisesti hyötyvät. Voi aivan hyvin kysyä miksi ympäri Eurooppaa äärioikeiston vihapuheille ollaan annettu näkyvyyttä noinkin paljon. Osaselitys löytyy katselemalla koko maanosan poliittista karttaa. Tällä vuosituhannella ollaan nähty ympäri Eurooppaa maltillisen oikeiston vyöry. Lähes jokainen eurooppalainen maa on ainakin tällä hetkellä oikeistovetoinen ja aika usein asioista päätettäessä ja luottamuksista äänestettäessä maltillinen oikeisto on ottanut tukea oikeistopopulisteista. Se ei tarkoita että populistien ideologioita olisi hyväksytty vaan sitä että näistä on ollut poliittista hyötyä.

Hyvä esimerkki löytyy Ranskasta. Sarkozyn hallinto on suorastaan flirttaillut äärioikeistolaisen FN:n kanssa ja monet ranskalaiset ovatkin mieltäneet puolueen keulakuvan Marine Le Penin sopivaksi ehdokkaaksi seuraaviin presidentinvaaleihin. Niinpä loppukeväällä Le Pen olikin jo gallupien kärjessä. Italiassa Berlusconin puolue on ollut läheinen liittolainen avoimesti rasistisen Lega Nordin kanssa. Suomessakin itse Mestari olisi hyvin kelvannut ministeriksi asti aika monille puolueille.

Olisi kuitenkin liiallista yksinkertaistamista laittaa kaikki ryhmävihaaminen yhdenlaisten yhdestä suunnasta tulevien ihmisten piikkiin. Koko ajatus siitä että yleisen hyvän eteen täytyy aina uhrata viattomia tuntuu elävän vuosisadasta toiseen. Tältä pohjalta ollaan sodittu ja tapettu koko ihmiskunnan historian ajan ja epäilemättä niin tullaan tekemään sen loppuhetkiin asti. Läntinen sotilasliittokin meidän omine liittolaisineen hyväksyy nyökytellen väistämättömät siviiliuhrit operaatioissaan. Terroristien kyliä pommitetaan maan tasalle eikä kukaan hirveästi harmittele sitä että joukossa menee myös lapsia ja vanhuksia.

Joku Hesarin kolumnisteista kirjoitti muutama vuosi sitten mieleeni jääneen jutun siitä kuinka hänen tuntemansa Amnestyn feissari haluaisi ihmisoikeudet kaikille lukuunottamatta pedofiilejä jotka kyseinen ihminen olisi valmis tappamaan. On helppo huomata että melkoinen osa ihan tasapainoisen oloisista tavallisista ihmisistä ajattelee samalla tavoin. Tässäkin tapauksessa siis ajatus siitä että saadaan muutama tuleva Jammu-setä hyvissä ajoin pois päiviltä voisi perustella kokonaisen sekalaisen ihmisjoukon tuhoamisen sen suurempia kyselemättä.

Omasta ja monien muidenkin mielestä Suomessa annetaan koko ajan siististi muotoilluille vihapuheille kohtuuttomasti mediatilaa ilmeisesti toivoen että viha laimenee kun sen kantaja saa asian karjuttua ääneen. Lopulta vihateksteistä tulee yhtä tavallinen ja arkipäiväinen asia kuin sääennusteesta eikä moni enää osaa mieltää että kysymys on ja tulee aina olemaan vihaamisesta. Se että näistä tuotoksista on Mestarin kokemuksista viisastuneina opittu siivoamaan liian makaaberit yksityiskohdat ei muuta itse asiaa yhtään mihinkään suuntaan. Kyse on silti täysin samasta sonnasta sanaleikeistä huolimatta.

Suomalaisissa vihateksteissä erityisen silmiinpistävää on se että lähes jokainen argumentti on kopioitu sellaisenaan Mestarin tai jonkun toisen gurun kirjoituksista. Mitään lähdekritiikkiä ei tietenkään koskaan tarvita koska mokuttajien salaliitto on kuitenkin väärentänyt kaikki faktat. Ulospäin näyttää siltä että kaikkein aktiivisin vihajoukko toimii eräänlaisen armeijan tavoin. Jokaisella on sama hassu koodikielensä mokuttajineen, ituhippeineen ja hyysäreineen. On kuin kyse olisi jonkinlaisesta uudesta uskonnollisesta herätysliikkeestä.

Olen myös joutunut itse miettimään pitäisikö minun vihata ihmisiä jotka laittavat kaiken aikansa ja energiansa vihaamiseen. Se olisi todella helppoa ja täytyy myöntää myös houkuttelevaa. Viha kun aina ja ikuisesti synnyttää vastapainoksi uutta vihaa. Uskon kuitenkin että osa "ihmiskriitikoista" kuten he varmaan itseään haluaisivat kutsuttavan tulee vielä joskus heräämään ja avaamaan silmänsä. Tämän säälittävän porukan vihaamisen sijaan otan oikeudekseni tuntea vihaa heidän johtajiaan kohtaan.

Mitäpä pitäisi siis ajatella ihmisistä jotka ovat käyttäneet vihan lietsontaa oman uraputkensa rakentamiseen? On pelottavaa ajatella että nykyisessä eduskunnassa on aika monta kansanedustajaa joiden ainoa osaaminen liittyy vihapuheiden levittämiseen. Heillä ei käytännössä ole mitään resursseja hoitaa heitä äänestäiden ihmisten asioita vaikka kuinka haluaisivat. Tuon joukon yläpuolella hymistelevät tyytyväisenä Mestari ja hänen opetuslapsensa.

Eräs väittelykaverini halusi jokin aika sitten rauhoittaa mieltäni kun esitin omia arvelujani joidenkin tähän porukkaan kuuluvien henkisestä tasapainosta. Minun oli kuulemma turha kantaa huolta ainakaan Mestarin puolesta koska puhuja oli seurannut Suurta Johtajaa ilmeisen läheltä ja sanoi tämän rakentavan vain ja ainoastaan omaa uraansa. Ideologiat ja kaikki muu ylimääräinen olivat väitteen mukaan tälle sankarille sivuseikkoja. Kun vaalit olisivat ohi niin koko tilanne rauhoittuisi kun Mestari ei joka hetki pomppisi kertomaan uusista enneunistaan.

Jostain syystä mieleni ei tullut kovinkaan paljon kevyemmäksi. Vihan käyttäminen oman uran rakentamiseen olisi touhua joka menisi aika lähelle sosiopaatin määritelmää. Se että olisi nupistaan sekaisin olisi jo vähän enemmän lieventävä asianhaara. Vaikka kuinka pitäisi ymmärtää tyhmimmän ja asenteellisimman väestönosan muka niin kovaa elämää niin multa ainakaan ei irtoa yhtään lämmintä ja hyvää ajatusta niitä kohtaan jotka koko touhua pyörittävät. He kun ovat kaikesta päätellen täysin tietoisia siitä mitä ovat tekemässä ja millaiset seuraukset heidän toiminnallaan on muille ihmisille.

Muutaman tunnin kuluttua Norjan tapahtumista nettikeskustelut täyttyvät uudelleen. Verityöt olivatkin oikeastaan pahojen mokuttajien syytä. He kun ovat saaneet maailman sellaiseen pisteeseen että herkemmät menevät sekaisin. Perään vielä muutama rivi Muhammedin lapsivaimoista ja kristillisen moraalin ylivertaisuudesta. Armeija on muutamassa hetkessä onnistunut taas kokoamaan rivinsä ja valmiina uuteen taisteluun.

Näin heinäkuussa monet arvostetut terapeutit ovat ansaitulla kesälomallaan. Pehmeät nahkatuolit, tuoksukynttilät, rentoutuskasetit ja amerikkalaisten opiaattiriippuvaisten gurujen kirjoittamat alan merkkiteokset ovat keräämässä pölyä suljettujen ovien takana. Ihmisten ongelmat eivät kuitenkaan pidä kesälomaa joten on aika kutsua Masa apuun kesälomasijaiseksi.

Pyörähdän ympäri pehmeän hillityllä tummanruskealla nahkatuolillani, laitan kasvoilleni mustat esasaarismaiset lasit ja otan mukavan asennon. En unohda kuulakärkikynää, lehtiötä enkä puiselle pöydälle laittamaani pakettia paperinenäliinoja hoidon aiheuttaman tunneryöpyn hillitsemiseksi. Lasken sälekaihtimia hieman ettei kesäinen aurinko saa ajatuksia ulkoilun puolelle. Mitä jos nyt katsottaisiin miten me tänään voidaan?

Parantumisprosessissa ensiarvoisen tärkeää on pitää kiinni psykiatrian keskeisimmästä teesistä eli siitä että lähes jokainen ongelma on seurausta varhaisista seksuaalisista traumoista. Ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia hyvä lapsuus eikä ole edes liian myöhäistä pyytää satoja euroja muutaman kymmenen minuutin keskusteluhetkestä. Laadusta kun ei kukaan koskaan maksa liikaa.

Koska köyhillä ongelmaisilla ei olisi kuitenkaan varaa tasokkaisiin palveluihini niin päätän keskittyä antamaan etähoitoon kannustavia ilmaisia neuvoja itseään yhteiskunnan tukipylväinä pitäville rikkaille moniongelmaisille. Erityisen huolestunut olen ollut tällä viikolla Kokoomuksen kansanedustaja Kari Tolvasen ja koko valtakunnan työteliäimmän maskotin Jari Sarasvuon jaksamisesta. Heillä on ilmiselvästi painolastinaan enemmänkin käsittelemättömiä asioita joita olisi ihan hyvä käydä läpi jotta oman arkisen jaksamisen kanssa ei jatkossa tulisi yhtä suuria ongelmia.

On aikamoisen upeeta ja ihan hienoa että meissä on erilaisia sisäisiä voimavaroja. Jarikin on varmaan käynyt läpi melkoisen prosessin omassa mielessään ja siltä pohjalta löytänyt turvallisia asioita jotka tuo omaan ehkä vaikealtakin tuntuvaan elämään lohtua ja turvaa. Mä sanoisin ammattilaisena että sitä prosessia kannattaa jatkaa ja pikku hiljaa ehkä monenkin vuoden kuluttua löytää sieltä semmoisia asioita joista voi sitten joskus myöhemmin kasata niitä oman elämän tukipilareita jotta elämä vois sitten joskus myöhemmin olla helpompaa kuin mitä se on nyt. Varmaan silloin Jarikin huomaa ettei ajatukset parilla eurolla töitä paiskivista lapsista oo ihan realistisia ja terveitä vaan noi jutut selvästikin kumpuaa jostain paljon syvemmältä eli asioista joita hän ei oo vielä käsitellyt. Moni meistä on voinut lapsena tuntea että vanhempien rakkaus olis ollu jotenkin ehdollistettua tai siihen olis liittyny raha ja työnteko jollain tasolla mitä me ei oltais vielä ihan ymmärretty.

Kari taas on varmaan entisenä poliisina nähny erilaisia ahdistaviltakin tuntuvia asioita. Mut mä ajattelisin ammattilaisena niin että pahuutta ei vois poliisikaan laittaa kiertämään. Jos kuka tahansa meistä näkee maassa makaavaa potkittavan niin meidän täytyy mennä apuun eikä jäädä miettimään voitaisko me jotenkin päästä mukaan tappeluun. On aikamoisen upeeta tunnistaa itsessään myös koston ja vihan tunteita mut oikeassa elämässä edes Kari ei oikein voi kuitenkaan olla Chuck Norris vaikka kuinka haluaisi. On ihan ookoo että meillä kaikilla on mitä erilaisempia fantasioita ja ne voi joskus olla väkivaltaisiakin. Mut siitä huolimatta vaatimukset pakollisista kastraatioista kertoo kyllä siitä että me ei olla vielä opittu olemaan ihan sinut meidän omien vihantunteiden kanssa. Mut näitä asioitahan me voidaan kaikki harjoitella ja sieltä löytyy niitä upeita voimavaroja arkeen. Mä voin laittaa tulemaan hänelle vihkosen jossa me käsittellään just näitä samoja vihan hallintaan liittyviä asioita. Sitä lukiessa hän voi hyvinkin yllättyä ja löytää itsestään tasapainoisen aikuisen ihmisen puolia jotka tähän mennessä on vielä ollu semmosella orastavalla nupulla. Se mitä meille kaikille ehkä olis tapahtunut lapsuudessa ei korjaudu sillä että me aiheutetaan uutta kärsimystä niille jotka on meidän omasta näkökulmasta sen ansainneet.

On kans ihan hienoa joskus tunnustaa että se nykyinen elämä ei hirveän hyvään ja kestävään suuntaan oo menossa. Hakkaraisen Teuvokin on varmaan näitä asioita miettiny ja huomannu ettei se oma polku aina vie sinne minne sen itse toivois vievän. Silloin olis aikamoisen hyvä paikka itsetutkiskeluun ja terveellisen elämän aakkosten opetteluun. Joskus se voi ihan kummuta semmosista tuntemuksista ettei olis itse ihan yhtä hyvä kuin muut tai toiset ei hyväksyis sitä mitä on. Joskus ne tuntemukset voi olla ihan aiheellisiakin ja sekin on yhtä upeeta. Siitä huolimatta me voitais kaikki opetella näkemään itsemme ihan omine hyvine puolineen ja vikoineen ettei meidän tarttis koko ajan niinsanotusti projisoida omia puutteita ja vikoja toisiin. Jos meitä itseämme vaikka harmittais ettei me ihan pärjättäis tässä maailmassa niin aika kurjaa olis jos me se epävarmuus laitettais muiden meille ihan vieraiden ihmisten syyks ja viaks.

Meitä ammattilaisia usein mietityttää et aika monella toipilaalla on ihan semmoset perustunteet jotenkin täysin kadoksissa. Et oltais oikeesti iloisia ja oikeesti surullisia. Mä en näkis hirveen mielekkäänä sitä että me ollaan koko ajan sen oloisina kuin meillä ei olis oikeita tunteita tai edes ilmeitä ollenkaan. Ettei me oltais vaan siihen omaan yhden asian juttuun kiinni jääneitä koneita joilla olis vaan yks ainoa suunta mennä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä. Mä näkisin niin hirveen mielelläni vaikka Halla-ahon Jussin tai Tolvasen Karin kokeilevan ihan sitä että katsottais niitä omia negatiivisia tuntemuksia silmästä silmään ja annettais sen sisältä kumpuavan vihan pursuta ulos ilman että se jotenkin tuntuis hävettävältä tai nololta. Silloin me voitais alkaa edes vähän hahmottamaan keitä me oikeasti ollaan ettei tarttis pitää yllä jotain kuorta joka estää kohtaamiset ihminen ihmisenä. Tietysti sekin voi olla upee kokemus jos sen kuoren alta löytyiskin paljon semmosia puolia joita muut ei kuitenkaan olis valmiita hyväksymään vaan ne nähtäis jotenkin täysin vääristyneinä ja jopa sairaalloisina.

Musta olis valtavan hienoa saada kutsua nää kaikki mainitut vaikeista lähtökohdista huolimatta ihan mahtavasti pärjäilleet ihmiset yhteiseen istuntoon miettimään miten semmonen ihan valtava ankaruus ja yksipuolisuus saatais valjastettua niitten omaa mieltä askarruttavien pelkojen vähentämiseks. Me voitais kaikki myöntää että meissä on itsessämme aikamoisen heikkoja puolia ja vikojakin. Se että meidän ei joka päivä tarttis laittaa omia epäonnistumisen tuntemuksiamme meistä itsestämme erityisen pelottavilta tuntuvien ihmisryhmien viaks vois olla aikamoinenkin helpotus siinä oman elämän jaksamisessa. Mä luulisin että silloin meidän omaisetkin vois paremmin kun ne ei joutuis aina miettimään mistä meidän katkeruus ja ehdottomuus oikein kumpuaa vaan me voitais jokainen hyödyntää niitä ihan huikeita juttuja joita meidän kaikkien sisällä on. Se olis jotenkin niin valtava uus voimavara.

Tänäkin vuonna jouduin miettimään aikaisemmilta vuosilta tuttua probleemaa eli osallistuako Pride-kulkueeseen vai ei. Menemällä mukaan olisin ollut mukana edistämässä tasa-arvoa siltä osin kuin se mukana olevien keskuudessa tasa-arvoksi mielletään. Jäädessäni pois tunsin huonoa omatuntoa koska kaikesta huolimatta halusin olla mukana tukemassa kulkueeseen osallistuneita ihmisiä yksilöinä ilman joukkoliikkeen kahleita.

Vaikka Pride-tapahtumiin voi ja ehkä pitäisikin heittäytyä mukaan iloisin mielin ilman sen sisällön liiallista analysointia niin siitä huolimatta osallistuminen marssiin on myös eräänlainen poliittinen kannanotto ja mukana oleminen merkitsee tuen antamista kyseisen tapahtuman järjestäjälle eli tässä tapauksessa Setalle.

Harkitsin tietenkin vaihtoehtoa jossa olisin osallistunut marssiin sen järjestäjästä huolimatta mutta se olisi tuntunut vähintäänkin kummalliselta. Ehkäpä jonain päivänä Helsingin kaupunki voisi olla mukana järjestelyissä tai jopa kokonaan vastata niistä jolloin koko viikko voisi saada vielä kansanjuhlamaisemman ilmeen.

Halusin kuitenkin jollain lailla osallistua ylpeilyihin joten ehkäpä muutaman juoman ostaminen homoklubeissa on omalta puoleltani jonkinlainen käden- tai jopa munanojennus ihmisille joita vastaan minulla ei tietenkään ole yhtään mitään. Kävin lopulta lempihipsterini kanssa pitkällisen väännön menisimmekö katsomaan hänen minimalistista luuppaavaa lesboansa Nollaan vai löytyisikö jostain minulle jotain tarpeeksi camppia. T kyllästyi kommentteihini netistä bongaamieni staralesbon miksausten yksitoikkoisuudesta ja huokaisi luovuttaneena: "Mennään vaan sitten niihin vitun Euroviisuihin." Siirryimme Feenixin kautta lopulta Herkkuun.

Jotkut ovat kyselleet minulta miten niin monella homolla on niin samanlainen musiikkimaku. Ei voi olla kyse pelkästään siitä että kollektiivisesti koetaan joku juttu kuten vaikkapa juuri Euroviisut oman porukan jutuksi ja sitten aletaan joko tietoisesti tai tiedostamatta tykkäämään siitä musiikista. Toisaalta seuraamalla nuoria huomaa että lähiöjengeissä jokaisen on tällä hetkellä vähän pakko tykätä suomiräpistä ja oikeasta hiphopista. Katsomalla kuitenkin aivan fiiliksissään olevia homoja tanssimassa ja laulamassa monien aika tuntemattomienkin viisubiisien sanoja ei oikein voi epäillä innostuksen aitoutta.

Spanskideejiin laittaessa soimaan Unkarin viimeimmän viisun "What about my dreams" porukka kävi jo aika villinä ulvoen biisin sanoja. Ainoastaan pientä unkariksi laulettua pätkää harva osasi ulkoa. Hipsterini katsoi epäuskoisena spektaakkelia ja ilmeistä päätellen toivoi tuntien kuluvan vähän nopeammin. Lupaan jo valmiiksi vastapalveluksena tulevani mukaan kuuntelemaan seuraavaa yhtä pätkää koko illan luuppaavaa minimalistia kun semmoinen taas tulee kaupunkiin.

Jossain vaiheessa iltaa toinen yksi minuakin vielä homomman näköinen ihan oikea homo pusertuu ihmistungoksessa ohitseni jolloin hänen vehkeensä hankaavat vahingossa tai tarkoituksella polveeni. Hymyilen moniselitteisesti. "Mä tulin nyt aika lähelle" sanoo neitihomo ja hymyilee takaisin. Vähän myöhemmin ohi kulkee lihaksikas mies nahkaremmeissään. Siidereissäni hihkaisen kaverilleni: "Onkohan toi ehkä maailman homoin homo" johon T kuittaa väsähtäneenä: "Eiku se on vaan kokeilunhaluinen hetero". Ilta loppuu ja seuraavana päivänä teinityttö kulkee ohitseni rannalla kommentoiden kaverilleen näkemäänsä: "Ei hitsi miten ihmeen homo toi oikein on" johon toinen tyttö vastaa "Joo mut se on jo vanha". Jostain kumman syystä jäin taas ilman pillua. Olen nyt varmasti taas entistäkin katkerampi. Huomaat kuinka olemme jälleen päässeet älyllisen keskustelun huipulle.

Jälkeenpäin harmittelen etten valistanut tyttöjä siitä että kutsumalla minua homoksi loukataan verisesti sitä kymmenkirjaimista nimihirviötä joka luultavasti saa ensi vuonna yhden K-kirjaimen lisää Ylen pääuutislähetyksessä kainalokarvojaan esitelleiden naisten kunniaksi. Itseäni kuitenkaan ei haittaa yhtään se että ihmiset automaattisesti olettavat minun olevan homo tai toisinaan myös lesbo. Se on turvallinen satama jossa on hyvä olla. Silloin ei tarvitse pelätä kokevansa väkivaltaa tai syrjintää koska homoille ei onneksi saa tehdä mitään pahaa. Ja jos joku tulisikin aukomaan päätään tai heiluttamaan nyrkkejä voin hyvin vedota rasismiin tai fasismiin. Ehkä sittenkin on hyvä juttu että kaikki todella luulevat minun osaavan tehdä ruokaa ja sisustaa. Sisustaminen on aika hemmetin paljon helpompaa kun jokainen sormista on vielä tallella.

Olen kuunnellut vuosien varrella erilaisten vanhojen miesten kertomuksia siitä millaista elämä oli joskus ennen. Varmasti silloin tapahtui ikäviä ja pahoja asioita ja elämä oli myös vaikeaa. Voi olla että osalla heistä on myös tarve nostalgisoida ja romantisoida menneitä. Siitä huolimatta ottaisin niiden aikojen arvot koska tahansa helpommin vastaan kuin nykyisen suvaitsevaisuuden ajan mustavalkoisen vastakkainasettelun. Toki tässä välissä on tapahtunut hyviäkin asioita ja myönteistä kehitystä jota ei voi sivuuttaa. Lopputulos on kuitenkin kuin ruletti. Jotain tulee ja jotain menee. Tekisi mieleni väittää että ahdasmielisyyden ja avarakatseisuuden summa on ajasta toiseen lähes vakio. Muutoksista hyötyvien ja niistä kärsivien asema vaihtelee kun ruletin pyörä pyörii.

Manu Chao: La vida tombola (