Vuoden masakatsaus

Vuosi on taas vaihtumassa ja on aika pohtia mitä numeroista 2011 lopulta jäi jäljelle. Luultavasti myöhemmin tulemme muistamaan kuluneen vuoden kautena jolloin mistään muusta ei lässytetty kuin lamasta, velasta ja tukipaketeista. Odotan innolla aikaa kun taas on luvallista puhua välillä jostain muustakin.

Jatkuvasta talouslätinästä kasvoi lumipallon tavoin vuoden suomalainen ilmiö eli Jytky. En muista oman elämäni ajalta mitään toista kotimaiseen politiikkaan liittyvää yhtä dramaattista tapahtumaa. Monien käsitys suomalaisista ihmisistä ja heidän mielipiteistään muuttui hetkessä yhdestä laidasta toiseen. Jäin itse miettimään oliko oma kotikaupunkini Espoo muusta maasta erillään oleva kokoomuslainen hiekkalaatikko, koska en missään vaiheessa ollut huomannut ympärilläni että jotain vastaavaa voisi olla tulossa. Jytky yllätti minutkin housut kintuissa.

Vuoden aikana kävi myös niin ettei nettilehtien uutiskommentteja enää uskaltanut lukea. Vaikka jossain ilmiselvästi oli tehdas, joka syyti intternetteihin pienessä hetkessä kymmenittäin identtisiä viestejä, niin siitä huolimatta patoutuneen raivon ja agressiivisuuden määrä oli hätkähdyttävä ja hämmentävä. Minun oli vaikea ymmärtää mistä tällainen katkeruus oli peräisin ja miksi se tuli ulos juuri tänä vuonna. Oliko Arskalta kaljat loppu vai oliko Etelän Herra vienyt vaimon ja lapset mukanaan? Suomessa kuitenkaan vuoden alussa ei ollut vielä tietoa mistään sen isommasta lamasta eikä Möttösen Kaukon ymmärtääkseni tarvinnut asua kadulla.

Suomessa vuonna 2011 puhuttiin ainoastaan talousluvuista ja selviteltiin erilaisia vihapuheita. Mihinkään muuhun ei ollut aikaa eikä halua. Television katseleminen loputtomien Kreikka-spekulaatioiden ja muiden talousvääntöjen takia oli välillä niin työlästä ettei sitä jaksanut. Pysyvä tai tilapäinen vakausjärjestelmä sitä ja tätä. Vetäkää käteen talousrunkkarit...

Maailmalla heitettiin ulos diktaattoreita, jotka omat liittolaisemme olivat aikoinaan suurella vaivalla nostaneet valtaan. Näitä väkivaltaisia tyranneja harvaa jää kaipaamaan, mutta kovin helposti omatkin tiedotusvälineemme ovat sivuuttaneet rakkaiden läntisten ystäviemme roolin näiden samojen diktaattoreiden tukemisessa. Ehkäpä tällä kaksinaamaisuudella on ollut pieni merkitys kasvaneeseen NATO-vastaisuuteen. En ymmärrä miksi meidän suomalaisten täytyisi osallistua sotilasoperaatioihin, joiden keskeisin motiivi on Yhdysvaltojen ja sen lähimpien liittolaisten öljynsaannin turvaaminen.

Vuosi jää onneksi mieleen myös fantastisen lämpimästä kesästä. Kulttuurin puolella mitään erityisen mullistavaa ei käsittääkseni taaskaan tapahtunut. Tunsin väsymystä koko ajan muovisemmaksi muuttuvaa listamusiikkia kohtaan. En edes jaksanut innostua miljoonia albumeja myyneestä Adelesta, josta kaikki muut tykkäsivät paitsi allekirjoittanut. Kotimainen versio Chisukaan ei sytyttänyt. Suurin osa muusta listamusasta kuulosti LMFAO:n kaltaiselta muoviselta party-hakkaamiselta ja hyvät melodiathan ovat nykyään ihan turhia ja vanhanaikaisia.

Kuluneen vuoden aikana kuuntelin taas paljon romanialaista tanssipoppia, mutta Stereo Loven kaltaisia helmiä ei enää löytynyt. Inna ja Alexandra Stan nousivat suosioon myös Suomessa, mutta samalla soundi muuttui kohti keskitien poppia. Lopulta huomasin kuuntelevani jälleen kerran valtavasti italialaista iskelmää, kun sillä osastolla vuosi oli selvästi parempi kuin pitkiin aikoihin.

Valitsen vuoden biisiksi Lorenzo Jovanottin kappaleen "Tutto l'amore che ho", jota kuuntelin aikoinaan useita satoja kertoja. Virallisesti se tosin tuli ulos jo edellisen vuoden joulukuussa. Albumi "Ora" on tasaisen laadukas ja vahvisti Jovanottin asemaa Italian tämän hetken suosituimpana artistina. Harmillisesti Suomessa ei enää suostuta kuuntelemaan kuin englanniksi ja suomeksi laulettua musiikkia, joten näinkin mainio artisti jää täällä kokonaan tuntemattomaksi. Vuoden mas-albumin tittelistä kilpailee myös malilainen nainen Fatoumata Diawara, joka sai aikaan todella tasapainoisen kokonaisuuden.

Vuoden aikana minua kosketti kaksi elokuvaa. Erilaisia palkintojakin kahminut tanskalainen Kosto (Haevnen) oli vaikuttava pohdinta väkivallan ja koston oikeutuksesta. Ehkä vieläkin enemmän haltioiduin Aki Kaurismäen idealistisesta Le Havresta, joka on kulttuurin puolella mielestäni parasta mitä maastamme on tullut ulos vuosikausiin. Panin tyytyväisenä merkille elokuvan saaman palkinnon vuoden ranskalaisena elokuvana, tarjolla ollut Oscar tuskin edes olisi valtavasti kiinnostanut Akia.

Näinä konsumerismin aikoina on aina niin lämmittävää nähdä elokuvia tai lukea kirjoja, jotka välittävät ihmisille vaihtoehtoisia maailmankuvia. Jatkuvaan talouskasvuun perustuvan iloisen kuluttamisen ei tarvitse olla ainoa hyväksytty uskonto. Eikä ihmisiä ole aivan pakko luokitella sen mukaan miten paljon hyötyä he tuottavat yhteiskunnalle. Nämä voivat kuulostaa itsestäänselvyyksiltä ja vanhan virren toistamiselta. Valitettavasti on kuitenkin valtavasti ihmisiä joille se kaikista vanhin virsi on täysin uusi ja tuntematon.

Oma elämäni oli tänä vuonna jos mahdollista entistäkin enemmän irrallinen suhteessa muuhun maailmaan. Tunsin koko ajan selvemmin etten kuulu joukkoon enkä jaa muiden käsityksiä siitä mikä on oikeaa ja hyvää kehitystä. Tilanteeseeni ei siinä mielessä ole näköpiirissä mitään erityistä helpotusta. Elämä jota haluaisin elää ei ole toisten mielestä mahdollinen ja vastaavasti se elämä joka olisi tarjolla ei kiinnosta tarpeeksi. Aika usein tunsin olevani pelkät tyhjät kuoret ja tekeväni asioita ainoastaan pitääkseni lähipiirissäni olevat ihmiset tyytyväisinä. Toivon kuitenkin että tuleva vuosi toisi mukanaan edes vähän enemmän värikkäämpiä elämyksiä.

Jovanotti - Tutto l'amore che ho

Fatoumata Diawara - Bissa

Aki Kaurismäki - Le Havre