Valtavia uusia voimavaroja

Näin heinäkuussa monet arvostetut terapeutit ovat ansaitulla kesälomallaan. Pehmeät nahkatuolit, tuoksukynttilät, rentoutuskasetit ja amerikkalaisten opiaattiriippuvaisten gurujen kirjoittamat alan merkkiteokset ovat keräämässä pölyä suljettujen ovien takana. Ihmisten ongelmat eivät kuitenkaan pidä kesälomaa joten on aika kutsua Masa apuun kesälomasijaiseksi.

Pyörähdän ympäri pehmeän hillityllä tummanruskealla nahkatuolillani, laitan kasvoilleni mustat esasaarismaiset lasit ja otan mukavan asennon. En unohda kuulakärkikynää, lehtiötä enkä puiselle pöydälle laittamaani pakettia paperinenäliinoja hoidon aiheuttaman tunneryöpyn hillitsemiseksi. Lasken sälekaihtimia hieman ettei kesäinen aurinko saa ajatuksia ulkoilun puolelle. Mitä jos nyt katsottaisiin miten me tänään voidaan?

Parantumisprosessissa ensiarvoisen tärkeää on pitää kiinni psykiatrian keskeisimmästä teesistä eli siitä että lähes jokainen ongelma on seurausta varhaisista seksuaalisista traumoista. Ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia hyvä lapsuus eikä ole edes liian myöhäistä pyytää satoja euroja muutaman kymmenen minuutin keskusteluhetkestä. Laadusta kun ei kukaan koskaan maksa liikaa.

Koska köyhillä ongelmaisilla ei olisi kuitenkaan varaa tasokkaisiin palveluihini niin päätän keskittyä antamaan etähoitoon kannustavia ilmaisia neuvoja itseään yhteiskunnan tukipylväinä pitäville rikkaille moniongelmaisille. Erityisen huolestunut olen ollut tällä viikolla Kokoomuksen kansanedustaja Kari Tolvasen ja koko valtakunnan työteliäimmän maskotin Jari Sarasvuon jaksamisesta. Heillä on ilmiselvästi painolastinaan enemmänkin käsittelemättömiä asioita joita olisi ihan hyvä käydä läpi jotta oman arkisen jaksamisen kanssa ei jatkossa tulisi yhtä suuria ongelmia.

On aikamoisen upeeta ja ihan hienoa että meissä on erilaisia sisäisiä voimavaroja. Jarikin on varmaan käynyt läpi melkoisen prosessin omassa mielessään ja siltä pohjalta löytänyt turvallisia asioita jotka tuo omaan ehkä vaikealtakin tuntuvaan elämään lohtua ja turvaa. Mä sanoisin ammattilaisena että sitä prosessia kannattaa jatkaa ja pikku hiljaa ehkä monenkin vuoden kuluttua löytää sieltä semmoisia asioita joista voi sitten joskus myöhemmin kasata niitä oman elämän tukipilareita jotta elämä vois sitten joskus myöhemmin olla helpompaa kuin mitä se on nyt. Varmaan silloin Jarikin huomaa ettei ajatukset parilla eurolla töitä paiskivista lapsista oo ihan realistisia ja terveitä vaan noi jutut selvästikin kumpuaa jostain paljon syvemmältä eli asioista joita hän ei oo vielä käsitellyt. Moni meistä on voinut lapsena tuntea että vanhempien rakkaus olis ollu jotenkin ehdollistettua tai siihen olis liittyny raha ja työnteko jollain tasolla mitä me ei oltais vielä ihan ymmärretty.

Kari taas on varmaan entisenä poliisina nähny erilaisia ahdistaviltakin tuntuvia asioita. Mut mä ajattelisin ammattilaisena niin että pahuutta ei vois poliisikaan laittaa kiertämään. Jos kuka tahansa meistä näkee maassa makaavaa potkittavan niin meidän täytyy mennä apuun eikä jäädä miettimään voitaisko me jotenkin päästä mukaan tappeluun. On aikamoisen upeeta tunnistaa itsessään myös koston ja vihan tunteita mut oikeassa elämässä edes Kari ei oikein voi kuitenkaan olla Chuck Norris vaikka kuinka haluaisi. On ihan ookoo että meillä kaikilla on mitä erilaisempia fantasioita ja ne voi joskus olla väkivaltaisiakin. Mut siitä huolimatta vaatimukset pakollisista kastraatioista kertoo kyllä siitä että me ei olla vielä opittu olemaan ihan sinut meidän omien vihantunteiden kanssa. Mut näitä asioitahan me voidaan kaikki harjoitella ja sieltä löytyy niitä upeita voimavaroja arkeen. Mä voin laittaa tulemaan hänelle vihkosen jossa me käsittellään just näitä samoja vihan hallintaan liittyviä asioita. Sitä lukiessa hän voi hyvinkin yllättyä ja löytää itsestään tasapainoisen aikuisen ihmisen puolia jotka tähän mennessä on vielä ollu semmosella orastavalla nupulla. Se mitä meille kaikille ehkä olis tapahtunut lapsuudessa ei korjaudu sillä että me aiheutetaan uutta kärsimystä niille jotka on meidän omasta näkökulmasta sen ansainneet.

On kans ihan hienoa joskus tunnustaa että se nykyinen elämä ei hirveän hyvään ja kestävään suuntaan oo menossa. Hakkaraisen Teuvokin on varmaan näitä asioita miettiny ja huomannu ettei se oma polku aina vie sinne minne sen itse toivois vievän. Silloin olis aikamoisen hyvä paikka itsetutkiskeluun ja terveellisen elämän aakkosten opetteluun. Joskus se voi ihan kummuta semmosista tuntemuksista ettei olis itse ihan yhtä hyvä kuin muut tai toiset ei hyväksyis sitä mitä on. Joskus ne tuntemukset voi olla ihan aiheellisiakin ja sekin on yhtä upeeta. Siitä huolimatta me voitais kaikki opetella näkemään itsemme ihan omine hyvine puolineen ja vikoineen ettei meidän tarttis koko ajan niinsanotusti projisoida omia puutteita ja vikoja toisiin. Jos meitä itseämme vaikka harmittais ettei me ihan pärjättäis tässä maailmassa niin aika kurjaa olis jos me se epävarmuus laitettais muiden meille ihan vieraiden ihmisten syyks ja viaks.

Meitä ammattilaisia usein mietityttää et aika monella toipilaalla on ihan semmoset perustunteet jotenkin täysin kadoksissa. Et oltais oikeesti iloisia ja oikeesti surullisia. Mä en näkis hirveen mielekkäänä sitä että me ollaan koko ajan sen oloisina kuin meillä ei olis oikeita tunteita tai edes ilmeitä ollenkaan. Ettei me oltais vaan siihen omaan yhden asian juttuun kiinni jääneitä koneita joilla olis vaan yks ainoa suunta mennä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä. Mä näkisin niin hirveen mielelläni vaikka Halla-ahon Jussin tai Tolvasen Karin kokeilevan ihan sitä että katsottais niitä omia negatiivisia tuntemuksia silmästä silmään ja annettais sen sisältä kumpuavan vihan pursuta ulos ilman että se jotenkin tuntuis hävettävältä tai nololta. Silloin me voitais alkaa edes vähän hahmottamaan keitä me oikeasti ollaan ettei tarttis pitää yllä jotain kuorta joka estää kohtaamiset ihminen ihmisenä. Tietysti sekin voi olla upee kokemus jos sen kuoren alta löytyiskin paljon semmosia puolia joita muut ei kuitenkaan olis valmiita hyväksymään vaan ne nähtäis jotenkin täysin vääristyneinä ja jopa sairaalloisina.

Musta olis valtavan hienoa saada kutsua nää kaikki mainitut vaikeista lähtökohdista huolimatta ihan mahtavasti pärjäilleet ihmiset yhteiseen istuntoon miettimään miten semmonen ihan valtava ankaruus ja yksipuolisuus saatais valjastettua niitten omaa mieltä askarruttavien pelkojen vähentämiseks. Me voitais kaikki myöntää että meissä on itsessämme aikamoisen heikkoja puolia ja vikojakin. Se että meidän ei joka päivä tarttis laittaa omia epäonnistumisen tuntemuksiamme meistä itsestämme erityisen pelottavilta tuntuvien ihmisryhmien viaks vois olla aikamoinenkin helpotus siinä oman elämän jaksamisessa. Mä luulisin että silloin meidän omaisetkin vois paremmin kun ne ei joutuis aina miettimään mistä meidän katkeruus ja ehdottomuus oikein kumpuaa vaan me voitais jokainen hyödyntää niitä ihan huikeita juttuja joita meidän kaikkien sisällä on. Se olis jotenkin niin valtava uus voimavara.