Postiamasalta

Näytetään bloggaukset huhtikuulta 2013.

Varmuuden vuoksi

Joka kevät vuosien vierähtäessä askeleen kerrallaan kohti vääjäämätöntä finaalia mietin oman elämäni syitä ja seurauksia. On paljon asioita, joita olisi pitänyt uskaltaa tehdä. Muutamia ehkä olisi voinut jättää tekemättäkin. Ennen kaikkea olisi pitänyt uskaltaa elää, koska harvoin tulee niitä toisia tai kolmansia tilaisuuksia. Mitä enemmän tärkeät valinnat saavat mennä luonnollisesti ja omalla painollaan, sitä todennäköisemmin luultavasti päädytään siedettävään lopputulokseen. Elämätön elämä jää kummittelemaan, se tulee esille sängyn alta ja nurkan takaa silloin kun sitä vähiten odottaa.

Nykyisten kiveen hakattujen uskomusten mukaan ihmisen elämänkaari muokkautuu lapsuudessa ja nuoruudessa. Tällä vuosikymmenellä on korostunut vanhempien ja muiden kasvattajien usko pumpulissa kasvamisen autuuteen. Kun poistetaan jokainen mahdollinen fyysinen tai psyykkinen haitta, vaaratilanne, trauma tai muuten ahdistava kokemus, kasvatetaan uuden ajan uljaita ihmisiä. Parinkymmenen vuoden kuluttua elossa olevat näkevät onko tämä globaaliksi levinnyt kasvatussuuntaus tuottanut tulosta. Kun nuori ei ole koskaan nähnyt tai kokenut mitään negatiivista, stressaavaa tai haitallista, onko silloin saatu riittävät valmiudet kasvaa aikuiseksi?

Oma äitini oli tässä suhteessa mitä suurin edelläkävijä. Hän näki ympärilläni koko ajan vaaroja, jotka olivat uhkana kehitykselleni. Jälkeenpäin mietin usein kauhuissani kuinka provosoitunut hän olisi ollut nykyisten roskalehtien lööppien ansiosta ja kuinka paljon surkeampi oma tilanteeni olisi ollut kun pelon ja pelottelun määrä olisi silloisestakin vielä tuplaantunut. Mutta jo tuonkin aikakauden vaarojen ja pelkojen määrällä oli vaikutuksensa. Olin turvassa kotona leikkien yksinään ilman kavereita. Äiti piti huolen että mitään pahaa ei tapahtunut, teki hyvää ruokaa ja oli seurana. Välillä olin ihan tyytyväinenkin.

Murrosiän alettua elämäni muuttui paljon ahdistavammaksi. Tuli tarve katsoa oman huoneen ulkopuolelle, kokeilla omia rajoja. Edes ihan vähän. Huono itsetunto ja heikko sosiaalinen suosio olivat jo itsessään hankalia rajoitteita. Kun en oikein uskaltanut mitään niin ei tarvinnut syyttää ainakaan itseään. Ei olisi muutenkaan päässyt tai voinut. Aika nopeasti lakkasin kokonaan yrittämästä. Siinä vaiheessa kun teini-ikä oli loppusuoralla olisin luultavasti jo onnistunut vähän paremmin laajentamaan reviiriäni. Olin kuitenkin silloin jo luovuttanut. Kehitykseni oli pysähtynyt, psyykkinen oireilu alkanut. Tunsin että juna oli jo mennyt. Koulukaverit ja muut ikäiseni olivat jo sosiaalisessa kehityksessä vuosikausia edellä. Joskus jälkeenpäin äitini ihmetteli miksen kapinoinut enemmän. Minun ei kuulemma olisi kannattanut niin helposti antaa periksi. Haluan kuitenkin korostaa, että olen jo ajat sitten antanut anteeksi hänen tukahduttavan tapansa välittää. Äitini selkeästi uskoi tekevänsä minulle palveluksen.

Vielä vähemmän haluaisin kasvaa aikuiseksi tässä ajassa. Ylisuojelevaisten vanhempien määrä on moninkertaistunut, ongelma on saanut kokonaan toisenlaiset mittasuhteet. Taloudellisen hyvinvoinnin lisääntyessä ihmiset tuntuvat muuttuvan koko ajan pelokkaammiksi. Enää ei pelätä ainoastaan ulkoisia uhkia vaan yhtä lailla alitajuntaisia traumoja. Joku väärin ymmärretty tilanne, nolaaminen, häpeän tunne, suru tai pelko tai ihan mikä vaan voi romahduttaa hauraan korttitalon. Ei siis ihme ettei opettajakaan voi enää työntää häiriköivää oppilastaan ulos luokasta tai ruokalasta ilman että siitä vaaditaan vähintään elinkautista.

Erotetun opettajan tapauksessa nuoriso itse ulkoistettiin sivuosaan. Keskusteluissa näkyvimmin esille nousi taas kerran tuo sama "Suomen kansaksi" julistautunut katkeroitunut lynkkausporukka, jonka mielestä jokaiseen asiaan löytyy ratkaisu kuria lisäämällä. Kirkonkylän kommenttigurun aka Väinön oma pappa oli lukinnut poikansa pimeään perunakellariin jokaisen väärin kasatun heinäpaalin jälkeen = hyvä idea jatkossakin koska henki ei silloinkaan mennyt. Tätä ajattelumallia yrittivät kritisoida lähinnä vain sosiaalidemokraattiset naiset, joille Pissa-palkitun koulujärjestelmän puutteiden kritisointi on pyhäinhäväistys. Itse nuorison mielipiteistä ei kukaan ole erityisen kiinnostunut, koska alle 18-vuotiaan harkintakyvylle ei anneta yhtään mitään arvoa. Lehtien yleisönosastoja lukemalla huomaakin, kuinka onnekas nuorisomme onkaan saadessaan näin arvokasta ja ennakkoluulotonta päätösapua koko aikuisväestöltä. Elämänkokemus, tuo ihana taikasana, jolla saa paskankin näyttämään kullalta.

Mitä tulee mediaan ja julkisuuteen, omasta mielestäni kaikkein oksettavinta nuorten kohtelussa on erilaisten "hyvää tarkoittavien" ihmisten tekopyhyys. Lasten ja nuorten asioihin otetaan kantaa vain jos se vahvistaa omaa maailmankuvaa tai tarjoaa itselle konkreettista hyötyä. Nuorten arki ei kiinnosta ketään, kunhan pysyvät poissa kauppakeskuksista ja muualta meluamasta. Nuorisolta ei tarvitse kysyä mitään, koska alaikäisten mielipiteillä ei ole kuitenkaan mitään virkaa. Mutta mitä tapahtuukaan heti kun pitäisi päästä eduskuntaan, kerätä määrärahoja uuteen projektiin, myydä mainoksia tai kasata lehtijuttu? Äkkiä lapsilla ja nuorilla onkin miljoona innokasta "edustajaa". Monet kaikkein kyseenalaisimmista toimijoista ovat jopa lastensuojelujärjestöjä. Pelastakaa Lapset (Save the Children) on ehkä räikein esimerkki järjestöstä, joka kerää rahaa ja tekee politiikkaa pelkän moralisoinnin ja syyllistämisen voimalla. Itse antaisin vähät lanttini mieluummin vaikka huumediilereille tai parittajille.

Media on pullollaan lasten ja nuorten nimissä esitettyjä vaatimuksia. Lapsella on oikeus savuttomaan, pornottomaan tai rotattomaan ympäristöön, iphoneen ja lumilautaan. Yleensä kaikki julkisuudessa pyörivät "lasten toiveet" ovat todellisuudessa niitä hyväntahtoisesti välittäneiden aikuisten omia keksintöjä. Kaikkein rumin, kieroin, skandaalimaisin ja häpeällisin ehdotus olisi kysyä lapsilta ja nuorilta itseltään mitä he todellisuudessa haluaisivat. Se olisi jotain aivan yltiöliberaalia nykymaailmassa, ehkäpä peräti sitä kaikkien parjaamaa entistä "vapaata kasvatusta". Valitettavasti nykyiset isät ja äidit, osa jopa tuon entisen vapaan kasvatuksen tuotteita, ahdistuisivat suuresti huomatessaan että heidän kullanmurunsa eivät ehkä tyydykään pelkkään tavarapaljouteen.

Elämä on lyhyt eivätkä tiedemiehet ole vieläkään onnistuneet kloonaamaan nuoruusvuosia. Jos ajatellaan että elämän 18 ensimmäistä vuotta kuluvat ilman mitään oikeaa mahdollisuutta päättää oman elämän tärkeistä asioista, se on valtavan pitkä aika. Kukaan ei etukäteen voi tietää kuinka monta vuotta on sen jälkeen enää jäljellä. Eikö ole relevanttia kysyä millä oikeudella joku parhaimmillaan ihan mukava, huonoimmillaan kusipäinen vanhempi pompottelee lastaan kaikki nämä vuodet? Se että saat ilmaiseksi uusia vaatteita, ruokaa, sängyn ja kasan tavaraa ei mitenkään voi korvata sitä että mielipiteilläsi ei ole oikeasti merkitystä. Se voitko missä määrin elää nuoruuttasi ja tehdä haluamiasi asioita riippuu täysin siitä kuinka tasapainoisen äidin ja isän olet arvonnassa voittanut.

Ja vaikka olisikin saanut täysjärkisen harkintakykyisen isän tai äidin, useimmat heistä pelkäävät kuollakseen vanhenemista. Keski-ikäisillä isojen lasten vanhemmilla on nykyään lähes poikkeuksetta pakkomielle uskotella itselleen olevansa pienten lasten vanhempia. Silloin oltaisiin itsekin vielä melkein teinejä, ajan hermolla ja hyvin säilyneitä. Kun oma muksu kasvaa sukukypsäksi ja siirtyy nuoruuteen, vanhemmat joutuvat näkemään itsensä tulevina mummuina ja ukkeina. Kukapa nyt sellainen haluaisi vapaaehtoisesti olla, en minäkään. Ehkä lääketieteen täytyisi tässäkin taas tulla avuksi, jotta nykyisten lasten murrosiän alkamista voitaisiin siirtää lähemmäksi heidän liberaaleina itseään pitävien vanhempiensa tarpeita ja maailmankuvaa myötäilevää kahdeksaatoista ikävuotta. Mielestäni sekin olisi kuitenkin nuoria kohtaan reilumpaa kuin jatkuvan odottelun vaatiminen.

Lasten ja nuorten oikeudet eivät kehity ilman edes jonkinlaista itsemäärämisoikeutta. Kukaan vaan ei lähde ajamaan asiaa, josta ei ole revittävissä poliittista tai taloudellista hyötyä. Oman elämänsä oravanpyörässä juoksevat isät ja äidit haluavat yksinkertaisesti päästä helpolla. Heille on tärkeintä selviytyä arkirutiineista vedoten perheen sisällä omaan auktoriteettiasemaansa. Kapinoivien teinien itsemäärämistä puolustamalla ei mennä eduskuntaan, ei edes Suomen pienimmän kunnan kunnanvaltuustoon. Se myös epäilemättä yritettäisiin nähdä yrityksenä horjuttaa yhteiskunnan tukipilareita ja niitä iänikuisia perhearvoja. Tässäkin kysymyksessä status quon ja yleisen järjestyksen säilyttäminen menee inhimillisten tarpeiden edelle.

Omalla kohdallani elämätön, tyhjä ja yksinäinen nuoruus oli yhtenä syynä moniin vaikeisiin ongelmiin, joista monista en ole vieläkään päässyt yli. Se ei tietenkään ollut ainoa selitys vaikeuksilleni, sen verran monimutkaisista vyyhdeistä on aina kysymys. Silti haluaisin joskus tavata kasvotusten yhden hyvää tarkoittavan lisääntymishaluisen nutturapään ja uskoutua tälle koko elämäntarinani. Tyypin naaman alkaessa jo punoittaa ja käsien huitoessa pakkoliikkeisesti pyytäisin pientä yhteenvetoa perinteisistä perhearvoista ja kunnon kotikasvatuksen hedelmistä. Lopuksi tiedustelisin luuleeko hän kenties minun olleen kovinkin kiitollinen oikeudestani päihteettömään, savuttomaan, seksittömään, kaverittomaan ja ilottomaan nuoruuteen. Kaikki lasten ja nuorten oikeudet kun tuntuvat olevan oikeuksia olla tekemättä asioita.