Kakkonen vaan ei ihan ykkönen

Viime viikot ovat olleet niin täynnä politiikkaa että pieni tauko tuntuu jo hyvältä ajatukselta. Rauhallisista ja kiihkottomista väittelyistä huolimatta liika alkaa olla jo liikaa. Mitä enemmän ehdokkaita kuuntelee niin sitä pienemmiltä näiden keskinäiset erot tuntuvat. Koko porukan mielipiteet ovat tuttuja ja turvallisia suurimmalle osalle eikä suuria ideologisia eroja ole.

Olen itse niin vieraantunut nykyajasta ja tavallisten suomalaisten ajatuksista että kaikkein luonnollisin ratkaisu olisi ollut jättää kokonaan äänestämättä. Ehkä ystävieni ja tuttujeni esimerkin vauhdittamana äänestin kuitenkin lopulta Pekka Haavistoa. Olin aiemmin monta kertaa kiroillut Haaviston ympäripyöreitä kommentteja ja jopa päättänyt hylätä koko ehdokkaan, mutta en missään vaiheessa epäillyt Haaviston ammatitaitoa. Hänen maailmankuvansa on selvästi erilainen kuin minun, minkä takia en muista koskaan poistuneeni äänestyskopista yhtä ristiriitaisin fiiliksin.

Haaviston kannattajat ovat koko ajan kehittäneet jakoa eteenpäin katsovien ja nostalgisten ehdokkaiden välille. Heidän näkökulmastaan taaksepäin katsomista on kaikki mikä ei johda entistä vauhdikkaampaan ja syvempään yhdentymiseen ja globalisaatioon. Kokoomuksen ja Vihreiden yhteinen moottoritie kohti yhtä mahdollisimman isoa kokonaisuutta on heidän mielestään vastuullista politiikkaa. Nostalgisuus on luonnollisesti kaiken tämän vastakohta. Kaikki vanhanaikaisuus on tietysti modernin cityihmisen mielestä täysin perseestä.

Jokaisen kansakunnan historia on sen verran pitkä, että siitä voi jokainen poimia mielensä mukaan erilaisia aikakausia ja ideologioita. Nykyistä EU-Suomea on nyt muodikasta verrata Kekkosen aikakauden sulkeutuneisuuteen, mutta siitä huolimatta tuo ajanjakso oli ainoastaan muutaman vuosikymmenen mittainen. Sitä ennen suomalaiset ovat muuttaneet, tehneet kauppaa ja hakeneet vaikutteita muualta. Ainakin jos historian kirjoja on uskominen.

Onko suomalaisen ihmisen sielunmaisema nyt sitten selvästi eurooppalaistunut kun tavarat ja työvoima liikkuvat vapaasti rajojen yli? Ehkä olemme lopulta astuneet ylemmälle kehitystasolle kun kaikki on tasapuolisesti kaupan. Yhdentyneessä Euroopassa on tavallisen työssäkäyvän helppo tehdä muutaman päivän kaupunkimatkoja naapurin puolelle kun valuuttakin on usein sama ja OMG miten helppoa shoppailu on tutuissa kauppaketjuissa tutulla rallienglannilla.

Ennen kirjailijat, maalarit ja muut kulttuurivaikuttajat joutuivat näkemään vaivaa matkustaessaan maailmalle. He tulivat takaisin uusien ideoiden, sivistyksen ja kielitaidon kanssa. Euroopan kulttuurimaista saadut vaikutteet ovat siis olleet keskeisessä osassa suomalaisen identiteetin rakentamisessa. Nykyinen meuhkaaminen siitä miten suomalaiset ovat nyt lopultakin eurooppalaisia tuntuukin tässä kontekstissa varsin huvittavalta. Ennen meillä opiskeltiin kouluissa ruotsia, saksaa ja joskus ranskaakin. Suomessa kuunneltiin eurooppalaista schlageria, katsottiin Felliniä ja Tatia, luettiin Nietzscheä ja Sartrea. Oltiinpa sitä ennen juntteja!

Tästä huolimatta Väyrysen ja varsinkin Soinin versio nostalgisuudesta on liian äijämäinen jotta se vetoaisi minuun. En kaipaa nationalismia enkä sinivalkoisia symboleja. Talvisodan muistelut ja maanpuolustuksella onanointi ei enää palvele ketään. On hyvä arvostaa historiaa mutta menneisyydestä on myös osattava tiputtaa asioita jotka ovat nykyään enää turhaa painolastia. Suomalaisuus ja sen arvostaminen on paljolti oman kulttuurin arvostamista. Se ei tapahdu hipelöimällä talvisodan aikaista kivääriä tai vetämällä sotaveteraanit esiin kun omat argumentit loppuvat.

Päätin kuitenkin äänestää Haavistoa ja tein sen osittain taktisista syistä. Punavihreät ovat koko ajan menettäneet kannatustaan ja konservatiivien asema voimistuu vuosi vuodelta. Tällä hetkellä tarvitaan vastaehdokkaita ja voimakkaita mielipidevaikuttajia jotta näkyvä trendi edes vähän hidastuisi. Pekka Haavisto on harmaa varpunen mutta suosittu sellainen. Myönnän että hän ei ehdokkaana puhuttele minua juuri millään tasolla mutta silti muiden äänestäjien tavoin pystyn hänet myös hyväksymään.

Presidentin mahdollisuudet vaikuttaa ovat kuitenkin hyvin rajalliset. Itse kaipaan tulevalta presidentiltä eniten arvojohtajuutta, koska Suomen ja koko muun Euroopan henkinen kehitys näyttää tällä hetkellä erittäin synkältä, lähes jo toivottomalta. Äärioikeisto ja myöskin siitä välillisesti hyötyvä maltillinen konservatiivinen oikeisto nostavat koko ajan kannatustaan ympäri mannerta. Ihmiset tuntuvat suosivan populisteja ja helppoja ratkaisuja. Monissa vanhoissa sivistysmaissa kapean eliitin omistuksessa oleva media provosoi ihmisiä pelkäämään ja vaatimaan omien oikeuksiensa kaventamista. Sananvapaus vapaine internetteineen koetaan jo aikamoisena uhkana aika monessa näennäisesti demokraattisessa maassa. Suomen presidentin ei tule olla mukana hyväksymässä tällaista uutta maailmanjärjestystä.