Postiamasalta

Onko kukaan tullut ajatelleeksi kuinka vaikeaa blogien kirjoittaminen on itseni kaltaiselle surkimukselle? Useimmilla teistä on värikäs ja vauhdikas elämä. Olisi niin mukava heittää ironista pikku kuittia kuinka huvijahtia on niin vaikea kiinnittää barbadoslaisiin laitureihin kun merenkäynti on kova ja apinat tunkevat veneisiin. Tyytyisin ehkä vielä valittelemaan helsinkiläisten viiden tähden ravintoloiden liian vetisistä kermakastikkeista ja kukonhelttojen puutteellisesta marinoinnista. Mutta onnihan ei hymyile Masalle. Sen nyt jokainen tietää.

Espoon laitamilla olevassa lähiössä yllättävän moni päivä on yllättävän samankaltainen. Olen osa-aikaisesti tutkinut elämää Latokaskessa silloin kun kenenkään ei pitäisi vielä olla siellä. Se joka bongataan keskipäivällä Espoossa voi saada hieman tylyn kohtelun. Jos vastaantulija on tuttusi, kysymys saattaa olla "Kuinka olet voinut?" sisältäen pienen arvauksen oleskelusi syystä. Espoolainenhan ei voi liikkua julkisesti missään ennen puolta neljää iltapäivällä, koska muuten joku voisi luulla vaikka työttömäksi tai mielisairaaksi. Sitten kun laskettu aika koittaa,ihmiset ajavat pitkin länsiväylää autojonoissa minuutin tarkkuudella. Korkeintaan toisinaan kääntävät päätä nauraakseen Masalle, joka on kävelytiellä matkalla jonnekin. Ja jostain syystä aina kävelee vastakkaiseen suuntaan kuin autoilla ajavat järkevät ihmiset, yleensä vielä kohti paikkoja joissa ei luulisi olevan yhtään mitään tekemistä.

En halua kehua itseäni (kun muutenkin jo pidätte mua niin narsistisena), mutta saatan olla tämän kylän ainoa Massasta poikkeava yksilö. Lähimmät kilpakumppanini asuvat naapurilähiöissä. Toinen heistä on pienikokoinen pukinpartainen iäkäs mies, joka kulkee kesät talvet shortseissa ja ilman paitaa. Hänen lisäkseen löytyy värikkäässä villamekossa kuljeskeleva tukkansa palmikoinut partasuu. Olen seisonut heidän kanssaan liikennevaloissa ja arvuutellut kenelle tällä kertaa naureskellaan. Kuka väittikään etten osaa nauttia pienistä asioista vaan valitan aina turhasta?

Mielestäni jokaisella kylällä, lähiöllä ja kaupungilla täytyisi olla oma virallinen maskottinsa. Ennen vanhaan heitä kutsuttiin kylähulluiksi, nykyään he voisivat olla vaikka sopeutumisrajoitteisia. Suurella harmaalla Massalla on aina ollut tarve poimia muutama yksilö joukosta, joiden rinnalla jokainen voi tuntea olevansa normaali. Ennen hyödytön ja harmiton kummajainen oli ehkä helpompi hyväksyä, nykyään Suomen kaltaisessa tehokkuuden mallimaassa friikkien synnyttämä yhteisöllinen hyöty on vaikeampi todistaa. Puhdas pahantahtoinen ja ivallinen nauru kun voi olla yhtä hyvää terapiaa kuin puolen vuoden psykiatrinen sessio pirteän Irja-Liisan seurassa. Ja kuinka moni jättää hakeutumatta yliruuhkaiseen psykiatriseen hoitoon kun näkee kadulla vielä huonommassa jamassa olevia kummajaisia? Eikös tämä jos mikä ole selvää säästöä?

Jos edelleenkään yhteiskunta ei ymmärrä maskottien tuomaa hyötyä, ainahan voi kääntyä television puoleen. Jokainen kunta voisi valita oman hörhönsä leikkiiin ja sitten illan päätteeksi kännyäänestyksessä tiputettaisiin tylsin friikki ulos. Tunnelmaa voisi kohottaa vaikka sulkemalla koko porukka perinteiseen reality-taloon, jossa vähällä ruualla ja juomalla houkuteltaisiin häiriintyneet ja väsyneet ihmiset lopulta ottamaan toisistaan mittaa oikein kunnolla. Joku väittää ettei katsojia riittäisi? Itkua, eritteitä, katkenneita käsiä, psykooseja? Mitä muuta voi keskiverto tv-katsoja enää haluta?

Olen siis varsin tyytyväinen maskotin rooliini. Otan mielellään vastaan mitä erilaisimpia ilmeitä ja piileviä hymyjä tyyliin "sä et tiedäkään että mä tiedän susta aika paljon". Mutta kyllä mä kuitenkin tiedän että sä tiedät. Luethan sä tätä blogiakin joten et ilmeisesti ole ihan niin tyhmäkään. Silti en ole onnistunut vielä miellyttämään keski-ikäisiä naisia. Jotkut espoolaiset täti-ihmiset kun antavat eleillään ja ilmeillään ymmärtää etteivät he ihan välttämättä ole innostuneita hyödyttömän pervon olemassaolosta. Onpa joku jopa pysähtynyt keskelle katua suu auki tuijottamaan. Silloin on saattanut muutama haistattelusana tulla ulos yleensä pitkäpinnaisen Masankin suusta. Silti jos olen busy-tilassa niin en välttämättä ole viiltelemässä itseäni Sirkan takia.

Darlene Conley aka Sally Spectra poistui keskuudestamme noin viikko sitten. Vuosikausia sitten seurasin Kauniita ja Rohkeita melko säännöllisesti ja ystävystyin ruudun välityksellä Sallyn kanssa. Rouva Conley näytteli ristiriitaisen roolinsa huumorilla ja fantastisen diivamaisesti. Käsikirjoittajien jumalattaren tasolle nostama Stephanie Forrester sai päivästä toiseen keksiä uusia temppuja Sallyn pään menoksi jos sattui Brooken kiusaamisen ohessa enää ehtimään. Kaunareissa sai violettien muovikukkien ja loputtomien kierreportaiden ympärillä patsasteleva hienohelma kostaa keinoista välittämättä jos moraaliltaan kyseenalainen epätäydellinen yksilö (Sally, Brooke, Sheila yms.) sattui olemassaolollaan häiritsemään. Sarjan kirjoittajien antama pyhä oikeutus tolle kaikelle tuntui vähintäänkin sairaalloiselta.

Olen ollut pienestä asti koukussa absurdeihin saippuasarjoihin. Muistan vielä yläasteella kertoneeni äikän aineessani että viikon kohokohta oli se päivä jolloin suosikkisaippuani tuli ulos. Olisin varmasti toinen ihminen ellen olisi täyttänyt nuoruuttani tällä ihanalla roskalla. Mitä olisikaan ollut elämä ilman mystisiä helikopterionnettomuuksia, kuukausien odotteluja josko suoalueelle pudonneesta isukista kuuluu mitään enää koskaan. Ja sitten kun kuuluu, tämä on kääreissä niin että ainoastaan silmät näkyvät. Lopulta siteet voidaan poistaa ja tilalle on tullut uusi näyttelijä. Vai onko tämä ehkä sittenkin se paha kaksoisveli?

Lohdullisinta saippuasarjoissa on niiden antama kuva kuolemisesta. Kuten kaikki tiedämme, kuoleminen on pahasti yliarvostettua ja vaivalloista puuhaa. Se on sotkuista, kivuliasta ja pelottavaa. Pastellin värisissä päiväsarjoissa kuolemat tapahtuvat nopeasti ja arvaamatta. Paha kaksoissisko kaataa Martiniin rotanmyrkkyä tai miljonäärien hevoskartanossa sattuu illalla mystinen tulipalo. Taudit ovat nopean tappavia eikä kuoleman lähestymisestä kerro mikään muu kuin hieman kalpealta näyttävä Diorin päivävoide. Katsojat eivät halua nähdä letkuissa makaavaa vanhusta joka huutaa paskat housuissaan unohdettuna sairaalan takahuoneen varastoon. Kuole nuorena, kuole seksikkäänä, kuole tyylikkäästi kuumailmapallossa.

Oma suhteeni kuolemaan on ollut aina erilainen kuin useimpien muiden. Katselen hieman huvittuneena ihmisten tarvetta löytää ratkaisuja eliniän pidentämiseksi tulevaisuudessa. Jos niin moni haluaa elää kauan, miksi sitten nykyisiäkin vanhuksia arvostetaan niin vähän? Kenellä on halua elää vaikkapa satavuotiaaksi kun jo viimeistään puolimatkassa ihmiset unohdetaan tarpeettomina? Itse ainakaan en halua olla liian kauan tallaamassa näitä katuja. Silti en ole ajatellut muuttua itsetuhoiseksi. Itsestään eroon pyrkiminen kun on niin perinteisen suomalainen harrastus. Yksinäinen, syrjäytynyt mies ja Pohjois-Karjala. Ei kiitos.

Olin ajatellut Jeesusta. Ai enkö ole kertonutkaan että Jeesus lupasi tappaa minut kun olin lapsi? Tuo kaikki on ihan totta ja se perustuu erääseen enneuneen, jonka näin lapsena. Siinä makaan arkussa ja ympärillä heiluu joku valkokaapuinen ukko joka näyttää Jeesukselta. Ja sanoo ihan muina miehinä että tulen kuolemaan aikaisemmin kuin muut. Jumalolennot osaavat olla sitten rasittavia. Olen muistanut tuon unen koko elämäni ja käyttänyt sitä tekosyynä aina jos en ole halunnut tehdä jotain epämieluisalta tuntuvaa asiaa joka vaatisi satsausta tulevaisuuteen. Mutta olen myös uskonut siihen. Ja uskon yhä. Ei makeaa mahan täydeltä.

Vaeltaessani päämäärättömästi edestakaisin huomasin että Anttilan hyllyllä olivat rinnakkain tarjouksessa Beyoncén, Timberlaken ja Aguileran viimeisimmät albumit. Hiplailtuani niitä hetken aikaa tajusin etten kuitenkaan pysty tekemään ratkaisua. Melko samantasoisista, kohtuullisen laadukkaista mutta hieman kliinisistä levyistä on mahdoton valita. Lähdin pois.

Siinä yksinään Lippulaivan edessä hassut tumput kädessä tajusin kaiken raadollisuuden. Jos ei pysty tekemään valintoja, ei voi mitenkään onnistua elämässä. Suurin osa teistä muista osaa yleensä sanoa muutamassa sekunnissa mitä haluaa keneltäkin. Joku haluaa enemmän palkkaa, toinen taas löytää uuden rakkauden. Kolmas vaatii kuivaa kuohuviiniä. Yleensä nämä ihmiset ovat myös niitä jotka pääsevät eteenpäin. Jos joku haluttu asia ei löydy, niin aina voi saada kuitenkin jotain muuta. Et ehkä pääse näyttämään uusia pitsialusvaatteitasi naapurin pojalle, mutta kuulemma netissä on karvainen setä joka tulisi paikalle ilomielin. Jostain kumman syystä vielä aina pakettiautolla, älkää kysykö miksi.

Elämä sujuu paljon heikommin jos ei osaa valita. Yhteiskunta perustuu siihen että lapsi jo ala-asteella kertoo haluavansa isona prosessivastaavaksi tai automaatiosuunnittelijaksi. Muumikirjat ovat silloin ajan ja vaivan haaskausta. Vanhemmat voivat nykyään seurata graafisen käyrän avulla lastensa kasvua kohti hienoa uraputkea. Siinäkin säästyy monta työpanosta.Ongelman muodostaakin yhteiskunnan pohjasakka: ihmiset jotka eivät osaa päättää. Nämä yleensä syrjäytyvät, sairastuvat ja alkoholisoituvat. Jos tunnistatte lähipiirissänne ihmisen joka kuluttaa tuntikausia aikaa mitättömiin asioihin kuten kahviloissa istuskeluun tai kauppakeskuksissa vaelteluun, ottakaa heti yhteys viranomaisiin.

Jos ollaan rehellisiä, en muista koska olisin viimeksi tehnyt tietoisen päätöksen. Yleensä kävelen eteenpäin ja päädyn jonnekin. Ostan tavaroita joita uskoisin tarvitsevani mutta joita ei erityisesti tee mieli. Tapaan ihmisiä joilla on aikaa ja halua tavata minua. Menen paikkoihin joihin on helppo ja halpa päästä. Lopulta palaan kotiin ja alan mesettämään. Jätän mieluiten raskaiden ja isojen päätösten tekemisen raskaille ja isoille ihmisille. On varmasti hienoa patsastella kenraalin puvussa tai ajaa paloautoa. Tulen kyllä paikalle kun teidät palkitaan ja saatte jonkun kunniakirjan saavutuksistanne. En ehkä silti viivy kauaa.

Onneksi maailmassa on myös ihmisiä jotka osaavat valita Justinin ja Christinan välillä. Moni tällaisista lahjakkuuksista työskentelee esimerkiksi virastoissa tai toimistoissa. Heillä on usein oma työhuone, jossa on sälekaihdin-ikkuna jota ei voi avata jottei ilmastointi menisi sekaisin. Asioidessani heidän kanssaan suurimmalla osalla on käsitys ettei viettämäni elämä voi mitenkään enää jatkua. Ja koska minä en osaa päättää miksi se ei voisi jatkua, he tarjoutuvat auttamaan ja kaivavat lipastonsa alalaatikosta paperinipun.

Mitäpä tästä opimme? Nyky-yhteiskunta vaatii nopeita harkittuja päätöksiä. On aivan turha väittää ettei tiedä tai ettei ole ehtinyt tutkimaan. Ainahan voi googlettaa. Se ei kestä kauaa. Jos sitä ei osaa, ei myöskään tarvitse hankkia nettiäkään. Ja jos ei nettiä omista niin ainahan voi mennä kirjastoon. Ja jos kirjasto ei ole auki niin nettikahvila on. Että ei selityksiä.

Fiksuimmat teistä ovat ehtineet huomaamaan että Masa on myös interaktiivinen. Joku pyyteli vähän aikaa sitten että "Masa kirjoita lihavista ja laihoista ihmisistä". Enhän mitenkään halua pahoittaa kenenkään mieltä, joten istukaa tähän viereen! Masa-vaari tarinoi teille lihavista ja laihoista ihmisistä. Yritän nyt kertoa teille mistä on kyse.

Ensimmäinen muistikuvani lihavuudesta tulee lapsuusvuosilta. Eräs tukevaan kuntoon ehtinyt täti-ihminen osoitti langanlaihan mallitytön kuvaa naistenlehdessä ja julisti suureen ääneen haluavansa näyttää juuri sellaiselta. Muistan hiljaisuuden joka yhtäkkiä valtasi huoneen. Tietysti sitä ennen olin jo ehtinyt törmäämään trikoopaitaiseen Markoon, joka oli hämmentävä sekoitus kaveria ja kiusaajaa. Mutta kaikilla Markoillahan on omat vaikeutensa.

Samoihin aikoihin tutustuin ensimmäiseen laihaan ihmiseen. Jonain päivänä huomasin muuttuneeni sellaiseksi ja sen jälkeen vaa'an neula ei ole juuri heilahtanut. Odotan yhä jännityksellä että typerä retroilu menee pois muodista ja idioottimaiset vaakaraidat katoavat paidoista. Tilalle voisi vaikkapa tulla sotavanki-look jolloin esiin puskevat kylkiluuni olisivat suurinta hottia. Samaa todennäköisesti odottaa jossain chatissa pyörinyt "Luurankopoika", joka halusi ainoastaan tietää mikä oli alhaisin kilomäärä missä olin ikinä ollut ja että haluaisinko yrittää päästä alle 45:n kilon. Demin mukaan letkuruokinta on hyvä aloittaa jo 43 kilon kohdalla. Sitä ennen kannattaa kysellä sitä samaa kysymystä jota te kaikki kysytte Masalta melko säännöllisesti: "Kannattaisko ehkä syödä vähän enemmän?" Olen suorastaan mykistynyt suuresta älykkyydestänne. Sille vetää vertoja korkeintaan se legendaarinen "Paljonko sä oikein painat?" jota voi hyvillä mielin kysyä laihalta - lihavaa kohtaan tuo taas olisi päinvänselvää rasismia.

Olen aika lailla varma että pakkomielteessä laihduttaa on kyse seksistä. Kaverin kaveri oli ostanut tv-shopista laihduttavat housut joiden kanssa tuli iholle sivellä jotain geeliä. Yllättäen "ennen ja jälkeen" kuvat olivat hämmentävän samanlaisia. Tästä johtuen ei myöskään herunut yhtään enempää. Moni uskoo että saatuaan ihransa katoamaan loppu onkin suoraan Kamasutrasta. En haluaisi aina olla se ilonpilaaja, mutta pystyisin hetkessä romahduttamaan koko laihdutusbuumin kertomalla tiettyjä asioita elämästäni. Olisiko nyt jo oikea hetki ostaa Masa hiljaiseksi?

Toisaalta kauneusteollisuus väittäisi että olen käyttänyt väärää kosmetiikkaa. Olen jättänyt huomiotta sen keski-ikäisen naisen, joka joka ilta kertoo telkussa olevansa 5 vuotta nuorempi. Laskujeni mukaan sen muutaman kuukauden kuluttua kuuluisi lähestyä teini-ikää. Oikean voiteen ja laihdutushousujen kanssa jonkinlaista lötköä lenkkimakkaraa voi pienen päässälaskun mukaan saada vielä noin 47-vuotiaana. Varsinkin jos käyttää valoa heijastavaa ja ryppyjä häivyttävää meikkivoidetta. Olet tuosta tiedosta varmaan todella onnellinen.

Länsimaisten ihmisten arvot tuskin tulevat muuttumaan. Tulen luultavasti huomennakin saamaan mesen kautta Britneyn uusimmat salakuvat, joihin kuuluu mukaan se perinteinen "Britneyhän on tänään melkein läskimpi kuin mä, luuletsä". Joku toinen taas tulee seuraavat 10 vuotta syömään pelkästään punaista lihaa ja salaattia. Uusin Miss Suomi miettii hampaittensa valkaisemista. Kaikki tuntuisi olevan yhtä isoa fantasiaa. Jossain on varmasti se pieni androgyyni nukke, joka on tarpeeksi laiha ja himoittava. Loput valkaisevat naamojaan, laihduttavat, pumppaavat itsensä täyteen heliumia ja nyppivät karvojaan. Siinä sivussa jotkut ehtivät jopa elää.

Toivottavasti ette vaan menneet vuoden vaihtuessa lupailemaan asioita. Onneksi kukaan ei lue tätä blogia, joten unohdamme että eräs henkilö harhautti Masan lupaamaan ettei tämä ruikuta mistään asiasta julkisesti vuonna 2007. Voi tätä kurjuutta ja typeriä tekojani!

Parhaimmat uudenvuoden lupaukset ovat hyvin epämääräisiä. Kannattaa mielummin luvata tehdä jotain enemmän tai vähemmän kuin että suostuu vapaaehtoisesti olemaan tekemättä jotain. Kun lupaat olla ystävällisempi, aktiivisempi tai energisempi niin kukaan ei voi koskaan olla ihan varma oletko joskus ollut vielä väsyneempi ja toivottomampi tapaus.

Ei myöskään kannata luopua mistään todella elintärkeästä. Itselleni lupaus olla valittelematta julkisilla paikoilla vuoden ajan on yhtä paljon vaadittu kuin raavaalle suomalaismiehelle olla juomatta koskenkorvaa saunan lauteilla tai murrosikäiselle pojalle olla sulkeutumatta kylpyhuoneeseen kolmeksi tunniksi kerrallaan. Jos haluat näyttää hyvältä, kannattaa luvata asioita jotka ovat läheistesi mielestä tosi kovia juttuja mutta itsellesi melko yhdentekeviä.
Ihmisten silmissä hyvään lupaukseen vaaditaan että luovut jostain mistä muut kuvittelevat sinun saavan suunnatonta nautintoa. Kun et tänä vuonna flirttaile raskaana oleville naisille vaan käytät sen ajan itsesi sivistämiseen - saatat noin teoriassa olla melko suosittukin jätkä.

Masa ei tule tekemään katsausta kuluneeseen vuoteen, koska en halua olla harmaa ja tylsä tavis. Sen sijaan ajattelin psyykkisesti ja paranormaalisti häiriintyneenä kertoa mitä kaikkea kivaa tai vähemmän kivaa tulee ensi vuonna tapahtumaan:

Vuosi alkaa Saddamin deletoimisen jälkiselvittelyissä. Lähi-idässä kuohuu, Teheraniin ja Damaskokseen saa ennätyksellisen halpoja lentoja. Käsimatkatavaroissa ei saa tänäkään vuonna kuljettaa maaleja eikä ohennusaineita. Kevättalvella Suomi saa jälleen mäkihyppysankarin ja pikku hiljaa aletaankin jo valmistautumaan Kimin uuteen hornulakauteen. Siinä sivussa osa muistaa käydä äänestämässä. Keskusta ja SDP ovat suunnilleen tasavahvoja. Uusi hallitus esittelee syrjäytyneiden aktivointipaketin. Yksikin kieltäytyminen yleishyödyllisestä tukityöstä tai kurssituksesta tietää työmarkkinatuen pysyvää menettämistä. Lappeenrannan Euromarket saa nopeasti monta uutta kärrypoikaa. Suomi on kansainvälisissä vertailussa yhä tehokkuudessa ja kilpailukyvyssä maailman kärkikastia. Ihmiset antavat hyväksyntänsä turkistarhauksen jatkamiselle Ruotsin lopettamispäätöksestä huolimatta. Poliisin kovat otteet parin kymmenen eläinaktivistin pidättämisen yhteydessä puhututtavat silti hetken aikaa. Kuin sattumalta muutaman viikon kuluttua kalpeaa meikkiä käyttävä jakkupukuinen naispoliisipäälikö kertoo löytäneensä miesten koneilta rannalla otettuja kuvia nuoren näköisistä ihmisistä "joita voi käyttää seksuaalisen tyydytyksen saamiseksi vaikkeivat ole varsinaisesti pornoa". Iltalehden kännygallupissa enemmistö suomalaisista kertoo luottavansa oikeusturvaansa mutta hyväksyy joidenkin ihmisoikeuksien kaventamisen yhteiskuntaa uhkaavien vaarojen torjumiseksi. Uuden tangokuningattaren huhutaan saavan talvivauvan. Kaikki ovat taas iloisia ja onnellisia. Silti Suomi ei voita tänä vuonna enää Euroviisuja.

Masa toivottaa Sinulle kaikesta huolimatta oikein hyvää alkanutta vuotta!