Ei otsikkoa

Aika ajoin tulee kausia jolloin pysähtyy miettimään onko oma tämänhetkinen elämä pohjimmiltaan elämisen arvoista. Ideaalinen seuraus pohdinnalle olisi kai se että otaniemeläisen diplomi-insinöörin tarkkuudella näpyttelisi koneelle asiat joiden haluaisi tai toivoisi muuttuvan ja sitten rakentaisi viereen suunnitelman jota noudattamalla tavoite lähenisi. Jos vaikka elämäsi onni löytyy omasta kaksiosta Ullanlinnassa niin kovalla työllä ja tavoitteiden järjestelmällisellä noudattamisella kymmenen vuoden kuluttua sinulla voi olla oma yksiö Myllypurossa.

Omat onnen avaimeni eivät löydy omistamisen kautta. Itse asiassa olen pelottavan hyvin sopeutunut siihen ettei pienistä tuloistani riitä paljoakaan kuluttamiseen vaan sisältö elämään on pakko etsiä muualta. Pari päivää sitten julkaistun tutkimuksen mukaan suomalaiset nuoret pelkäävät köyhyyttä enemmän kuin mitään muuta. Köyhyys on heille pelottavampi asia kuin kuolema. Yhä enemmän onnellisuus mielletään samaksi asiaksi kuin mahdollisuus kuluttaa.

Voisin noin teoriassa olla onnellinen missä tahansa ränsistyneessä lähiössä, syödä punaisella leimalla merkittyjä vielä melkein syötäviä eineksiä ja pitää ylläni kirpputorilta parilla eurolla ostettuja vanhoja vaatteita. En välttämättä haluaisi vapaaehtoisesti tehdä äsken mainitsemiani asioita mutta loppujen lopuksi en niistä myöskään masantuisi yhtään enempää. En myöskään tarvitse iphonea, uusinta läppäriä tai kalleinta shampanjaa strippibaarissa samaan pöytään istuvalle itäeurooppalaiselle naiselle.

Vaikka käyttäisin seuraavan kuukauden siihen että piirtelisin kaavioita niistä asioista jotka koen ahdistavina ja tukahduttavina niin kuukauden kuluttua mikään ei olisi avautunut. Mieltäni kuormittavat asiat ovat luonteeltaan sellaisia joihin ei itse kovinkaan paljoa voi vaikuttaa vaan pohdiskelemalla voi lähinnä ainoastaan valita miten niihin haluaa reagoida. Ne voi joko työntää maton alle ja yrittää olla ajattelematta niitä liikaa tai niitä voi miettiä ja kokea hakkaavansa päätä seinään. Lopputulos on aina hyvin samankaltainen.

Ymmärrän hyvin että alakulo ja masantuneisuus ovat kierre joka ruokkii itseään. Lopulta nekin asiat jotka ennen näyttivät positiivisilta ovat samaa harmaata mössöä. Suomalaisen kulttuurin tietyt erityispiirteet, alkava pimeä vuodenaika ja oman luonteen melankoliaan taipuvaiset osat johtavat hieman samanlaiseen suuntaan. Tällä hetkellä tuntuu että olen vajoamassa jonkinlaiseen apatiaan. Toivottavasti se on väliaikaista.

Usein tippuessani alas synkkyyteen tunnen asiasta eräänlaista syyllisyyttä, ikään kuin angsti ja apatia olisivat merkki kiittämättömyydestä. Sanottakoon vielä kerran että kiitän kohtaloani siitä että olen saanut syntyä varakkaaseen maahan jolla on jäljellä vielä halua pitää huolta köyhistään ja sairaistaan. Vaikkei aina tarpeeksi mutta edes jotenkin. Ehdin joitakin vuosia sitten vierailla myös kehitysmaissa joissa ihmisten ongelmat olivat aivan eri sfääreissä. Kun harppoo jalattomien ja kädettömien kerjäläisten yli tulee helposti miettineeksi miksi hemmetissä itse tuntee olonsa kurjaksi vaikka on saanut näinkin paljon. Ihmismieli on kummallinen kapistus.

Voisin lyödä vetoa että suomalaisen masantuneisuuden tavallisin syy löytyy erilaisista yksinäisyyden ilmentymistä. Jotkut ovat kirjaimellisesti yksin ilman minkäänlaisia kontakteja muihin. Itse koen olevani emotionaalisesti yksinäinen eli olisin yksin vaikka kuinka ison joukon keskellä. Ihmisten ja päivittäisten kontaktien määrällä ei ole siihen tuntemukseen ratkaisevaa merkitystä. Olen opettelut olemaan sosiaalisempi ja puhumaan enemmän mutta sekään ei ole muuttanut asiaa puoleen tai toiseen.

Omista asioista ja tuntemuksista kirjoittaminen on siinäkin mielessä haasteellista että on olemassa paljonkin sellaista mistä ei voi näinä suvaitsevaisuuden aikoina blogissaan puhua. Rivien välistä voi tietysti aina yrittää lukea puuttuvia kohtia ja hyvällä onnella puolet arvauksista saattaa jopa osua oikeaan. Tapaani kirjoittaa on aina liittynyt tiettyjä masamaisia maneereja joita olen aika ajoin toistanut kyllästymiseen asti. Oikeassa elämässä en ole ollenkaan niin katkera ja kyyninen kuin moni saattaisi tekstejäni lukemalla kuvitella. Tai vaikka olisinkin niin mielenne on vähän iloisempi kun uskottelette niin.

Kirjoitin tämän bloggauksen enemmän itselleni kuin lukijoilleni. Ilmeisesti sisälläni on kuitenkin toive että näpyttelemällä asioita koneelle ja siirrettyäni ne nettiin lopulta huomaisin jonkun detaljin jota en ole näiden pitkien mietintöjen aikana vielä huomannut. Kanssani vuosien varrella keskustelleet psykologit ryhtyivät aina jossain vaiheessa levittelemään käsiään. Heidän oli hyvin vaikea keksiä mitään erityisen uutta näkökulmaa tilanteeseeni.

"Susta huomaa että olet miettinyt asioita todella todella paljon"
"Olet varmaan ajatellut näitä juttuja tosi monesta näkökulmasta"
"Jotenkin tuntuu että toi sun alakuloisuus on muodostunut osaksi sun persoonaa"
"Emt rofl lol"