Paljon on kulunut aikaa edellisestä blogista. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että kaikki oli jo niin moneen kertaan sanottu, jolloin jatko olisi ainoastaan sen kuluneen vanhan levyn pyörittämistä. Vaikka aiheita on ollut paljon niin tietyt itselleni tärkeät teemat ovat toistuneet ehkä liikaakin blogista toiseen. Jotkut ovat kokeneet blogini "valittelublogiksi", koska olen huomattavasti useammin kritisoinut nykymenoa kuin kehunut sitä. Olen myös osin purkanut omaa turhautumistani ja ahdistuksiani, mutta olen kuitenkin myös parhaan kykyni mukaan yrittänyt tarjota asioille jonkinlaisen vaihtoehtoisen ratkaisumallin pelkän ruikuttamisen sijaan.
Ajatukseni palasivat taas kirjoittamiseen törmättyäni erääseen blogiani lueskelevaan tuttuuni. Hänen vilpitön innostuksensa teki vaikutuksen, varsinkin kun hän kertoi olevansa lähes kaikesta kirjoittamastani täysin eri mieltä. En ole koskaan arvostanut pelkästään samanmielistä hymistelyä, vaan fantasiani on ollut tavoittaa myös vastakkaisen maailmankuvan omaavia ihmisiä. Blogin pitämisessä ei olisi mitään järkeä, jos ainoastaan muutama samanmielinen sitä lueskelisi. En käsittele asioita enkä ihmisiä silkkihanskoin, joten myöskään minua ei tarvitse silittää myötäkarvaan. Tiedostan täysin sen, että 99 % maailman ihmisistä haluaa viedä kehitystä täysin erilaiseen suuntaan kuin minä. Siihen teillä muilla on luonnollisesti kaikki oikeus.
Jotkut lukijoistani ovat ehkä miettineet, miksi olen pitänyt blogiani juuri Ranneliikkeessä. Teksteistäni ja kommenteistani on tullut usein ilmi, etten varsinaisesti sijoita itseäni HLBT-akselille. Toki myös homostelu eri muodoissaan on tullut vuosien varrella tutuksi, mutta noin kokonaisuutena en koe täällä olevani omieni joukossa. Blogin säilyttämistä tällä sivustolla on inspiroinut Ranneliikkeen pohdiskeleva luonne. Vaikka etenkin keskustelujen puolella meininki on aika ajoin kuivakkaa, saivartelevaa ja sisäsiittoista, porukat siitä huolimatta vaivautuvat ajattelemaan. Se on kuitenkin tässä viihteellistetyssä nykymaailmassa melkoinen plussa. Koska oma blogini on selkeän propagandistinen, kohderyhmänä ovat luonnollisesti kaikenlaiset omatoimiset pohdiskelijat laidasta laitaan. Siksi Ranneliike.
Jotta alkujohdannosta ei tulisi myös loppujohdanto, ajattelin pilkkoa osiin muutaman tämän sivuston suvisslangissa esiintyvän keskeisen termin. Ehkä sitä kautta erot minun ja Ranneliikkeen "enemmistön" maailmankuvissa tulevat selkeämmin esiin myös satunnaisille ja uusille lukijoille.
Ranneliikkeen kulmakiviä lienee ajatus hetero/homo-akselilla tapahtuvasta tasa-arvosta. Itse pidän enemmän sanasta tasapuolisuus, koska sanaan tasa-arvo liittyy ainakin omassa mielessäni outo sekamelska mitä erilaisimpia mielikuvia. Vaikka homot ja heterot yleisesti miellettäisiin tasa-arvoisiksi, tasapuolinen kohtelu on silti vähän eri asia. Keskustelujen puolella jotkut haluavat varsinkin avioliittokeskusteluihin liittää mukaan termin "ihmisoikeudet". Itse en koe esim. kristillistä avioliittoa kenenkään ihmisoikeudeksi, ainoastaan tasapuolisuuskysymykseksi. Tuossa kontekstissa sana tasa-arvo jäisi jonnekin näiden kahden termin välimaastoon.
Yksi tämän ajan lempisanoja on suvaitsevaisuus. Kuten monet tälläkin sivustolla ovat huomanneet, sanana "suvaitsevaisuus" tuo mieleen erikoisia mielleyhtymiä. "Minä suvaitsen sinua", mutta en erityisesti viihtyisi seurassasi enkä pidä sinua kuitenkaan ihan vertaisenani. Mutta mitä tilalle? Joku voisi tarjota "avarakatseisuutta" tai "laajakatseisuutta", mutta onko suvaitsevaisuudessa siitäkään ihan kyse? Jossain määrin suvaitsevaisuuden määritelmä on lähtenyt muun maailman mukana omille surrealistisille poluilleen. Tuosta sanasta on kasvanut irti ideologisesti yllättävänkin yhtenäinen ihmisryhmä "Suvaitsevaiset" eli Suvikset.
Ainakin oman tulkintani mukaan suvaitsevaiset ovat ihmisiä, jotka ajavat joukkovoiman kautta yhteisesti sovittuja hyväksi miellettyjä asioita. Useimmat suvaitsevaiset tuntuvat sijoittavan itsensä punavihreälle akselille, ja ehkä siksi kollektiivinen ulottuvuus on ollut niin korostunut. Ensin yhteisesti pohditaan mitä me halutaan suvaita, sen jälkeen lähdetään kimpassa suvaitsemaan sitä. Nykysuvaitsevaisuuden erottaa entisestä esim. hippiaikojen arvoliberalismista ajatus negatiivisiksi koettujen asioiden ja ilmiöiden aktiivisesta vastustamisesta. Nykyiset suvaitsevaiset vaativat usein nollatoleranssia kaikkea ikävää kohtaan, vähintään selkeitä sääntöjä ja kunnon rajoja. Jos joskus muinoin sananlasku toivotti kaikille kukille oikeutta kukkia, nykyinen päivitetty versio puhuisi kaikkien Puutarhalehteen päässeiden kukkien oikeudesta kukintaan. Rikkaruohon näkökulmasta tämä ei ole hyvä juttu!
Ranneliikkeen keskustelijoiden ydinjoukko tuntuu sijoittavan itsensä tuohon punavihreiden suvisten ryhmään. Itsekin vasemmistolaisena pystyn eläytymään hyvin vaatimuksiin tasapuolisuudesta ja inhimillisesti reilusta kehityksestä. Arvomaailman puolella puhutaan kuitenkin aika erilaisesta vasemmistolaisuudesta, ja tuohon eroon konkretisoituu maailman muuttuminen. Voisi kai sanoa, että olen entisen hippivasemmistolaisuuden perillinen, kun enemmistö teistä muista toteuttaa feminismiin pohjautuvaa modernia globaalia vasemmistolaisuutta. Joistakin yhtäläisyyksistä huolimatta maailmankatsomuksellinen ero voi olla käytännössä hyvinkin suuri.
Joku voi pitää määritelmiäni vinksahtaneina, koska en pidä itseäni suvaitsevaisena. Tuen mahdollisimman pitkälle vietyä tasapuolisuutta ja liberalistista maailmankuvaa. Suvaitsevainen en koe olevani, koska omassa ajattelussani suvaitsevaisuuteen kuuluu sitä uhkaavien ilmiöiden aktiivinen torjuminen. Mielestäni myös rikkaruohoilla on oikeus olla olemassa. Ehkä näkemykseeni vaikuttaa se tosiseikka, että olen itse yksi rikkaruohoista. Nykyään anglismien kulta-aikana tykätään puhua omalla mukavuusalueella ramppaamisesta. Itsestäni on aika kummallista, että suvaitsevaisuuden sädekehän saa aika usein jo pelkästään torjumalla homofobian ja rasismin. Vähintään 90% suomalaisista voisi näin paukutella henkseleitään suvaitsevaisuudellaan.
Hymyilen toisinaan vieläkin eräälle tämän sivuston keskustelulle, jossa yhteisen pitkän vänkäämisen jälkeen sorruin kutsumaan kiistakumppaniani kukkahattusedäksi. Tämä totesi, että olin hänen näkökulmastaan itse kukkahattu uskoessani maailman toimivan nykyistä vähemmillä säännöillä. En ollut aiemmin koskaan ajatellut asiaa tältä kantilta. Ehkä on todella kukkahattuisuutta uskoa ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä, jolloin toistemme satuttaminen ei olisi toivelistan yläpäässä. Toki sosiopaattisesti käyttäytyviä on aina ollut ja aina tulee olemaan, mutta mikä painoarvo sille asialle pitäisi antaa? Jos turvallisuushakuisuus on ykkösprioriteetti, silloin myös jokaisen kulman pyöristäminen on ensiarvoisen tärkeää. Jos taas korostetaan yksilön oikeutta elää mahdollisimman täyspainoista elämää (toki satuttamatta muita) valitsemallaan tavalla, silloin moralismilta ja jeesustelulta tipahtaa pohja pois.
Liberalistinen maailmankuva ei sovi kaikille, mutta sitä ei myöskään pitäisi joutua pyytelemään anteeksi. Nykyisellään varsinkin punavihreä suvisvasemmistolaisuus yrittää kovasti leimata vapaamielisyyden vastuuttomuudeksi. Toki myös oikeistolaiset tekevät samaa, mutta heille se on johdonmukainen vuosisatainen traditio. Vasemmistokonservatismi sen sijaan on paljon enemmän uuden ajan trendi, joka on edennyt feminismin ja vasemmistopolitiikan symbioosin voimistuessa. Luonnollisesti feminismiä on laidasta laitaan, mutta jostain syystä sen konservatiivisin osasto on haalinut itselleen eniten vaikutusvaltaa. Tai sitten juuri sen reunan ihmisten maailmankuva on sopinut erilaisiin poliittisiin agendoihin ja sitä on tarkoituksellisesti haluttu suosia.
Yhtä lailla jokainen tuntuu antavan sanalle "konservatismi" erilaisen merkityksen. Vasemmistolaisille yleisesti ottaen konservatismi toimii kirosanana, johon kiteytyy kaikki ikävä. Monet nykyvassarit puhuvat konservatismista heidän edustamansa modernistisen ajattelun vastakohtana. Kuitenkin samaiset modernisaattorit suosivat itse varsin konservatiivisia näkemyksiä esim. seksuaalimoraaliin tai päihteiden käyttöön liittyen. Suvisten kielenkäytössä modernismi ja konservatismi ovat vastakohtia, itselleni vapaamielisyys ja konservatismi ovat niitä. Modernismi ja vapaamielisyys kun eivät millään muotoa ole synonyymejä. Kaikki uusi kun ei todellakaan ole vapaamielistä eikä kaikki vanha jyrkän ankaraa. Ihmisten arvot ovat ainoastaan heittäneet häränpyllyä viimeisten vuosikymmenien aikana, jolloin toisten juhliessa toiset ovat jääneet nuolemaan haavojaan.
Kukaan ei pidä ikävistä asioista, mutta jossain määrin myös niitä pitäisi voida sietää. Itse miellän ikävien, tarkoituksettomiksi leimattujen asioiden olevan osa isoa kokonaisuutta. Maailma, jossa ihmiset syöksyvät ohjuksen tavoin kaiken epämieluisalta tuntuvan kimppuun on yksinkertaisesti pelottava. Toivoisin ihmisten ajattelevan nykyistä enemmän kokonaisuutta. Millainen on maailma, jossa koko ajan poistetaan epäkohtia fanaattisella kiihkolla? Itse uskoisin tasapuolisuuden ja kaiken hyvän tulevan ihmisten sivistämisen kautta eikä moraalin tai korrektiuden vartioinnilla. Jos joku valitsee väärän tien, se on hänen oikeutensa. Monet aivan täysjärkiset ihmiset pitävät oikeutettuna toistensa häpäisemistä käsittämättömän pienien mokien takia. Vaikka virhe olisikin selkeä ja huomattavissa, käsitykset mittasuhteista ovat usein pelottavan kaukana järjellisistä.
Arvoliberalisaattorina en silti millään tavoin aio syyllistää niitä, jotka eivät hyväksy ihan kaikkea. Tuskin kukaan edes hyväksyy. Yritän ainoastaan patistaa ihmisiä kohti maailmaa, joka yrittää viimeiseen asti olla moralisoimatta. Tiedostan sen, että matalammat rajat ja "löyhempi moraali" (jos sen näin haluaa kokea) lisäisivät erilaisia lieveilmiöitä ja useampi saattaisi satuttaa itseään. Tällöin joudumme miettimään painavatko vaakakupissa enemmän vapaudesta syntyvät mahdollisuudet vai vaarojen riskit. Nykyään on muotia takertua jokaiseen negatiiviseen kokemukseen ja esittää suora syy-seuraussuhde loppuelämän muotoutumiselle. Ihminen kuitenkin tarvitsee myös niitä huonoja kokemuksia kasvaakseen, eikä pelkkä vaarojen ja traumojen välttely voi olla oikeaa täyspainoista elämää.
En usko, että mikään yksittäinen kysymys voi jakaa ihmisiä liberalisteihin ja kukkahattusuviksiin. Jokainen joutuu omassa mielessään pohtimaan millainen maailma olisi hyvä paikka elää. Kuinka paljon haluamme ymmärtää ihmisten ratkaisuja oman elämänsä suhteen ja missä vaiheessa yhteisön etu menee yksilövapauksien edelle. Yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta ei ole olemassa. Tärkeintä kuitenkin olisi, että muodostaisimme maailmankuvamme avoimin mielin ja tiedostaisimme sen paineen, joka meille ulkopuolelta on luotu. Tärkeintä on se mitä juuri sinä itse ajattelet, ei se mitä joku Hesari, Guardian tai Kansan Uutiset laittaa meidät ajattelemaan.
Meni taas vähän paasauksen puolelle ja julistamiseksi. Toisaalta kuten alussa tuli mainittua, blogini tarkoitus ei ole oman elämän tarinoiden kertominen vaan puhtaan propagandistinen. Haluankin omistaa tämän paluublogini kaikille niille liberalistisesti ajatteleville, jotka kokevat kukkahattujen ja kontrollifriikkien puristuksessa olevansa yksin. Vastus on kova ja vyörytys tulee sekä oikealta että vasemmalta. Globaali eliitti on vauhdittanut mielihyvin yhteistä kansainvälistä suvistelua, sillä samalla tavalla käyttäytyviä ja ajattelevia ihmisiä on luonnollisesti helpompi hallita. Meistä itsestämme on kiinni kuinka helposti haluamme tähän kaikkeen alistua.