Postiamasalta

Olen viime kuukausina aina välillä miettinyt, mitä omalle blogille pitäisi tehdä. Luulen, etten ole ainoa tämän sivuston bloggaaja, jonka into on viimeisen vuoden aikana hiipunut. Muita edes jossain määrin hengissä olevia blogeja on enää kourallinen eikä yleinen aktiviteetti muutenkaan viittaa siihen, että koko sivustolla kävijöitä olisi enää entistä määrää. Olen kuitenkin liian laiska miettimään uutta osoitetta ja aloittamaan kaiken alusta, joten jään vielä toistaiseksi seurailemaan tilannetta.

Kulunut kevät on ollut itselleni erilaisten ristiriitaisten pohdiskelujen aikaa. Yksi osa minusta on yrittänyt salaa rimpuilla irti yksitoikkoisesta osin aika ahdistavastakin arkielämästä. Olen ollut yhdessä paikassa, suunnilleen samojen tilanteiden ja ihmisten keskellä käsittämättömän pitkään. Asiat jotka merkitsevät läheisilleni paljon eivät tuota itselleni ollenkaan samanlaista tyydytystä. Olen vuosien varrella naureskellut kulttuurimme erityispiirteelle eli harmaan puurtamisen mystifioinnille, mutta olen lopulta itse taantunut samanlaiseksi harmaaksi puurtajaksi. Kohtalon ironiaa siis.

Yksi elämän suurimmista haasteista on ymmärtää ajan rajallisuus, koska kukaan ei lyhyen elämänsä aikana ehdi tekemään kaikkea. Useimmilla meillä olisi vaikka millaisia haaveita, mutta ajan ja jaksamisen vievä työ, opiskelu tai läheiset ihmiset eivät niiden toteuttamista oikein mahdollista. Monen haaveet saattavat olla myös kohtuullisen hintavia. Suurin osa suomalaisista puskee töitä aamusta iltaan haaveillen jostain omalle itselle tarkoitetusta, minkä voi sitten olosuhteiden osuessa nappiin toteuttaa joskus kesälomalla tai viimeistään eläkkeellä. Mikäli silloinkaan energiaa, rahaa ja terveyttä riittää.

Asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen on aika tuskaista puuhaa. Tiedostan hyvin, että suuremmalla itsekkyydellä varustettuna tuntisin eläväni huomattavasti täydempää elämää. Silloin toisaalta tuntisin nykyistä suurempaa syyllisyyttä samaisen itsekkyyden takia. Jonkinlainen välimuoto ja tasapainotteleminen kultaisen keskitien trapetsiköydellä ei ole koskaan onnistunut minulta kovin hyvin. Niinpä minusta on tullut parin viime vuoden aikana entistäkin selvemmin lähimmäisteni reaktioita neuroottisesti seuraava alakuloinen suorittaja. Joudun muistuttamaan säännöllisesti itseäni siitä, etten ole elossa ainoastaan valvoakseni läheisteni hyvinvointia.

Olen tullut siihen lopputulokseen, ettei yhden elämän aikana yksinkertaisesti voi ehtiä tarpeeksi. Ajatus siitä, että jokainen elämän osa-alue saisi yhtä paljon aikaa ja huomiota on yksinkertaisesti epärealistinen. Suurin osa ihmisistä joutuu kuolinvuoteellaan tunnustamaan, että tekemättä jäi valtavasti asioita joita ei yksinkertaisesti ehtinyt, kehdannut tai ymmärtänyt. Ajankäyttö on kuin vuotavan veneen paikkaaminen, tulppa yhteen kohtaan tarkoittaa vuotoa jossain toisaalla. Siksi elämiä täytyisikin olla vähintään kaksi, mieluiten kolme tai useampia. Yhden voisi reiluuden nimissä uhrata "välttämättömille" asioille, toisen ja kolmannen voisi käyttää itsekkäästi omien tarpeiden perässä juoksemiseen. Neljännen aikana ehtisi jopa vähän parantamaan maailmaa.

Mitäpä siis jos tälle hetkelle olisi useampia rinnakkaistodellisuuksia? Yksi minäsi hoitelisi päivittäisiä rutiineja ja olisi siellä missä sinua tarvitaan. Toinen versiosi kiertäisi maailmaa reppu selässä keräten uusia kokemuksia. Kolmas rinnakkaisminäsi suunnittelisi vallankumousta ja heittelisi kiviä Illuminatin päämajan ikkunoihin. Koska on mahdotonta olla monessa paikassa fyysisesti yhtä aikaa, jakautumisen täytyisi tapahtua jollain muulla tasolla. Masa ei ole koskaan ymmärtänyt kaikkia fysiikan lakeja, joten jätän suunnittelun jollekin järki-ihmiselle. Se joku olisi voinut olla suuresti kunnioittamani mutta jo poisnukkunut Rauni-Leena Luukanen, joka taas olisi voinut konsultoida omaa korkea-arvoista upseeriaan.

Eilen illalla päädyin katselemaan Areenasta vieläkin löytyvää dokumenttia "Viimeinen juna kotiin", jossa kuvataan kiinalaisten siirtotyöläisten elämää. Heidän koko elämänsä on käytännössä aamusta iltaan ompelukoneella ajamista. Se loppuu vasta sitten kun vanhenee ja kuolee. Vaihtoehdot ovat tehdä lähes koko vuorokauden ympäri jotain monotonista paskaduunia tai olla syömättä ja nukkua pahvilaatikossa. En ole vielä löytänyt vastausta siihen miten nämä ihmiset jaksavat elää oman ahdistavan elämänsä sekoamatta. Tai ehkäpä he myös sekoavat, mutta kukaan ei omien ongelmiensa takia sitä huomaa. Joka tapauksessa kehitysmaissa ihmiset tuntuvat olevan monin eri tavoin vahvempia kuin me täällä. He raatavat ja kärsivät eivätkä aina osaa edes unelmoida mistään paremmasta.

Toisaalta itsekin olen aikoinaan köyhissä maissa vieraillessani nähnyt myös paljon aidosti iloisia ja aurinkoisia ihmisiä. Tiedän myös, ettei kiinalainen tehokkuushelvetti ole välttämättä monenkaan kehitysmaan arkipäivää. Infernaalista tehdasmeininkiä ja suoranaista orjuutta on olemassa, mutta vastapainona on myös paljon tuottamattomia kiireettömiä pikkuduuneja, joissa on aikaa poltella tupakkia ja jutella mukavia. Elämä yleensä särkyy siinä vaiheessa kun sairastuu tai tarvitsee muilla tavoin yhteiskunnan huolenpitoa ja tukea. Kaipa silloin useimmissa köyhissä maissa isoa roolia näyttelevä uskonnollisuus puskee yhä enemmän esille. Ehkä kaiken kokemansa luulee ymmärtävänsä paremmin, jos sen ajattelee olevan jonkin korkeamman olennon tahto. Tällöin ainakaan köyhä kansa ei nouse diktatuuria ja korruptiota vastaan vaan suuntaa katseensa ylös taivaisiin.

Voisiko myös osin ajatella, että joillekin yksitoikkoinen mutta siedettävä elämä on itsessään tarpeeksi? Jos mietin vaikka omaa rakasta edesmennyttä mummoani, hän eli kohtalaisen tyytyväisen oloisena oman aika pitkän elämänsä. Kun lapsena kävin kylässä hänen luonaan, minua aina suretti hiljaisuus mummon ympärillä. Kaikki elämän äänet puuttuivat, tavarat olivat siististi paikoillaan ja mummo teki hiljalleen ruokiaan. Kaikesta päätellen hän ei hirveästi liikkunut kotinsa ulkopuolella, mutta jätti aina iloisen ja tyytyväisen vaikutelman. Jäin miettimään oliko se aitoa vai sittenkin myös vieraskoreutta. Ehkä hänkään niiden kiinalaisten tavoin ei uskaltanut unelmoida mistään paremmasta. Toisena ääripäänä voi ottaa kliseisen miljardöörin, jolle mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Vaikka elämä olisi kuinka vaihtelevaa ja laadukasta, silti se paraskaan ei välttämättä tuota riittävää tyydytystä. Mitä enemmän elämässä on käyttökelpoisia mahdollisuuksia, sitä enemmän kaipaa niitä koko ajan lisää. Se tekee tyytyväisyyden olotilan tavoittelusta niin pirun vaikeaa.

Tajuan itseni poikkeuksellisen onnekkaaksi, koska olen syntynyt Suomeen. Vaikka koko ajan oikeistolaistuva yleinen arvomaailma tuleekin luultavasti vuosien varrella jakamaan nykyisen hyvinvoinnin paljon epätasaisemmin, silti jäljelle tullee vielä jäämään enemmän kuin useimmissa köyhissä maissa. Juuri tämän takia tyytymättömyys omaan elämään tuntuukin lähes rikokselta. Luultavasti muutama miljardi kiinalaista tai intialaista olisi valmis vaihtamaan kanssani paikkoja joka ikinen hetki. Sen asian tiedostaminen kasvattaa nöyryyttä, vaikkakaan ei tuo paljon parempaa mieltä. Realistiset mahdollisuuteni elää monipuolisempaa ja värikkäämpää elämää olisivat aivan toisenlaiset kuin kiinalaisella siirtotyöläisellä. Meillä elämää ei tarvitse elää vain siksi, että välttäisi nälkäkuoleman.

Kokonaisuutena elämä tuntuu olevan itselleni liian monimutkaista, vaikkei siinä tapahtuisikaan paljoa. Omien tarpeiden ja toiveiden sovittaminen muiden tarpeisiin ja ympäristön normeihin on käsittämättömän vaikeaa. Kadehdin niitä, jotka ovat kuin kaloja vedessä tehden tänään yhtä ja huomenna toista. Oma jämähtäneisyyteni ja passiivisuuteni ei ole niinkään sitä ettenkö haluaisi vaan lähinnä sitä etten pystyisi ja uskaltaisi. Kaikista vioistani, puutteistani, rajoitteistani ja perversioistani huolimatta haluan olla lojaali niitä kohtaan joista välitän. Kun on monessa asiassa epäonnistunut niin varmaan alitajuntaisesti haluaa tehdä myös jotain "oikein". Itselle oikein tekeminen ei kuitenkaan ole aina sama asia kuin oikein tekeminen omia läheisiään kohtaan.

Tänään aurinkoisena mutta vielä aika viileänä alkukesän päivänä puuhastelen tuttuja arkisia pikkuasioita vanhenevien vanhempieni seurassa. Rinnakkaismasani on juuri palannut reppumatkailijan kierrokseltaan yrittäen anteeksipyytelevästi pitää keskustelua yllä tuntien pientä muttei liian suurta pahaa mieltä pitkäksi venähtäneestä poissaolostaan. Kolmannesta Masasta ei ole jälkeäkään, mutta vaikeatulkintaisen viestin perusteella hänen voisi kuvitella eilen pelastaneen hylkeen. Yritän inhottavalla tavalla syyllistää kakkosmasaa itsekkääksi paskiaiseksi, mutta tämä ainoastaan katsoo takaisin tyhjillä laajentuneilla pupilleillaan. Hän on varmaankin jossain kaukana pureskellut, polttanut tai nussinut jotain, jonka nimestä minulla ei olisi harmainta aavistustakaan. Tunnen sillä hetkellä suurta ylemmyyttä ja vakuuttelen itselleni olevani rinnakaismasaan verrattuna paljon parempi ihminen.

Olen viime aikoina miettinyt miksi provosoidun suvaitsevaisista usein enemmän kuin "suvaitsemattomista". Eikös kuulostakin kummalliselta?

Yleensä tapanani on ajatella, että suvaitsevaiset (hirvittävä sana mutta parempaakaan en tähän hätään keksi) ovat älyllisessä ja inhimillisessä kehityksessä jonkin verran edellä suvaitsemattomia. Sivistyksen ja asioiden pohtimisen kautta olettaisi fiksumman osapuolen pystyvän myös argumentoimaan ja kertomaan näkemyksiään pääosin rauhallisesti ja rakentavassa hengessä. Ennakkoluuloisten typerysten rasittavan meuhkaamisen jotenkin jo etukäteen olettaa kuuluvan asiaan. Se on niin äidinmaidossa ettei sitä vastaan edes kannata taistella. Somea, nettikeskusteluja ja blogeja lukemalla voi kuitenkin helposti huomata, että suvikset meuhkaavat aivan yhtä rasittavalla tavalla kuin vastustajansa. Jos katsoo keskustelujen käytöstapoja, yleensä ei huomaa minkäänlaista eroa näiden kahden ideologisen ääripään välillä. Minusta se on aika kummallista.

Olisiko niin että nykyisessä netskumaailmassa ainoastaan kovin huutaja tulee huomatuksi? Ihmisillä ei ole aikaa eikä kiinnostusta lukea perusteltuja mielipiteitä vaan siirtyvät nopeasti seuraavaan lööppiin ja tykkäykseen. Siksikö myös asioita vähän rauhallisemmin tutkiva pohdiskelija kokee joutuvansa turvautumaan muiden käyttämiiin keinoihin? Vai olisiko sittenkin kyse koko kulttuurin syvällisestä muutoksesta?

Valtamedian muuttuminen nopeassa ajassa populistiseksi tykkäyskoneistoksi on aivan varmasti ollut vauhdittamassa kärjistämiskulttuuria. Esimerkiksi suuri ja mahtava HS muistuttaa päivä päivältä enemmän sisarlehteään Iltsaria, jolloin mikä tahansa puolittainen huhu tai arvelu kelpaa populismin raaka-aineeksi ajamaan omien sidosryhmien agendaa. Suomalainen valtalehdistö näyttää pääosin luopuneen objektiivisuuden tavoittelusta ja on hyväksymässä roolinsa propagandan tuuttaajana. Minusta tämä kehitys on ollut suomalaisessa journalismissa harvinaisen nopea ja raju. Jotkut syyttävät koko hommasta pelkästään nettiytymistä ja klikkauskulttuuria, mutta se olisi aika helppo selitys. Vakavasti otettava journalismi ei voi olla iltapäivälehtien tavoin riippuvainen klikkauksista.

Ympäri Eurooppaa näkyvä oikeistopopulismin nousu on saanut myös vastapuolen tarttumaan samanlaisiin aseisiin. Oikeistopopulismi elää perusteettomista heitoista, puolittaisista totuuksista ja huhupuheista. Kuuminta hottia ovat syyttely, kovemman kurin ja kovempien rangaistusten huuteleminen. Vastapuolen vasemmistolaishenkisessä oikeamielisyydessä taas turvaudutaan syyllistämiseen, kieltojenvaadintaan ja yhteisesti sovitun oikeamielisyyden tiukkaan valvomiseen. Itse vasemmistolaisena toki ymmärrän vasemmistolaisuuden lähtökohtia paljon paremmin kuin oikeistopopulismin upottavaa höttöä, mutta minusta punavihreän syyllistävän narinan kuunteleminen on myöskin äärimmäisen rasittavaa. Itsesensuuriin ja oikeamielisyyteen vetoavia säkättäjiä kun tuntuu olevan meillä vasemmalla aivan tolkuton määrä.

Voimmeko tästä kaikesta kehityksestä syyttää ihan pelkästään somea ja nettiytymistä? Nykyään on muotia vitsailla ihmisten twitteröinnistä ja siitä miten jokainen asia on saatava sanotuksi muutamalla merkillä. Nettiä kuitenkin käyttävät elävät ihmiset ja ovat itse vastuussa omasta käytöksestään, aivan samalla tavoin kuin jokainen sanomalehti on omakätisesti valinnut painamansa sonnan. Itse lähinnä kysyisin onko järjettömällä vauhdilla tapahtunut ja ulkoapäin lähes pakotettu nettiytyminen vaikuttanut alentavasti sivistystasoon. Kirjojen lukeminen taitaa nykyisellään olla muutaman vanhemman kulttuuritädin nostalginen juttu, eivätkä ihmiset enää katso elokuviakaan vaan erityisefektejä. Työtahti on hektinen ja kuluttaminen vielä hektisempää. Pohdiskeleminen vaatii aikaa ja on muutenkin vanhanaikaista. Huutaminen on sen sijaan valtavan kustannustehokasta.

Yhdyn erääseen somettajaan, joka uskoi saman heimon sisällä tapahtuvaan esimerkin voimaan. Suomi on pieni maa, jonka asukkaista suurin osa on keskittynyt puhumaan yhtä vierasta kieltä. Oikeistopopulistinen räyhääminen tosin perustuu meillä jossain määrin perinteiseen supisuomalaiseen junttihenkeen ja äijäilyyn, eivätkä hommalaiset ynnä muut ole välttämättä edes kiinnostuneita siitä mitä ne siellä ulkomailla tekevät tai puhuvat. Suvaitsevaisuus taas on hyvin globalisoitunut harrastus, antirasistit ja feministit yms. tuntuvat linkittelevän joka hetki amerikkalaisia tai englantilaisia gurusivustojaan. Kovin suvisporukka seuraa todella aktiivisesti millaisia argumentteja ja strategioita siskot maailmalla käyttävät ja ovat valmiita kopioimaan niitä itselleen. Yhdysvalloissa monet vähemmistöjen oikeuksia puolustavat ovat valinneet hyvin hyökkäävän retoriikan. Kun se sama retoriikka irrotetaan kulttuurisesta kontekstista ja siirretään suoraan meille, lopputulos on aika absurdi.

En lähde missään nimessä väittämään, että oikeistopopulismi ja sen vastustaminen olisivat samanarvoisia valintoja. Toki syrjivä mölinä on raskauttavampaa kuin syrjintää vastustava mölinä, siitä ei ole epäilystäkään. Kuten alussa sanoin, itse kuitenkin provosoidun suvaitsevaisesta puoliksi älyllisestä mölinästä enemmän kuin toivottomien junttien täysin imbesillistä huutelusta. Masannun huomatessani, että usein fiksutkin ihmiset lähtevät mukaan mudanheittoon ja räyhäämiseen. Huomaan myös toisinaan itse kääntyväni aiemmin jo hyväksymääni asiaa vastaan kun korviini osuu samaa syyllistämistä, itsesensuurin vaatimista ja natsikortilla heiluttelua. Silloin yleensä alan pohtimaan olisiko vastapuoli sittenkään ihan kokonaan väärässä. Oletan etten ole ainoa, sillä uskon ja toivon että aivan jokainen ei ole täysin menettänyt kykyään kyrpiintyä ääliömäisestä argumentoinnista.

Joskus tuntuu siltä, että provosoivalla ja yksinkertaistavalla huutelemisella tylysti ohitetaan kyseessä olevaan asiaan maltillisesti ja neutraalisti suhtautuvat. Se on aika outo taktiikka, koska heitä on kuitenkin määrällisesti paljon ja heidän mielipiteensä voisi vielä olla muokattavissa. Huutelijoiden tavoite on luonnollisesti vittuilla ideologisille vastustajilleen, mutta yhtä lailla nostattaa omaa heimohenkeä. Sekä oikeistopopulistiset mölisijät että räyhäsuvikset käyttävät oman porukkansa valitsemaa sitouttavaa koodikieltä. Toisella puolella puhutaan mokuttajista, punavihermädättäjistä ja hyysäreistä, kun taas toisaalla on patriarkaatit, raiskauskulttuurit ja monimuotoisuudet. Oman koodikielen käyttö luo yhteishenkeä ja sitouttaa, mutta samalla sulkee vääräkieliset keskustelun reunamille. Valitse puolesi ja käytä meidän kieltämme tai älä keskustele.

On olemassa myös aivan selkeä kulttuurien ja sukupolvien välinen kuilu. Ehkäpä nykyinen parikymppisten sukupolvi tulee nostamaan Idols-hengen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja politikointiin. Vielä viitisentoista vuotta sitten oli muotia huudella kuinka politiikka ei kiinnostanut ja yhteiskunnallinen keskustelu oli kuivakkaa. No nyt sitä tappelua ja sirkusta riittää, tuntuuko olo yhtään paremmalta? Nykyään tuntuu kuin joka asiassa pitäisi olla akuutti ja tykkäyksiä keräävä tappelu käynnissä, jotta media suostuisi pitämään kysymyksen esillä. Muussa tapauksessa kaikki ratkaistaan kabineteissa eniten maksavan ehdoilla. Muna vai kana? Viedäänkö meitä kuin pässejä narussa vai onko tämä sitä mitä tämän hetken aktiivisin osa suomalaisista oikeasti haluaa? Olemme myös koko ajan amerikkalaistumassa, jolloin oletettavasti myös tapamme kommunikoida tulee entistä enemmän muistuttamaan amerikkalaista tapaa esittää asioita.

Suomessa kehitys flegmaattisesta yön yli nukkuvasta kansasta provosoiviksi räyhääjiksi on ollut häkellyttävän nopea. Muualla maailmassa muutos on toki ollut samansuuntainen. Ikävä kyllä, minusta suurimman hyödyn tästäkin on nyhtänyt globaali valtaeliitti ja ylikansallinen raha. Mitä enemmän tavalliset katkeroituneet ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan ja tappelevat usein aika merkityksettömistäkin asioista, sitä enemmän todella isot kusetukset hukkuvat datavirtaan. Rahajengi seuraa hymyillen kuinka tappelevat laumat vaahtoavat kehitysmäärärahoista, fasismi-sanan määritelmistä, sukupuolirooleista ja myyttisestä lapsen edusta. Jonnekin paljon syvemmälle hautautuvat vapaakauppasopimukset, hämäräperäinen natohivuttaminen outoine isäntämaakytköksineen ja tiukan talouskurin järjettömät vaatimukset. Ei liene ihan pelkkää sattumaa.

Nopeatempoinen huutamis- ja räyhäämiskulttuuri johtaa väistämättä stereotypiointiin ja maailmankuvien mustavalkoistumiseen jokaisessa heimossa. Pärjätäkseen tässä räyhääjien taistelussa on omistettava oikeat ystävät ja sopivat viholliset. Jos haluaa oikeuksiaan puolustettavan ja omaa tilannettaan parannettavan, on rakennettava oikealle kohderyhmälle soveltuva markkinointikelpoinen imago. Huonoimmassa lähtökohdassa ovat ne, joiden asioiden ajamisesta kukaan ei saa mitään erityistä mielikuvahyötyä. Sairaalan vuodeosastolla makaavan vanhuksen, kerjäläisen tai seksipervon ihmisoikeuksien korostaminen ei ole samanlainen helppoja pikavoittoja tuottava pajatso kuin vaikkapa homojen avioliitto-oikeuden puolustaminen tai feminismin myötäily.

Haluaisin aina antaa toivon siitä, että kritisoimani asiat olisivat jollain realistisella tavalla muutettavissa. Tällä kertaa on kuitenkin hyvin vaikea keksiä mitään erityistä järkevää ratkaisua tilanteeseen. Kaupallistuminen, tehokkuus, kiire ja lyhytjännitteisyys vievät koko ajan yhä enemmän pohjaa pois ihmisten halusta ja kyvystä rauhalliseen pohdiskeluun. Jotta jossain vaiheessa palaisimme takaisin entisiin sivistyksen ihanteisiin, siihen täytyisi löytyä laajalle levinnyt aito ja oikea halu. Tällä hetkellä sellaista ei ole näköpiirissä. Jossain kaukaisessa tulevaisuudessa tapahtuva talousjärjestelmän totaalinen romahdus voisi mahdollisesti tuoda takaisin tarpeen miettiä elämänarvoja uudelleen. Juuri nyt ei ole aikaa eikä halua muuhun kuin kuluttamiseen.

Yksi ihmiskunnan suurimpia koossapitäviä voimia kautta historian on ollut yksilöiden loputon erilaisuus. Ideologinen ja kulttuurinen yhdenmukaistaminen on aina tuottanut ongelmia. Erilaisten ja eri mieltä olevien ihmisten hallitseminen on kuitenkin paljon haastavampaa puuhaa kuin kuuliaisten lampaiden luotsaaminen. Siksi vallanpitäjät ympäri maailman suosivat mahdollisimman pitkälle vietyä yhdenmukaistamista. Mitä paremmin he tässä onnistuvat, sen huonommalla mallilla koko yhteiskunta on. Erilaisuus on yhä edelleen avain useampaan kuin yhteen mahdolliseen elämäntapaan ja maailmankatsomukseen.

Oman erilaisuuden mittasuhteet verrattuna generisoituun keskimääräiseen tallaajaan voi aika hyvin testata seuraavanlaisella ajatusleikillä. Miten maailma pyörisi jos seuraavan kuukauden aikana jokainen maapallon asukas muuttuisi juuri Sinun kaltaiseksesi? Vielä hauskemman skenaarion saisi vaihtamalla aikamääreen yhdeksi yöksi, mutta joustavina ja reiluina ihmisinä annamme muille hieman sopeutumisaikaa. Yhden yön muutos kun johtaisi ainoastaan kaaokseen.

Epäilemättä nykyinen yhteiskunta pysyy parhaiten kasassa ns. keskivertoihmisten kautta. Kulutukseen perustuva järjestelmä pyörii ainoastaan jos innokkaita kuluttajia on tarpeeksi. Tavis haluaa itselleen ja perheelleen hyvän elintason eikä kysele tyhmiä. Hän on valmis riitelemään vasta kun oma toimeentulo on uhattuna. Yritteliäät moniosaajat olisivat varmasti kansantaloudellisesti tuottavia, mutta he osaisivat myös vaatia kunnon korvausta palveluksistaan. Heillä olisi myös kapasiteettia ryhtyä tarvittaessa kapinoimaan. Vallanpitäjille ehdottomasti arvokkain aines on kuuliainen ja nöyrä keskiluokka, jonka suurimmat unelmat löytyvät nettikauppojen katalogeista. Vaikka nykymeno perustuukin unelmaan ikuisesta talouskasvusta ja entistä kovemmasta kulutuksesta, suurin uhka status quolle on yhteiskunnan perustusten järkkyminen. Köyhtymisen ja ostovoiman romahtamisen kun voi aina kuitata leikkaamalla julkisen sektorin ja sosiaaliturvan kokonaan pois.

Tänä aamuna heräsin maailmaan, joka oli aloittanut muuttumisen Masan kaltaiseksi. Raottamalla verhoja huomasin parkkipaikkojen olevan arkiaamunakin täynnä autoja. Kukaan ei näyttänyt olevan menossa mihinkään vielä moneen tuntiin, kenties jopa vuorokausiin. Joihinkin autoihin oli jo ehtinyt ilmestymään myytävänä-lappu. Helsinkiin matkalla olevat bussit näyttivät kumman tyhjiltä ja kuskit ihmettelivät ruuhkien vaihtuneen matkustajakatoon. Myöhemmin päivällä iltaa kohti mentäessä ihmiset alkoivat täyttää julkisia kulkuneuvoja, mutta ajelivat päämäärättöminä ympäriinsä paikkaan X menemisen sijasta. Moottoriteillä muutamat työkykyiset ja vielä muuttumattomat saivat kaasutella rauhassa yksinään. Päivän edetessä netin myyntipalstat täyttyivät vähitellen käytettyjen henkilöautojen myynti-ilmoituksista. Kukaan tosin ei ollut valmis maksamaan itse autoista juuri mitään.

Kaupan ala huomaisi aika nopeasti olevansa haastavan tilanteen edessä. Tarvittaisiin aika monta palaveria ja sotasuunnitelmaa, jotta keksittäisiin miksi ihmiset ovat nopeasti lakkaamassa ostamasta. Mitä kalliimmasta merkkitavarasta olisi kyse, sitä varmemmin myyjät saisivat kaivella taskujaan koko työpäivän ajan. Myynnin äkillisesti romahtaessa jo ensi viikolla ostajia yritettäisiin kosiskella jättiläismäisin tarjouksin. Suuret köyhältä näyttävät Massat kävisivät aina välillä paikalla räpläämässä tuotteita ja lähtisivät kohta pois huomattuaan, että hinnat olivat alennettuinakin heidän budjettiensa ulkopuolella. Ja eivät he ehkä olisi muutenkaan ostaneet, mutta ilmainen vesiautomaatti ja vessa houkuttelivat paikalle. Parin kuukauden kuluttua suurin osa kauppaketjuista ja putiikeista joutuisi sulkemaan ovensa. Kokonaiset kauppakeskukset etsisivät jatkuvasti uusia omistajia mutta tuloksetta. Kalliit rakennelmat olisivat täynnä epämääräisesti käyttäytyviä köyhän oloisia pervoja, joista kukaan ei käytännössä ikinä ostaisi mitään arvokasta vaan jokainen ainoastaan kuluttaisi aikaansa. Lopulta kauppakeskukset menisivät konkurssiin ja tyhjenevät ostoskeitaat otettaisiin ilmaiseksi kaupungin kerhotiloiksi.

Suhtautuminen työntekoon järkyttäisi välittömästi yhteiskunnan perusteita. Ihan jokainen ei voi kuitenkaan olla työkyvytön, vajaakuntoinen tai muuten vaan kykenemätön/haluton ansiotyöhön. Jäljelle jäisi myös niitä, jotka tekisivät työtä mutta erilaisin motiivein. Raha ei enää voisi olla ainoa kannuste vaan työtä tehtäisiin jos ja kun se tuntuisi mielekkäältä. Ruokatunnit ja kahvitauot venyisivät tuntien mittaisiksi ja töihin tultaisiin keskipäivällä jos energiaa ja intoa riittäisi. Vastaavasti pois lähdettäisiin vähän aikaisemmin. Sairaaloissa ja vanhainkodeissa yms. lojuvat raukat olisivat tästä luonnollisesti kovin pahoillaan. Bisneselämä kärsisi varmasti kaikista eniten. Kukaan ei olisi kiinnostunut markkinoinnista eikä kehenkään sen opit edes tehoaisi. Kauppakorkea suljettaisiin ensimmäisenä kun sinne ei kukaan ikinä pyrkisi. Työ ja opiskelu kiinnostaisi vain jos se olisi helppoa, hauskaa ja mahdollisimman vähän kuormittavaa. Tosin kun ihmiset jaksaisivat tehdä korkeintaan muutaman tunnin työpäiviä (niitäkin kerran kuussa torstaisin), myös työtä riittäisi useammalle ja työtahti olisi siedettävä. Mitään kunnon palkkoja olisi tosin turha tällöin odottaa.

Avainasemaan nousisi ihmisten motivointi. Koska kukaan ei enää haluaisi lähteä opintolainan, toimistotyön ja rivitalounelman oravanpyörään, yhteiskuntatieteilijöiden tulisi löytää avaimia porukoiden houkuttelemiseksi tekemään nöyriä näkymättömiä rutiiniduuneja. Kun aniharva myöskään uskoisi mihinkään (uskonnot, auktoriteetit ja esikuvat katoaisivat pois) ja epäilisi kaikkea mahdollista, kaikenlainen median kautta ylhäältä alaspäin suoritettava ohjeistus kääntyisi itseään vastaan. Kuluisi vuosia ellei vuosikymmeniä ennen kuin joku keksisi mikä olisi se juttu, jolla ihmiset houkuteltaisiin tekemään välttämättömiä mutta epämukavia asioita. Jeesukseen, Allahiin, talouskasvuun tai eläkerahastoon vetoaminen saisi aikaan ainoastaan huvittuneet röhönaurut.

Perhekeskeisen yhteiskunnan perusteet romahtaisivat myös totaalisesti. Ranneliikkeen palstoilta tuttu avioliittovänkääminen loppuisi kun ketään ei oikein kiinnostaisi sitoutua yhteen ja samaan ihmiseen. Ja jos joku sattui haluamaan pysyvän partnerin, kristillisen vihkimisen arvoa ei pystyttäisi enää ymmärtämään. Toki yhä edelleen ihmiset viihtyisivät pitkään toistensa seurassa, mutta vapaaehtoisesti ja ilman sitoumuksia. Mitä ilmeisimmin lapsilla olisi yhtä aikaa useampia isiä ja äitejä ja erilainen joukko vaihtuvia naapurin setiä ja tätejä. Perhekeskeisyys vaihtuisi suurempaan yhteisöllisyyteen, mikä joidenkin mielestä voisi tuntua epämukavalta ja häilyvältä. Ihmiset harvoin juurtuisivat yhteen paikkaan vaan vaeltaisivat vuodenaikojen, työtilaisuuksien ja harrastusten ohjaamina. Varsinkin talvella valtavat ihmislaumat siirtyisivät erilaisilla halpakulkuneuvoilla eteläisille leveysasteille lämpimän meren ääreen nauttimaan auringosta ja toisistaan. Kunnon hotelleihin aika harvalla olisi varaa, mutta telttailun ja erilaisten tilapäisten asumusten suosio nousisi räjähdysmäisesti. Pizzerioiden takahuoneilla olisi aivan infernaalinen kysyntä.

Ihmiskunta löytäisi eräänlaisen modernin version nomadismista. Voisi kai kuvitella maailman muokkautuvan eräänlaiseksi isoksi romanileiriksi, eikä olisi mitään erityisen hyvää syytä pysyä samassa paikassa samojen ihmisten kanssa loputtoman kauan. Toki vieläkin olisi niitä Masan kaltaisia onnettomia, jotka tuntisivat velvollisuudekseen sitoutua yhteen paikkaan siellä olevien itselle tärkeiden ihmisten vuoksi. Mutta siitä huolimatta suurimmalla osalla olisi matkaajan levoton mutta utelias sielu. Ekologisesti ajatellen ihmisten siirtyminen pitäisi järjestää fiksulla ja ympäristöä mahd. vähän kuormittavalla tavalla. Koska ihmisillä olisi enemmän aikaa, siirtyminen voisi tapahtua pääosin junilla. Kun vielä matkustelu on terapeuttista ja maailmaa avartavaa, kelakorvauksen jälkeinen laivajunalipun hinta Helsingistä Malagaan tai Ateenaan maksaisi noin 40 euroa. Etukupongilla saisi ravintolavaunussa kaupan päälle ilmaisen kaljan.

Luonnollisesti myös yleiset käsitykset seksuaalisuudesta heittäisivät täysin häränpyllyä. On epärealistista ajatella, että kaikilla ihmisillä voisi koskaan olla ihan samanlaiset mieltymykset. Siitä huolimatta kaikenlainen pervoilu ja poikkeava seksuaalikäyttäytyminen muodostuisi normiksi. Ne, joiden seksuaalisuus on tällä hetkellä halveksittua ja vähäteltyä, voisivat tuntea olevansa valtavirtaa. Vastaavasti tylsää tavallisuutta ihannoivat normihomot joutuisivat pohtimaan mihin heteroiden keskiluokkaiseen malliin pitäisi hattu kourassa sulautua, kun ei olisi enää koko keskiluokkaa tai normaaliksi käsitettävää seksuaalikulttuuria. On selvää, että myös moraaliin liittyviä kysymyksiä jouduttaisiin arvioimaan uudelleen. Erilaisten jeesustelijoiden ja valtasuhteilla onanoivien puritaanigurujen menetettyä auktoriteettiasemansa voitaisiin palata 70-luvulta tuttuihin seksuaalisen vapautumisen ajatuksiin. Jokainen saisi toteuttaa seksuaalisuuttaan kunhan kunnioittaisi toisen tahtoa. Kasvettaisiin pienestä pitäen siihen, että seksuaalisuus on arkinen ihan tavallinen asia ilman turhaa mystifiointia.

Jotta en maalaisi kopiomaailmastani täydellistä paratiisia, täytyy myös tuoda esille sen ongelmia. Tehokkuus, työteliäisyys ja teknologia ovat tuoneet myös paljon hyvää. On realistista myöntää, ettei omassa maailmassani tiede ja tutkimus pystyisi pysymään enää nykyisellä tasolla. Monilla aloilla olisi jatkuvasti huutava pula työvoimasta ja osaajista. Infrastruktuurin ja yleisen toimivuuden puolella mentäisiin taaksepäin. Voin myös hyvin kuvitella, että kunnianhimoiset ihmiset eivät viihtyisi Tämän Aamun Maailmassani. Tai ehkä sittenkin koska he niinä harvoina kunnianhimoisina pääsisivät helposti huipulle muiden keskittyessä pitämään hauskaa. Rinnakkaismaailmassani ei välttämättä saisi nykyisen kaltaista hoitoa eivätkä ihmiset aina eläisi huippulaadukasta elämää. Tavaramereen rakastuneet huomaisivat tuotteiden valmistajien menevän toinen toisensa jälkeen konkurssiin. Nykymenoon tykästyneet kokisivat astuvansa dekadenssiin, jossa ei ole mitään erityistä siveellisyyttä. Kunnes hekin vähitellen muuttuisivat ja alkaisivat nauttimaan elämästään.

Monelle voisi tulla järkytyksenä se miltä maailma ja sen ihmiset näyttäisivät. Suurkaupunkien keskustat eivät olisi enää samanlaisia elitististen luksusputiikkien valomeriä, vaan tilalla olisi melko vaatimattomia peruselintarvikkeita ja yksinkertaisia päivittäistavaroita myyviä latoja. Ihmiset saattaisivat näyttää hoitamattomilta ja joskus jopa epäsiisteiltä. Kun rahaa olisi vähemmän, sitä olisi myös vähemmän haaskattavaksi ulkoiseen olemukseen ja kalliisiin merkkivaatteisiin. Laadukkaat ravintolat kuolisivat pois ja kaupunkien puistot täyttyisivät entistä helpommin ulkona syövistä ja juovista ihmisistä. Jäljelle jäisi halpoja kulmabaareja, hintavat importtijuomat jäisivät homehtumaan maahantuojien varastoihin. Kukaan ei pelaisi enää jääkiekkoa. Jäähalleista tehtäisiin citylehmille navettoja. Suomalaiset keskittyisivät palvomaan jalkapalloa, mutta sitäkin kurittomasti, tehottomasti ja laiskasti.

Myös maailmanpolitiikka näyttäisi melko erilaiselta. Olisi aika vaikeaa uhata hienoilla tehokkailla aseilla, kun niitä ei kuitenkaan oikeasti jaksettaisi käyttää. Mitään armeijaa tuskin voisi komentaa jos kukaan ei tunnustaisi auktoriteetteja. Olisiko edes mieltä järjestää vaaleja, kun kaikki kuitenkin olisivat jonkin sortin anarkistisia kommunisteja? Jokainen kaupunki voisi valita oman neuvostonsa, joka päättäisi yhteisten varojen jakamisesta mahdollisimman tasapuolisesti. Jos jotain ylempää elintä kaivattaisiin niin KELA:n johtokunta voisi toimia maan virallisena hallituksena. Muiden maiden kansssa olisi muodollisen ystävälliset mutta sopivan etäiset välit. EU:n ja NATO:n kaltaiset oligarkkien kusetukset kuolisivat vähitellen pois. Jokainen katu jokaisessa kaupungissa ja jokaisessa maassa voisi päättää omista asioistaan ilman korruptoituneiden universaalien besserwissereiden ohjeistusta. Riitatilanteissa maan hallitus eli KELA:n johto uhkaisi tukien menetyksellä, jolloin kaikki osapuolet olisivat käytännössä pakotettuja löytämään kompromisseja.

Paljon on kulunut aikaa edellisestä blogista. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että kaikki oli jo niin moneen kertaan sanottu, jolloin jatko olisi ainoastaan sen kuluneen vanhan levyn pyörittämistä. Vaikka aiheita on ollut paljon niin tietyt itselleni tärkeät teemat ovat toistuneet ehkä liikaakin blogista toiseen. Jotkut ovat kokeneet blogini "valittelublogiksi", koska olen huomattavasti useammin kritisoinut nykymenoa kuin kehunut sitä. Olen myös osin purkanut omaa turhautumistani ja ahdistuksiani, mutta olen kuitenkin myös parhaan kykyni mukaan yrittänyt tarjota asioille jonkinlaisen vaihtoehtoisen ratkaisumallin pelkän ruikuttamisen sijaan.

Ajatukseni palasivat taas kirjoittamiseen törmättyäni erääseen blogiani lueskelevaan tuttuuni. Hänen vilpitön innostuksensa teki vaikutuksen, varsinkin kun hän kertoi olevansa lähes kaikesta kirjoittamastani täysin eri mieltä. En ole koskaan arvostanut pelkästään samanmielistä hymistelyä, vaan fantasiani on ollut tavoittaa myös vastakkaisen maailmankuvan omaavia ihmisiä. Blogin pitämisessä ei olisi mitään järkeä, jos ainoastaan muutama samanmielinen sitä lueskelisi. En käsittele asioita enkä ihmisiä silkkihanskoin, joten myöskään minua ei tarvitse silittää myötäkarvaan. Tiedostan täysin sen, että 99 % maailman ihmisistä haluaa viedä kehitystä täysin erilaiseen suuntaan kuin minä. Siihen teillä muilla on luonnollisesti kaikki oikeus.

Jotkut lukijoistani ovat ehkä miettineet, miksi olen pitänyt blogiani juuri Ranneliikkeessä. Teksteistäni ja kommenteistani on tullut usein ilmi, etten varsinaisesti sijoita itseäni HLBT-akselille. Toki myös homostelu eri muodoissaan on tullut vuosien varrella tutuksi, mutta noin kokonaisuutena en koe täällä olevani omieni joukossa. Blogin säilyttämistä tällä sivustolla on inspiroinut Ranneliikkeen pohdiskeleva luonne. Vaikka etenkin keskustelujen puolella meininki on aika ajoin kuivakkaa, saivartelevaa ja sisäsiittoista, porukat siitä huolimatta vaivautuvat ajattelemaan. Se on kuitenkin tässä viihteellistetyssä nykymaailmassa melkoinen plussa. Koska oma blogini on selkeän propagandistinen, kohderyhmänä ovat luonnollisesti kaikenlaiset omatoimiset pohdiskelijat laidasta laitaan. Siksi Ranneliike.

Jotta alkujohdannosta ei tulisi myös loppujohdanto, ajattelin pilkkoa osiin muutaman tämän sivuston suvisslangissa esiintyvän keskeisen termin. Ehkä sitä kautta erot minun ja Ranneliikkeen "enemmistön" maailmankuvissa tulevat selkeämmin esiin myös satunnaisille ja uusille lukijoille.

Ranneliikkeen kulmakiviä lienee ajatus hetero/homo-akselilla tapahtuvasta tasa-arvosta. Itse pidän enemmän sanasta tasapuolisuus, koska sanaan tasa-arvo liittyy ainakin omassa mielessäni outo sekamelska mitä erilaisimpia mielikuvia. Vaikka homot ja heterot yleisesti miellettäisiin tasa-arvoisiksi, tasapuolinen kohtelu on silti vähän eri asia. Keskustelujen puolella jotkut haluavat varsinkin avioliittokeskusteluihin liittää mukaan termin "ihmisoikeudet". Itse en koe esim. kristillistä avioliittoa kenenkään ihmisoikeudeksi, ainoastaan tasapuolisuuskysymykseksi. Tuossa kontekstissa sana tasa-arvo jäisi jonnekin näiden kahden termin välimaastoon.

Yksi tämän ajan lempisanoja on suvaitsevaisuus. Kuten monet tälläkin sivustolla ovat huomanneet, sanana "suvaitsevaisuus" tuo mieleen erikoisia mielleyhtymiä. "Minä suvaitsen sinua", mutta en erityisesti viihtyisi seurassasi enkä pidä sinua kuitenkaan ihan vertaisenani. Mutta mitä tilalle? Joku voisi tarjota "avarakatseisuutta" tai "laajakatseisuutta", mutta onko suvaitsevaisuudessa siitäkään ihan kyse? Jossain määrin suvaitsevaisuuden määritelmä on lähtenyt muun maailman mukana omille surrealistisille poluilleen. Tuosta sanasta on kasvanut irti ideologisesti yllättävänkin yhtenäinen ihmisryhmä "Suvaitsevaiset" eli Suvikset.

Ainakin oman tulkintani mukaan suvaitsevaiset ovat ihmisiä, jotka ajavat joukkovoiman kautta yhteisesti sovittuja hyväksi miellettyjä asioita. Useimmat suvaitsevaiset tuntuvat sijoittavan itsensä punavihreälle akselille, ja ehkä siksi kollektiivinen ulottuvuus on ollut niin korostunut. Ensin yhteisesti pohditaan mitä me halutaan suvaita, sen jälkeen lähdetään kimpassa suvaitsemaan sitä. Nykysuvaitsevaisuuden erottaa entisestä esim. hippiaikojen arvoliberalismista ajatus negatiivisiksi koettujen asioiden ja ilmiöiden aktiivisesta vastustamisesta. Nykyiset suvaitsevaiset vaativat usein nollatoleranssia kaikkea ikävää kohtaan, vähintään selkeitä sääntöjä ja kunnon rajoja. Jos joskus muinoin sananlasku toivotti kaikille kukille oikeutta kukkia, nykyinen päivitetty versio puhuisi kaikkien Puutarhalehteen päässeiden kukkien oikeudesta kukintaan. Rikkaruohon näkökulmasta tämä ei ole hyvä juttu!

Ranneliikkeen keskustelijoiden ydinjoukko tuntuu sijoittavan itsensä tuohon punavihreiden suvisten ryhmään. Itsekin vasemmistolaisena pystyn eläytymään hyvin vaatimuksiin tasapuolisuudesta ja inhimillisesti reilusta kehityksestä. Arvomaailman puolella puhutaan kuitenkin aika erilaisesta vasemmistolaisuudesta, ja tuohon eroon konkretisoituu maailman muuttuminen. Voisi kai sanoa, että olen entisen hippivasemmistolaisuuden perillinen, kun enemmistö teistä muista toteuttaa feminismiin pohjautuvaa modernia globaalia vasemmistolaisuutta. Joistakin yhtäläisyyksistä huolimatta maailmankatsomuksellinen ero voi olla käytännössä hyvinkin suuri.

Joku voi pitää määritelmiäni vinksahtaneina, koska en pidä itseäni suvaitsevaisena. Tuen mahdollisimman pitkälle vietyä tasapuolisuutta ja liberalistista maailmankuvaa. Suvaitsevainen en koe olevani, koska omassa ajattelussani suvaitsevaisuuteen kuuluu sitä uhkaavien ilmiöiden aktiivinen torjuminen. Mielestäni myös rikkaruohoilla on oikeus olla olemassa. Ehkä näkemykseeni vaikuttaa se tosiseikka, että olen itse yksi rikkaruohoista. Nykyään anglismien kulta-aikana tykätään puhua omalla mukavuusalueella ramppaamisesta. Itsestäni on aika kummallista, että suvaitsevaisuuden sädekehän saa aika usein jo pelkästään torjumalla homofobian ja rasismin. Vähintään 90% suomalaisista voisi näin paukutella henkseleitään suvaitsevaisuudellaan.

Hymyilen toisinaan vieläkin eräälle tämän sivuston keskustelulle, jossa yhteisen pitkän vänkäämisen jälkeen sorruin kutsumaan kiistakumppaniani kukkahattusedäksi. Tämä totesi, että olin hänen näkökulmastaan itse kukkahattu uskoessani maailman toimivan nykyistä vähemmillä säännöillä. En ollut aiemmin koskaan ajatellut asiaa tältä kantilta. Ehkä on todella kukkahattuisuutta uskoa ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä, jolloin toistemme satuttaminen ei olisi toivelistan yläpäässä. Toki sosiopaattisesti käyttäytyviä on aina ollut ja aina tulee olemaan, mutta mikä painoarvo sille asialle pitäisi antaa? Jos turvallisuushakuisuus on ykkösprioriteetti, silloin myös jokaisen kulman pyöristäminen on ensiarvoisen tärkeää. Jos taas korostetaan yksilön oikeutta elää mahdollisimman täyspainoista elämää (toki satuttamatta muita) valitsemallaan tavalla, silloin moralismilta ja jeesustelulta tipahtaa pohja pois.

Liberalistinen maailmankuva ei sovi kaikille, mutta sitä ei myöskään pitäisi joutua pyytelemään anteeksi. Nykyisellään varsinkin punavihreä suvisvasemmistolaisuus yrittää kovasti leimata vapaamielisyyden vastuuttomuudeksi. Toki myös oikeistolaiset tekevät samaa, mutta heille se on johdonmukainen vuosisatainen traditio. Vasemmistokonservatismi sen sijaan on paljon enemmän uuden ajan trendi, joka on edennyt feminismin ja vasemmistopolitiikan symbioosin voimistuessa. Luonnollisesti feminismiä on laidasta laitaan, mutta jostain syystä sen konservatiivisin osasto on haalinut itselleen eniten vaikutusvaltaa. Tai sitten juuri sen reunan ihmisten maailmankuva on sopinut erilaisiin poliittisiin agendoihin ja sitä on tarkoituksellisesti haluttu suosia.

Yhtä lailla jokainen tuntuu antavan sanalle "konservatismi" erilaisen merkityksen. Vasemmistolaisille yleisesti ottaen konservatismi toimii kirosanana, johon kiteytyy kaikki ikävä. Monet nykyvassarit puhuvat konservatismista heidän edustamansa modernistisen ajattelun vastakohtana. Kuitenkin samaiset modernisaattorit suosivat itse varsin konservatiivisia näkemyksiä esim. seksuaalimoraaliin tai päihteiden käyttöön liittyen. Suvisten kielenkäytössä modernismi ja konservatismi ovat vastakohtia, itselleni vapaamielisyys ja konservatismi ovat niitä. Modernismi ja vapaamielisyys kun eivät millään muotoa ole synonyymejä. Kaikki uusi kun ei todellakaan ole vapaamielistä eikä kaikki vanha jyrkän ankaraa. Ihmisten arvot ovat ainoastaan heittäneet häränpyllyä viimeisten vuosikymmenien aikana, jolloin toisten juhliessa toiset ovat jääneet nuolemaan haavojaan.

Kukaan ei pidä ikävistä asioista, mutta jossain määrin myös niitä pitäisi voida sietää. Itse miellän ikävien, tarkoituksettomiksi leimattujen asioiden olevan osa isoa kokonaisuutta. Maailma, jossa ihmiset syöksyvät ohjuksen tavoin kaiken epämieluisalta tuntuvan kimppuun on yksinkertaisesti pelottava. Toivoisin ihmisten ajattelevan nykyistä enemmän kokonaisuutta. Millainen on maailma, jossa koko ajan poistetaan epäkohtia fanaattisella kiihkolla? Itse uskoisin tasapuolisuuden ja kaiken hyvän tulevan ihmisten sivistämisen kautta eikä moraalin tai korrektiuden vartioinnilla. Jos joku valitsee väärän tien, se on hänen oikeutensa. Monet aivan täysjärkiset ihmiset pitävät oikeutettuna toistensa häpäisemistä käsittämättömän pienien mokien takia. Vaikka virhe olisikin selkeä ja huomattavissa, käsitykset mittasuhteista ovat usein pelottavan kaukana järjellisistä.

Arvoliberalisaattorina en silti millään tavoin aio syyllistää niitä, jotka eivät hyväksy ihan kaikkea. Tuskin kukaan edes hyväksyy. Yritän ainoastaan patistaa ihmisiä kohti maailmaa, joka yrittää viimeiseen asti olla moralisoimatta. Tiedostan sen, että matalammat rajat ja "löyhempi moraali" (jos sen näin haluaa kokea) lisäisivät erilaisia lieveilmiöitä ja useampi saattaisi satuttaa itseään. Tällöin joudumme miettimään painavatko vaakakupissa enemmän vapaudesta syntyvät mahdollisuudet vai vaarojen riskit. Nykyään on muotia takertua jokaiseen negatiiviseen kokemukseen ja esittää suora syy-seuraussuhde loppuelämän muotoutumiselle. Ihminen kuitenkin tarvitsee myös niitä huonoja kokemuksia kasvaakseen, eikä pelkkä vaarojen ja traumojen välttely voi olla oikeaa täyspainoista elämää.

En usko, että mikään yksittäinen kysymys voi jakaa ihmisiä liberalisteihin ja kukkahattusuviksiin. Jokainen joutuu omassa mielessään pohtimaan millainen maailma olisi hyvä paikka elää. Kuinka paljon haluamme ymmärtää ihmisten ratkaisuja oman elämänsä suhteen ja missä vaiheessa yhteisön etu menee yksilövapauksien edelle. Yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta ei ole olemassa. Tärkeintä kuitenkin olisi, että muodostaisimme maailmankuvamme avoimin mielin ja tiedostaisimme sen paineen, joka meille ulkopuolelta on luotu. Tärkeintä on se mitä juuri sinä itse ajattelet, ei se mitä joku Hesari, Guardian tai Kansan Uutiset laittaa meidät ajattelemaan.

Meni taas vähän paasauksen puolelle ja julistamiseksi. Toisaalta kuten alussa tuli mainittua, blogini tarkoitus ei ole oman elämän tarinoiden kertominen vaan puhtaan propagandistinen. Haluankin omistaa tämän paluublogini kaikille niille liberalistisesti ajatteleville, jotka kokevat kukkahattujen ja kontrollifriikkien puristuksessa olevansa yksin. Vastus on kova ja vyörytys tulee sekä oikealta että vasemmalta. Globaali eliitti on vauhdittanut mielihyvin yhteistä kansainvälistä suvistelua, sillä samalla tavalla käyttäytyviä ja ajattelevia ihmisiä on luonnollisesti helpompi hallita. Meistä itsestämme on kiinni kuinka helposti haluamme tähän kaikkeen alistua.

Tämänkertaisen blogin innoituksena on toiminut Valdemar Melankon kirja "Puistohomot" samoin kuin eräs pitkäaikainen puistoisa ystäväni. Itse kirja koostuu homojen kohtauspaikoilla 60-luvun lopulla tallennetuista haastatteluista, joiden piti alun perin toimia tutkimusmateriaalina. Ne hautautuivat Melankon pöytälaatikkoon, kunnes vuosikymmenien jälkeen niistä syntyi lopulta kirja. Ei mikään kaunokirjallinen mestariteos, mutta ajan kuvana mielenkiintoinen.

Luulen, että suurimmalla osalla tämän sivuston ihmisistä ei ole mitään omakohtaista suhdetta ns. kruisailuun, joka oli olennainen osa homokulttuuria menneinä vuosikymmeninä. Jo eläkeikään ehtinyt ystäväni ei taas tunne ollenkaan puistojen ulkopuolista homoelämää. Luultavasti hänen elämänkertansa olisi huomattavasti viihdyttävämpi kuin Melankon "tutkimustyö", varsinkin kun ystäväni työnsä puolesta pääsi jatkuvasti matkustelemaan ja kruisailemaan ympäri maapalloa. Minulla on vastaavasti ollut ilo ja kunnia kuunnella värikkäitä tarinoita ja kätkeä omien tavaroitteni joukkoon hänen Raamattunsa opaskirja Spartacuksen.

Yleisesti kai ajatellaan, että kruisailukulttuuri kuihtui homojen yhteiskunnallisen aseman parantuessa. Melankon kirjan haastateltavistakin aika moni kaipasi vakavaa ja pysyvää suhdetta, jolloin puistoilu toimi lähinnä jonkinlaisena korvikkeena. Melanko toi myös esille naimisissa olevien kruisailevien ukkomiesten poikkeuksellisen suuren määrän. Useimmilla heistä tuskin olisi ollut tarvetta tai kiinnostusta elää pysyvässä parisuhteessa toisen miehen kanssa. Lisäksi on laskettava mukaan satunnaiset kokeilijat ja seikkailijat, joita ilmeisesti on ollut myös paljon. Kruisailuscene on siis aina ollut täynnä hyvin erilaisia ja eri lähtökohdista olevia ihmisiä.

Melankon kirjasta selviää myös, että suurin osa tuon ajan puistoakteista ei sisältänyt varsinaista sukupuoliyhteyttä. Kruisailukulttuuria on vuosien ja vuosikymmenien ajan vastustettu pelottelemalla tautien leviämisellä. Kuitenkin tavallisin seksuaalinen toiminto on kaikesta päätellen ollut yhteinen masturbaatio. AIDS:in tultua suuren yleisön tietoisuuteen kruisailun väitettiin olevan sen pääasiallinen levittäjä. Kuitenkin taudin levittänyt akti eli suojaamaton anaaliyhdyntä on yleensä tapahtunut jossain aivan muualla kuin itse puistoissa.

Kehitys on ollut hyvin kulttuurisidonnaista. Moni on aivan varmasti viime vuosinakin esim. Välimeren alueella törmännyt hyvin estottomaan käytökseen, jota meillä "suvaitsevaisessa" Pohjolassa pidettäisiin erittäin sopimattomana. Toki voidaan hyvin ajatella, että eteläisessä Euroopassa homot ovat pääosin vielä kaapissa ja tutustuvat toisiinsa anonyymisti "virallisten" baarien ulkopuolella. Kuitenkin Välimeren maiden puistoissa ja käymälöissä on todella helppo bongata mitä erilaisimpia vehkeiden heiluttelijoita, joiden käytöksestä paljastumisen pelko on todella kaukana. Suvaitsevaisuus ja vapaamielisyys eivät siis välttämättä ole missään yhteydessä toisiinsa.

Itse väittäisin, että kruisailukulttuurin alamäki kertoo eniten muuttuneesta suhtautumisesta koko seksuaalisuuteen. Globalisaation myötä seksuaalivähemmistöjen lainsäädännöllisissä oikeuksissa on tapahtunut myönteistä kehitystä. Vastapainona tälle perinteinen pohjoismainen ja aiemmin melko vapaamielinen suhtautuminen seksuaalisuuteen on muuttunut häveliäämmäksi. Isoissa länsimaissa, joista kulttuurivaikutteet nykyisellään imetään tänne Pohjolaan, ollaan oltu huomattavasti pelokkaampia kaikkea poikkeavaksi tulkittavaa seksuaalisuutta kohtaan. Kuten globalisaation etenemiseen kuuluu, isot eivät opi pieniltä vaan pienet isoilta. Maailmoituminen levittää suurten ja mahtavien maailmankuvan sellaisenaan pienempien kopioitavaksi. Pohjoisen pienet, avoimet ja ulospäin suuntautuneet alueet imevät uudet vaikutteet nopeammin kuin vanhat ja perinteikkäät kulttuurit.

Yksi uudenlaisen seksuaalisen maailmankuvan pääarkkitehdeistä on ollut feministinen liike. Uskoakseni tästä jopa tutkijat ovat aika lailla yhtä mieltä. Seksuaalisen vallankumouksen aikana eli hieman Melankon suorittamien puistohaastattelujen jälkeen syntynyt lumipalloefekti lähti liikkeelle, mutta muutti nopeasti muotoaan. Feminismi lähti tukemaan homoliikettä ja vähitellen nämä kaksi kietoutuivat tiukasti yhteen. Homot olivat ennen tunnettuja hedonismistaan ja vapaamielisyydestään, mutta vähitellen muuttuivat sisäsiisteiksi siveyden sipuleiksi. Pitkälti tämä oli taktiikkaa omien oikeuksien ajamiseksi, mutta myös feminismin ja homopolitiikan symbioosin voimistumista. Feministeille seksuaalisuus on monimutkaisten valtarakenteiden vyyhti, jossa heikommaksi leimattua osapuolta täytyy jatkuvasti suojella vahvemmalta. Silloinkin kun toimijat ovat tasa-arvoisia eivätkä itse kaipaa suojelua.

Puistohomoilu alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, eikä se enää kunnolla mahdu nykyiseen keskiluokkaisuutta ja värittömyyttä palvovaan kulttuuriimme. Omat kokemukseni kruisailusta ovat hyvin vähäisiä, johtuen pitkälti omista erikoisista ja erilaisista tarpeistani ja mieltymyksistäni. Nuorempien siirryttyä baareihin ja nettiin, varsinkin Suomessa useimmat kruisailijat ovat myös jo kohtalaisen iäkkäitä ja näin ollen monen mielestä hieman epäesteettisiä. Bongatessani kruisailualueen kävelen kuitenkin sen läpi hyvin mielelläni, koska pidän niissä vallitsevasta seksuaalisesta jännitteestä. Niissä käyvät ihmiset ovat oman kokemukseni mukaan erilaisia kuin netti- tai baari-ihmiset. He ovat usein anarkistisempia, seksuaalisempia, villimpiä ja myös avoimempia. Tutustuttuani joihinkin heistä olen toisinaan kokenut myös hiljaista hyväksyntää, kun taas keskiluokkaiselle normihomolle on ollut yleensä täysin mahdotonta yrittää eläytyä omaan maailmaani.

Melankon kirjaa lukiessa huomaa helposti miten eri yksilöiden tarpeet ovat täysin erilaisia. Kuitenkin kaikkina aikoina niin homot kuin heterotkin kulkevat isoina laumoina kohti kulloinkin yleisesti hyväksyttyä unelmaa. Tämän vuosituhannen homokulttuuri on kopioinut heteronormatiivisuuden kaikki elementit haluten korostaa tavallisuutta ja yhteistä konservatiivisuutta. Koko ajan yhä tylymmäksi muuttuvan kapitalismin esimerkin mukaan pääpaino on omistamisessa. Minun poikaystävä, minun adoptiolapsi, minun koti. En halua tällä ajatuksella vähätellä lukuisia aitoja ja hyvin toimivia parisuhteita, vaan ainoastaan todeta mihin suuntaan normit meitä ajavat. Melankon kirjasta käy myös hyvin ilmi kuinka puistoja kiertelevien homojen välille syntyi yhteisöjä ja erilaisia nurkkakuntia. Vaikka seksikumppanit saattoivatkin olla osin tuntemattomia, puistojen kanta-asiakkaat olivat yllättävänkin yhteisöllisiä. Nykyisellään yhteisöllisyyden kadottua välittäminen kohdistuu ainostaan omaan perheeseen ja omiin läheisiin.

Valtavirrasta selkeästi poikkeavan poliittisen, kulttuurisen ja seksuaalisen maailmankuvani kautta ymmärrän puistohomoilua paremmin kuin hyvin. Seksin ei tarvitse olla kuin seksiä, omien ja kumppanin tarpeiden tyydyttämistä. Valtasuhteiden, alitajuntaisten merkitysten tai filosofisten kytkentöjen penkominen on seksin mystifioimista ja ylikorostamista. Sen kuinka tärkeä toinen ihminen sinulle on, ei tarvitse olla missään yhteydessä haluun harrastaa seksiä hänen kanssaan. Länsimainen vastuuta ja sitoutumista korostava seksuaalikäsitys tähtää ihmisten pitämiseen ruodussaan, jotta niitä olisi helpompi hallita. Kristinusko ja kapitalismi ovat vuosisatojen ajan patistaneet ihmisiä uhraamaan koko elämänsä työnteolle. Jos ihmiset puuhastelisivat keskenään ilman häpeää ja syyllisyyttä, kuka vaivautuisi enää paiskimaan töitä kellon ympäri maksaakseen sitä rivitalon lainaa? Avioliitto, perhe ja oma koti tulevat tunnetusti aivan törkeän kalliiksi. Kun menot kasvavat, ihmiset paiskivat entistä enemmän töitä, jolloin järjestelmä pysyy pystyssä.

Monilla miehillä seksuaaliset tarpeet ovat niin voimakkaita, ettei mikään ismi tai ideologia pysty niitä kokonaan kahlitsemaan. Syyllistämisen kautta miehet voidaan pakottaa elelemään "siivosti", mutta eläimellinen vietti purkautuu yleensä aina tavalla tai toisella. Sama tapahtuu jokaisessa kulttuurissa riippumatta kulloisenkin orjuuttajan nimestä tai agendasta. Kruisailukulttuuri on loistava esimerkki miehisen seksivietin voimakkkuudesta. Se on hyvin epäkorrekti käyttäytymismalli tässä nykyisessä "monimuotoisuuden" ja "moninaisuuden" maailmassamme, jossa useimmat monimuotoisuudet ovat yleisesti hyväksyttyjä, tuttuja ja turvallisia aseksuaalisia pohdiskeluja.

Koska suomalaiset ovat nykyisellään hyvin erimielistä ja riitaisaa porukkaa, unelmoin usein tämän maan jakamisesta erilaisiin autonomisiin tai mieluiten aidosti itsenäisiin alueisiin. Mielipiteet hyvästä kehityksestä vaihtelevat niin laidasta laitaan, että tuntuu suorastaan mahdottomalta edes yrittää mahduttaa niitä yhteen. Jotta mahdollisimman moni suomalainen voisi tuntea elävänsä omaan maailmankuvaansa edes vähän paremmin soveltuvassa ympäristössä, tiemme voisivat siksi erota. Ihmiset tuntevat itsensä onnettomiksi, koska maailma yhdenmukaistuu aivan liikaa.

Hieman kärjistämällä on helppo jakaa tämän hetken suomalaiset arvojensa perusteella kolmeen pääryhmään. Vaikka näiden ryhmien sisältä löytyy myös erilaisuutta, uskoisin useimpien huomaavan oman paikkansa suhteellisen helposti. Suomessa on tilaa, joten siinä suhteessa maan pilkkominen kolmeen osaan ei tuottaisi ylipääsemättömiä ongelmia. Suurimmaksi esteeksi nousisikin EU, jonka intresseihin ei kuulu hyväksyä eriytymispyrkimyksiä. Käytännössä ainoa toimiva ratkaisu olisikin lakkauttaa kokonaan Suomi- niminen valtio, jolloin uudet syntyneet minivaltiot voisivat harkita uudelleen suhdettaan Unioniin.

Aloitamme parhaasta A-ryhmästä eli maatamme jo aika pitkään hallinneesta bisneshenkisestä ja länsimielisestä oikeistosta. Lohkaisemme heille kelpo rannikkkokaistaleen, Helsingin ja Turun välinen alue voisi tulla hyvin kyseeseen. Moderni ja urbaani kapitalisti ei viljele maata, joten asumiskelpoisuus määräytyisi uusien rakennettavien moottoriteiden vetävyyden perusteella eli matka-ajasta omakotialueelta toimistolle. Lienee sanomattakin selvää, että alueella A asuisi lähinnä hyvätuloisia lapsiperheitä. Laadukkaiden yksityiskoulujen opetus tapahtuisi kokonaan englanniksi, jotta vaativa bisnesmaailma avautuisi jo pienestä pitäen. Hieman hintava yksityinen terveydenhuolto olisi toki ruuhkatonta. Käytössä olisi Virosta tuttu tasaverotus, tosin prosentti laskisi kymmeneen. Alueella asuvien vaihtuvuus olisi varsin suuri. Samalla kun seutu vetäisi hyvien palkkojen ja alhaisen verotuksen takia nuoria osaajia magneetin tavoin, vanhenevat ja sairastuneet katoaisivat vähin äänin muualle. Alue A kuuluisi luonnollisesti NATO:on ja osallistuisi oman palkka-armeijansa kautta innokkaasti Yhdysvaltojen öljysotiin. Toki alueella olisi myös dynaamiseen markkinatalouteen olennaisena osana kuuluva halpatyövoima-alue, missä minimipalkkaa ei tunnettaisi. Paperittomille siirtolaisille tarkoitetut hökkelikylät sijaitsisivat aivan C-alueen rajoilla, jotta nämä tarvittaessa voisivat mennä anelemaan hyysäreiltä apua.

B-alue tukeutuisi nostalgiaan ja reippaaseen maalaiselämään. Koska perinnesuomalaiset tykkäävät mökkeillä, metsästellä ja kahlata metrin syvyisessä lumihangessa, he ottaisivat varmasti mielellään ruuhkatonta harvaan asuttua tilaa Itä- ja Pohjois-Suomesta. Tällä alueella ei asuta ahtaasti kaupungeissa, vaan tekohengitettäisiin jo kuolemassa olleita pieniä kyliä. Ongelmaksi tosin muodostuisi silloinkin työn löytäminen, varsinkin kun oikea B-mies joutuu todistelemaan miehisyyttään tekemällä asioita omin käsin. Remonttimiestä, maalaria, jopa seppää löytyy joka kylästä kunhan vaan jollain olisi rahaa palkata. Naiset ovat kiltisti palanneet kotiäideiksi, jolloin tarjolla olevat miesten työt jäävät miehille. Ja miehiä alueella olisikin moninkertaisesti naisiin verrattuna. Yksinäisten puutteessa elävien heteromiesten ruikutus hukkuisi mollivoittoiseen iskelmään ja kossupulloon. Alueella ei olisi yliopistoja, ainoastaan ammattikouluja. Suurpedot eivät kuljeskelisi puurakenteisten omakotitalojen pihoissa, vaan jokainen kävelemään oppinut poika olisi myös opetettu metsästämään. Hiihto ja yleisurheilu olisivat suurinta kansanhuvia. Runsas päivittäinen alkoholinkäyttö kuuluisi miehisiin rituaaleihin, mutta vaikeasti alkoholisoituneet joutuisivat kustantamaan sairastelunsa itseaiheutettuna. Kuri ja rangaistukset olisivat ankaria, maahanmuuttoa ja homoseksuaalisuutta ei olisi (ainakaan virallisesti).

C-alue luultavasti painottuisi Keski-Suomeen, entiset paperiteollisuuden työläiskaupungit olisi helppo muuttaa nykyisen punavihreän "suvaitsevaisuuden" pyhätöiksi. Punavihreiden määrä ja poliittinen painoarvo ovat olleet koko ajan laskussa, joten heidän lääninsäkin olisi tällöin hieman muita pienempi. Koska tämän ajan punavihreät eivät kaipaa sosialismia, alue joutuisi toimimaan markkinatalouden pelisääntöjen ehdoilla. C-alueella olisi maksuton terveydenhoito ja koulutus, mutta kaikkein lahjakkain aines katoaisi A-alueelle rikastumisen toivossa. Vastapainoksi Eteläinen Moottoritie toisi päivittäin ison läjän työnsä menettäneitä A-ryhmäläisiä ja siellä työskenteviä paperittomia siirtolaisia rukoilemaan ilmaista hoitoa. C-alueella oltaisiin hyviä järjestelemään kokouksia ja neuvotteluja. Kulttuurisihteereistä, sosiaalityöntekijöistä ja erilaisista neuvojista ja sopeuttajista ei olisi pulaa. Vastapainona B:lle, C-alue olisi hyvin naisvaltainen. C-naiset eivät kuitenkaan liikaa kaipaisi heteromiehiä vaan viihtyisivät mainiosti keskenään ja homomiesten seurassa. Päihteiden käyttö, seksikäyttäytyminen ja kaikenlainen epäterveellinen/itsetuhoinen puuhastelu olisi hyvin tarkasti säädeltyä ja valvottua. Porno olisi kiellettyä, alkoholi kallista ja muita loukkaava kielenkäyttö rikos ihmisyyttä vastaan. Alue olisi täynnä työväenopistoja ja kansalaisjärjestöjä. Ainakin yhteen vähemmistöön kuuluminen olisi suotavaa, koska positiivinen syrjintä toisi monia etuoikeuksia. Homous olisi suuresti arvostettu taipumus, mutta seksuaaliseen tekoon ryhtyminen vaatisi ensin asianmukaisen kurssituksen ja vähintään 25 vuoden iän.

Koska olen uhrannut tähän suunnitteluun kohtuuttomasti aikaa, toivoisin palkkioksi edes yhtä pientä saarta. Yksi tai useampi Ahvenanmaan saarista voisi käydä ihan hyvin. Haluaisin perustaa sinne vaihtoehdon D eli eräänlaisen Liberlandian turvapaikaksi niille harvoille, jotka vielä jaksavat uskoa vapaamielisyyteen ja kurittomuuteen. Lähtökohtana olisi se, ettei ketään saa tarkoituksellisesti vahingoittaa. Muita sääntöjä olisi hyvin vähän. Realismia olisi, että Liberlandia saisi helposti jonkinlaisen sikailualueen leiman. Toki sitä mainetta voisi mainiosti myös hyödyntää erilaisten päiväristeilyjen muodossa. Liberlandiaan ei voisi muuttaa pysyvästi asumaan ilman sitoutumista säännöttömyyteen, mutta ABC-alueiden puritaanit pääsisivät risteilyvieraina anonyymisti ja diskreetisti "irtautumaan arjesta" parin kympin sisäänpääsymaksua vastaan. Tarjolla olisi mm. jättiläismäinen Hyperalko, joka myisi puolet halvemmalla sitä mitä Superalko tällä hetkellä Tallinnassa. Löytyisi myös Amsterdamista tuttuja kahvikauppoja, punaisten lyhtyjen katuja ja lukuisia vilkkaita kruisailualueita. Liberlandiassa ei olisi ikärajoja, vaan jokaisella olisi samanlaiset oikeudet. Koulut olisivat vaihtoehtokouluja, joissa opetettaisiin kyseenalaistamaan kaikki tarjottu tieto. Ehkä jotkut saattaisivat kokea D-saaremme joskus myös hieman turvattomaksi, koska vapaamielisyys houkuttelee toisinaan myös niitä, jotka sitä käyttävät väärin. Mietoja huumeita (kannabis jne.) myytäisiin saaren omissa kahviloissa, mutta kovien varsinkaan suonensisäisten huumeiden käyttöä rantakiville heitettävine neuloineen en olisi valmis tukemaan.

Pervoilun ja kaikenlaisen hedonismin piristävän vaikutuksen lisäksi Liberlandia olisi myös mitä mainioin ympäristö erilaisten elämäntapojen kokeiluun. Vapauden hinta olisi tietenkin alhaisempi elintaso. Vaikka mantereelta tuleva viina- ja tupakkaralli olisi kuinka hurjaa tahansa, A-luokan elintasoa sillä ei mitenkään rahoitettaisi. Tosin yhtä lailla omilla alueillaan B-kirvesmiehet ja C-naissihteerit olisivat aika kaukana siitä. Nämä varmaankin purnaisivat kohtaloaan, mutta Liberlandiaan muuttava joka tapauksessa joutuisi etsimään onneaan muualta kuin tavarasta. Tällöin saari houkuttelisi myös niitä perheitä, jotka haluavat lahjoittaa jälkikasvulleen vapaan mielen orjuuttavan rahan perässä juoksemisen sijaan. Toimeentuloa jouduttaisiin miettimään yhteisesti ja yhteisöllisesti. Yksi soveltuisi paremmin korjailemaan asumuksia, joku toinen osaisi ehkä viljellä. Porukan kaunein saattaisi haluta esitellä itseään turisteille sopivaa korvausta vastaan.

Vaikka Libera Linen laivat kuljettaisivat lakkaamatta A/B/C- alueilta tulevia elämysmatkalaisia "kokouksiin" ja "kylpylöihin", poliittinen paine nousisi nopeasti sietämättömäksi. Naapurialueiden tv-kanavat olisivat ilta toisensa jälkeen täynnä puhuvia päitä kauhistelemassa milloin mitäkin Liberlandiassa tapahtuvaa. A-alueen johtajat vetoaisivat yhteisiin amerikkalaisiin arvoihin, B-äijät kristilliseen isänmaallisuuteen ja C-alueen naistoimikunnat ihmisoikeuteen olla nauttimatta elämästään. Vähitellen mediaan pumpattaisiin väitteitä saarella tapahtuvista hirveistä rikoksista kuten orjakaupasta ja jopa murhista. Mantereen "suvaitsevaiset" linkittelisivät omia huffingtonpostejaan, joissa sotilaallinen väliintulo nähtäisiin ainoana ratkaisuna. Koska pasifistisella saarella ei olisi omaa armeijaa, lopulta ei olisi mitään mahdollisuutta estää kansainvälisten joukkojen maihinnousua saarelle. Viranomaiset takavarikoisivat juotavat ja poltettavat, C-alueen tädit ottaisivat alaikäiset huostaan vanhemmiltaan ja lopulta koko populaatio vietäisiin käsiraudoissa mantereelle. B-alueen äijät kävisivät vielä ampumassa saaren vesilinnut ja viimeisenä kumiveneillään poistuvat kansainväliset joukot vetäisivät keltaiset teipit koko Liberlandian ympärille. Mutta ainakin hetken aikaa oltaisiin eletty!

Blogini säännölliset lukijat eivät ole voineet välttyä huomaamasta tulevaisuutta kohtaan tuntemaani ahdistusta ja pelkoa. Osa tuosta pelosta on peräisin oman elämäni problematiikasta. On hyvin rankkaa huomata, ettei monia itseäni ahdistavia asioita pysty mitenkään muuttamaan. Niitä on kuitenkin todella vaikea myöskään aidosti hyväksyä väistämättömyyksinä, vaikka viisaiden sananlaskujen mukaan niin täytyisikin tehdä. Omien henkilökohtaisten pelkojeni lisäksi ahdistun valtavasti seuratessani maailman menoa. Ihmiskunnalla on käytössään ennätysmäärä tietoa, resursseja ja teknologiaa mutta vastapainoksi sivistys ja solidaarisuus voivat paikoitellen ennätysmäisen heikosti.

Suurin osa ihmisistä tuntuu ajattelevan, ettei yhteisiin isoihin asioihin kannata haaskata omia vähiä energioita. Ei ole aikaa, kapasiteettia tai jaksamista. Ja vaikka sattuisi joskus olemaan, omat vaikutusmahdollisuudet koetaan niin pieniksi ettei asioiden pohtimisessa nähdä enää mitään järkeä. Jotkut, kuten eräs hyvä ystäväni, ovat vaipuneet niin suureen kyynisyyteen, että katselevat ihmiskunnan ylä- ja varsinkin alamäkiä enää suurena viihdyttävänä spektaakkelina. Ystäväni puhuu popcornia mutustellen innostuneeseen sävyyn maailmanlopusta, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Sitten on olemassa niitä, jotka vielä jaksavat parantaa maailmaa. Toinen kaverini uskoo fanaattisesti kaiken hyvän olevan tulossa ehkä jo tänä vuonna. Hänen mukaansa internet vapauttaa orjat orjuuttajistaan, kaataa totalitariat ja suuressa finaalissa ihmiset lopulta luopuvat vapaaehtoisesti rahan vallasta siirtymällä lahjatalouteen. Humaani maailmankatsomus seuraisi perässä.

Jokainen meistä on elänyt varsin nopean muutoksen aikaa. Tällä vuosituhannella koko läntinen maailma on erilaisten poliittisten ja taloudellisten kytkösten kautta sitoutettu toisiinsa. Virallisten totuuksien kanssa kilpailevat vaihtoehtoiset ideat ja ratkaisumallit ovat vähitellen kadonneet, useimmat poliittiset päätökset tehdään käytännössä universaalin markkinatalouden ehdoilla. Samalla tavallisen pulliaisen mahdollisuudet vaikuttaa yhteisiin asioihin ovat kaventuneet radikaalisti. En ihmettele ollenkaan erilaisten salaliittoteorioiden suosiota, koska raha ja valta tuntuu liittoutuneen entistä tiiviimmin yhteen. Maailmoituminen ei ole lisännyt yhteisvastuullisuutta ja humaaniutta, lähinnä sen avulla on onnistuttu maksimoimaan globaalin eliitin taloudellinen hyöty. Siinä mielessä salaliittoteoreetikot ovat osuneet ihan oikeaan.

Samaan pakettiin on liittynyt olennaisena osana kulttuurinen yhdenmukaistuminen. Jotta globaalia maailmaa olisi edes vähän helpompi hallita, uudet sukupolvet ympäri pallon on saatu omaksumaan hyvin samankaltainen iloiseen kuluttamiseen perustuva arvomaailma, jossa yhteinen samaistuminen tapahtuu trenditietoisuuden ja yhteisen kielen kautta. Vielä parinkymmenen vuoden takaista kulttuurisesti hajanaisempaa maailmaa olisi ollut huomattavan vaikea hallita kollektiivisesti, mutta yhden sukupolven kadottua ja toisen kasvettua aikuisikään tilanne on muuttunut totaalisesti. Eikä kehitys tietenkään pysähdy tähän. Vähitellen uusien ikäluokkien myötä innostus pitää kansallisvaltioita pystyssä ja omia kulttuureita elossa romahtaa. En rakasta ylikorostettua nationalismia, mutta itse koen yhdenmukaistumisen aina lähtökohtaisesti pelottavana. Vaikka ostoskassit molemmissa käsissä juoksevat Massaihmiset pitävät itseään individualisteina ja kovinkin värikkäinä persoonina, keskinäinen erilaisuus on useimmiten kulutusvalintojen eikä arvojen erilaisuutta.

Voin kuvitella, että oma tulevaisuususkomme riippuu aika paljon siitä kuinka reiluina ja toivottavina olemme kokeneet viimeisten vuosien muutokset. Globaalin maailman arvot pohjautuvat maailman vahvimman ja vetovoimaisimman kulttuurin käsityksiin vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Suomessa kaikkein innostuneimpia tästä kehityksestä ovat olleet oikeistolaisesti ajattelevat ihmiset. Ei ihme, sillä pohjoismaisen hyvinvointivaltion idea oli aikoinaan yhdistää kahden eri yhteiskuntajärjestelmän parhaat puolet. Globaali nykytalous taas pyrkii kaikenlaisten hidasteiden ja esteiden raivaamiseen pois puhtaan markkintalouden tieltä. Bisnesoikeistossa ymmärrettävästikin nähdään kaikenlainen yhdistyminen ja yhdentyminen huikeana mahdollisuutena kohti entistä suoraviivaisempaa kapitalismia. Vasemmiston ja kahden maalaispuolueen joukoissa tunnetaan paljon suurempaa epäluuloa. Homoyhteisöön kuuluvien suhtautumista koettuun muutokseen pehmentää varmasti se, että kulttuurinen ja poliittinen yhdenmukaistuminen on tuonut mukanaan aitoa parannusta omaan tilanteeseen. Nykyinen amerikkalaisiin arvoihin perustuva globaalikulttuuri kun suhtautuu myötämielisesti homoihin ja torjuu rasismin.

Koko tämä kehitys on viime vuodet edennyt huikealla nopeudella, raivaten kaikki mahdolliset esteet tieltään. Itseni kaltaiset turhautuneet toisinajattelijat ovat jääneet omiin nurkkakuntiinsa pyörittelemään vaihtoehtoisia ja usein valitettavan epärealistisia ratkaisumalleja. Kun media on lähes kaikkialla keskittynyt hyvin harvoihin käsiin, ei ole ihme ettei kritiikki kovinkaan usein kantaudu kauas. Valtamedian intresseihin ei kuulu julkaista hallintoa horjuttavaa kritiikkiä vaan kaikki tyytymättömyys yritetään dumpata eri tavoin erehtyneiden yksilöiden niskaan. Sama temppu tuntuu toimivan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen eli valtaeliitin arvostelun sijaan keskitytään lynkkailemaan valtion laskuun taksilla ajelevia ministereitä tai tuheroista twitteröiviä urheiluselostajia. Syntyy mielikuva, että järjestelmä kyllä toimisi kunhan yksilöt saataisiin tavalla tai toisella kuriin.

On selvää, että tarvitaan jotain todella radikaalia ja mullistavaa, jotta kehitys saisi lähivuosikymmeninä toisenlaisen suunnan. Kreikassa ja Espanjassa se jokin voi olla taloudellisen vararikon ja yleisen köyhtymisen kautta noussut muutoshalu. Tähän saakka eteläisten kriisimaiden tyytymättömät ihmiset ovat ainoastaan hiljaa syrjäytyneet, jättäneet äänestämättä ja mellakoineet kohtalaisen sivistyneesti. Jos köyhtyminen jatkuu ja puutteessa elävien ihmisten määrä tuplaantuu tai jopa triplaantuu, jotain aivan varmasti alkaa jo tapahtua. Siitä voisi lopulta lähteä jonkinlainen lumipalloefekti, joka vyöryisi Arabikevään lailla yli koko eteläisen Euroopan. Suomalaisten enemmistö luultavasti tyytyisi naureskelemaan ylimielisesti "manjaanamaiden" tapahtumille, mutta vähitellen myös täällä heräisi tietoisuus siitä, että on sittenkin olemassa useampi kuin yksi vaihtoehto.

Silti on aika surullista myöntää, että nykyisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän romahtaminen johtaisi hyvin todennäköisesti erilaisten äärioikeistolaisten ja fasististen liikkeiden rajuun nousuun. Samalla kun keskinäiseen solidaarisuuteen perustuva perinteinen vasemmistolainen ajattelu on leimattu muinaisjäänteeksi ja epärealistiseksi haihatteluksi, yhtä lailla vanhoihin oppeihin perustuva fasismin rajoilla liikkuva äärioikeistolainen kunnian kulttuuri on koko ajan yhä varteenotettavampi haastaja. On ihan oikeasti olemassa vaara, että nykyisen järjestelmän romahdus johtaisi aika pitkään pilottitakkien ja nahkapäiden aikakauteen. Kärjistetysti sanoen entiset punanuttuiset kommarityöläiset ovat tänä päivänä potentiaalisia uusnatseja. Muutos pelkän muutoksen vuoksi ilman humaanimpaan maailmaan tähtäävää pyrkimystä voisi olla jopa katastrofaalinen. Mutta yhtä lailla nykyinen tie on johtamassa dystopiaan, hieman erilaiseen tosin.

Täältä Suomesta katsottuna on hyvin vaikea uskoa nopeisiin muutoksiin. Toivon hartaasti, että seuraavat sukupolvet pystyvät hyötymään muiden maanosien taloudellisesta vaurastumisesta. Nousevat talousmahdit kuten Kiina eivät ole olleet tunnettuja kovin kummoisesta humanismista ja pehmeämmistä arvoista, mutta ainakin niiden nousu tulee tuomaan muutoksen yksinapaiseen maailmaan. Tällöin ehkä myös suomalaiset alkavat vähitellen taas hakea omia kulttuurivaikutteitaan ja samaistumisen kohteitaan muualta kuin yhdeltä tarkkaan rajatulta alueelta. Itse uskon vakaasti kulttuurin olevan avainasemassa ihmiskunnan herättämiseksi ruususen unestaan. Ihmiset kun kulkevat sen viiteryhmän ehdoilla, johon he itse mieluiten haluaisivat kuulua. Jos jonain päivänä kaikki tällä hetkellä oleva coolius muuttuisi kerta heitolla myötähäpeäksi, koko korttitalo vähitellen romahtaisi. Toisin kuin taloudellinen ja polittinen harvainvalta, länsimainen henkinen orjuus on pääosin aivan vapaaehtoista. Siitä voi päästä eroon sanomalla ääneen: "Minä en halua kuulua tähän joukkoon".

Useimmissa suomalaisissa kodeissa joulua odotellaan luultavasti melko iloisissa merkeissä. Tuohan se kaivatun tauon työntekoon tai opiskeluun sekä tilaisuuden tavata läheisiä ihmisiä. Mutta kuten hyvin tiedämme, osalle meistä yksin vietetty joulu voi olla todella stressaava kokemus. Unohdetut ihmiset kun ovat erityisen unohdettuja juhlapyhien aikaan.

Itse olen viime viikot murehtinut entisen naapurini tilannetta, johon on vaikea löytää riittävän nopeaa ratkaisua. Kyse on äitinsä kuoltua yksin jääneestä aikuisesta kehitysvammaisesta, joka on yrittänyt sinnitellä omassa asunnossaan kuten äidin toive aikoinaan oli. Pojan vammaisuus oli äidille niin kova pala ettei mitään tutkimuksia koskaan tehty eikä apua haettu. Äiti hoiti poikaansa yksin syrjässä katseilta ja pakkomielteisesti uskoi tämän pärjäävän omillaan kun sen tilanteen aika tulisi. Todellisuus on kuitenkin osoittautunut toiveajattelua karummaksi, loputon yksinäisyys on yksinkertaisesti liian kova paikka.

Läheinen ystäväni taas on kantanut huolta tyttärestään, joka saa vähän väliä sekavia itsetuhoisia riehumiskohtauksia. Lyhyen tarkkailun tai "hoidon" jälkeen tytär lähetetään seuraavana päivänä kotiin ilman sen kummempia kontrollikäyntejä ja sama toistuu aina uudelleen. Jokin aika sitten tyttären ystävätär oli hirttäytynyt sairaalan vessaan, kun ei ollut saanut omiin ongelmiinsa toivomaansa hoitoa. Joka puolella valitellaan valtavaa ruuhkaa, kiirettä ja puutteellisia resursseja. Televisiossa ja lehdissä puhuvat päät vaativat lisää entistä rajumpia leikkauksia ja säästöjä.

Kun seuraa julkista keskustelua, on helppo huomata miten erilaiselta todellisuus näyttää eri yhteiskuntaluokista katsottuna. Hyväosaisen mielestä "hyvinvointivaltiosta" on tullut liian kallis, rikkaat maksavat veroja kohtuuttomasti ja jokaisen pitäisi pystyä olemaan "oman onnensa seppä". Määrällisesti suuri keskiluokka haluaa ymmärtää näitä ajatuksia, koska ne kuvastavat tämän ajan henkeä ja ajan hengessä halutaan elää. Hyväosaisista harva tarvitsee julkisia palveluita, kun taas keskiluokkaan kuuluva käyttäisi niitä mielellään, jos löytyisi jotain tasokasta, "räätälöityä" ja juuri itselle sopivaa. Jäljelle jää vielä suomalainen alaluokka, joka on täysin tukien ja julkisten palvelujen varassa. He ovat usein muita huonokuntoisempia, huonotuulisempia ja luoja paratkoon näyttävät aika köyhiltä. He eivät ole suosituinta seuraa, keskiluokkainenkin mielellään hengailee niiden kanssa, joilla on tyyliä, rahaa ja positiivisuutta. Näin omasta Suomestamme on vähitellen tullut myös eräänlainen luokkayhteiskunta.

En ole vielä niin katkera ja kyyninen, että ajattelisin ihan jokaisen hyväosaisen olevan kylmä ja ahne. Kysymys on aika paljon siitä, että ääripäiden maailmat eivät yksinkertaisesti kohtaa. Kaikki te, jotka olette joskus katselleet paikoitellen oikein hauskaa ruotsalaista Solsidan-sarjaa, ymmärrätte mitä tarkoitan. Ilman henkilökohtaista kokemusta on yllättävän vaikea kuvitella miltä toisenlainen arki tuntuu. Jos hyväosaisella ei ole omassa ystäväpiirissään yhtään oikeasti köyhää, on vaikea myöskään ymmärtää miten totaalista elämän yleinen ankeus voi pahimmillaan olla. Silloin on helppo ajatella vähäosaisten olevan ainoastaan pummeja ja huijareita, likaisia käsiä omalla kukkarolla. Vastaavasti voin aivan hyvin myöntää, että minun itseni on vaikea kokonaan eläytyä varakkaiden ongelmiin. Luultavasti silläkin puolella kärsitään monenlaisista murheista.

Lopulta aina palataan asioiden tärkeysjärjestykseen. Kun rahat ei riitä ihan kaikkeen, on tehtävä valintoja. Köyhä pohtii syökö tänään maksalaatikkoa vai hernekeittoa, kun samaan aikaan maan hallitus puntaroi satsattaisiinko lisää kilpailukyvyn parantamiseen vai yritetäänkö ihmisille tarjota kattava sosiaaliturva ja hyvää hoitoa. Oma kotikaupunkini Espoo on jo pitkään ollut suomalaisen yhteiskunnan edelläkävijä. Yhtenä koko maan varakkaimmista kaupungeista Espoo ei ole nähnyt tarpeelliseksi investoida liikaa julkisiin palveluihin. Varmaan taktiikka on ollut osin tarkoituksellinen, on salaa toivottu köyhien katoavan vähin äänin naapurikuntiin. Sisään tulee koko ajan uusia varakkaita lapsiperheitä, jotka pystyvät ostamaan palvelunsa yksityiseltä sektorilta. Jäljelle jääneet köyhät jonottavat ja jonottavat.

Erilaisissa kommenteissa (joskus tälläkin sivustolla) on viime aikoina kopioitu Päivi Risikon kaltaisilta humanisteilta peräisin olevia kliseitä tyyliin paha "passivoiva sosiaaliturva" ja vastaavasti autuaaksi tekevä "aktivoiva ja vastikkeellinen" versio samasta asiasta. Järjestetään vajaakuntoisille ja huonovointisille kallispalkkaisia ohjaajia ja kouluttajia, jotka paimentavat reppanoita erilaisiin pakkotöihin. Jätetään terveydenhuollon ja vanhusten ongelmat huomiotta, koska tällä hetkellä isompiin remontteihin "ei ole varaa". Ahdistunut kehitysvammainen ex-naapurini saa odotella ja odotella, jotta jotain apua tilanteeseen löytyisi. Kaikesta päätellen mitään ei ole tapahtumassa vielä moneen kuukauteen ja kevään edettyä kohti kesää taitaa olla jo liian myöhäistä. Jonottaminen ja odottaminen karaisee ja nöyristää, jolloin "passivoivan" ja "vastikeettoman" avun saapuminen tuntuu varmasti sitten aikanaan vielä enemmän taivaan lahjalta.

Asioilla on kuitenkin aina myös toinen puolensa. Vaikka köyhyyteen voikin vaikuttaa poliittisin päätöksin, itse yksinäisyys ei poistu jakamalla lisää rahaa. Suomessa on aivan tolkuton määrä eri tavoin syrjäytyneitä ja loputtoman yksinäisiä ihmisiä, joita kukaan ei kaipaa. Aika usein he eivät kelpaa seuraksi edes toisilleen. Vammainen ex-naapurini kuljeskelee ympäriinsä yrittäen löytää satunnaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi vaihtaa muutaman sanan. Saman talon asukkaista moni kääntää katseensa pois eikä tervehdyksiin vastata. Pelätään häiriötä, vaivaa tai ripustautumista. Kuitenkin kyse olisi muutaman minuutin menettämisestä silloin tällöin, kuulumisten vaihtamisesta. Sen ei luulisi olevan ylivoimainen tehtävä kenellekään, oli sitten kiireinen bisnesmies tai köyhä pummi. Suomessa on perinteisesti naureskeltu vähän pilkallisesti muiden kulttuurien "turhille" kohteliaisuuksille ja pinnallisille toivottelemisille. En tiedä kuinka paljon "aidompaa" ja vähemmän pinnallista on kohdella toista kuin ilmaa.

Tuloeroilla tai luokkajaolla ei tunnu olevan vaikutusta suomalaisen kulttuurin erityspiirteisiin. Yhtä lailla muut köyhät ja syrjäytyneet tulevat vammaisen miesparan juttusille vasta silloin kun yritetään pummata rahaa. Velkoja ei tietenkään koskaan makseta vaan rahoja takaisin pyydettäessä käännetään tylysti selkä. Alkoholisteilla, työttömillä tai edes muilla vammaisilla ei tunnu olevan aikaa tai halua haaskattavaksi turhaan pyyteettömään jutusteluun yksinäisen miehen kanssa. Tuntuu että omaan itseensä käpertyminen, nurkkakuntaisuus ja huonot sosiaaliset käytöstavat vaivaavat koko kansaa riippumatta iästä, sukupuolesta tai varallisuudesta. Tietäen suomalaisten kohtuullisen hyvän koulutus- ja sivistystason, minusta se tuntuu varsin kummalliselta. Fiksuna itseään pitävältä kansakunnalta voi joissakin asioissa hyvällä syyllä vaatia vähän enemmän.

Ottaen huomioon suomalaisen yhteiskunnan hyvän fyysisen turvallisuuden ja satunnaisen väkivallan vähäisen määrän, ihmiset ovat imeneet itseensä käsittämättömällä innolla kaiken roskalehtien lietsoman pelottelun. Meillä ei ole mitään erityistä syytä suhtautua tuntemattomaan ihmiseen lähtökohtaisen pelokkaasti. Iltapäivälehtien nimellä kulkeva saasta on tehnyt aivan kaikkensa saadakseen ihmiset linnottautumaan koteihinsa sadan turvalukon taakse. Tuntemattomille ei puhuta, riskejä ei oteta. Vanhukset pelkäävät sisälle tunkevia varkaita, "valveutuneet" äidit ja isät levittelevät netissä vihjeitä koulun vieressä nähdystä epäilyttävästä pakettiautosta. Yksinäinen koulupoika jatkaa pallon potkimista seinään ilman että naapurin setä uskaltaisi tarjoutua maalivahdiksi. Koiraa ulkoiluttava täti kulkee nukkumalähiössään ainoastaan hyvin valaistuja reittejä, koska kaikkialla vaanivat veitsimurhaajat kuitenkin ovat taas vapaalla jalalla, kun lööppien mukaan murhasta selviää nykyään ehdonalaisella.

Sairaiden, epäesteettisten ja moniongelmaisten ihmisten kanssa puuhastelu ei tunnu kovin trendikkäältä tavalta parantaa maailmaa. On tietysti paljon tyylikkäämpää kerätä netissä nimiä ihmisoikeusaktivistien vapauttamiseksi tai huolehtia sademetsien kohtalosta. Itseään lähellä olevien yksilöiden huomioiminen on kuitenkin nopein ja tehokkain tapa vaikuttaa. Jos me kaikki sitoutuisimme uhraamaan muutaman minuutin silloin tällöin tavalliseen arkipäiväiseen kanssakäymiseen erityistä huomiota tarvitsevan kanssa, silloin kenenkään ei tarvitsisi jaksaa yksin enempää kuin mihin on voimia. Yksi ainoa "tukihenkilö" kun ei voi ihan joka sekunti olla tarjoamassa apuaan yhdelle ja samalle ihmiselle tai muuten on kohta itse autettavan asemassa. Yhteisöllisyys voi olla sanana kulunut klisee, mutta se on yhä edelleen todistetusti toimiva tapa vähentää yksinäisyyttä.

Viime viikkoina on valtamedian puolella kauhisteltu sossupummeja, vaadittu vastikkeellista sosiaaliturvaa ja kerrottu mitä ihmeellisempiä tekaistuilta haiskahtavia tatusatuja köyhien ja eri tavoin syrjäytyneiden syyllistämiseksi. Liian hyvältä sattumalta tuntuu sekin, että samoille viikoille ovat osuneet Risikoiden ja kokkarenuorten avautumisista sinkoilleet kökkäreet.

Itseltäni puuttuu monenlaisia käytännön elämässä tärkeitä taitoja, mutta syrjäytymiseen liittyvää pitkäaikaista kokemustani kukaan ei ole vielä kehdannut kyseenalaistaa. Kuten tuttuni usein muodikkaan ironisesti sanovat, ihmisistä tulee joko kunnollisia hyviä kansalaisia tai masoja. Jotkut pääsevät pitkälle elämässään, toiset masentuvat ja masantuvat. Masojen ja muiden kaiken maailman syrjäytyneiden tehtävänä on toimia kävelevinä huutomerkkeinä ja elävinä varoituskolmioina, jotta muilla olisi edes vähän parempi itsetunto.

Suomalainen määrittelee suhteensa tähänkin aihepiiriin lähes pelkästään työn kautta. Oikeistolaiset kiehuvat raivosta, koska yhteiskunnassa on ihmisiä, joiden elättämiseen täytyy haaskata verorahoja. Niinsanotut hyvää tarkoittavat hyysärit taas säälivät syrjäytyneitä, koska nämä eivät pääse töihin. Niinpä koko mylly pyörii sen ympärillä, miten eri tavoin vajaakuntoiset saataisiin ihan minne vaan päivähoitolaan, jotta nämä tekisivät ihan mitä tahansa "sopeuttavaa". Välillä syödään muoviiin pakattua kokojyväsämpylää ja salaattia, jotta maksakin saa hieman levätä.

Ihmisten käsitys yhteiskunnan laidalla olevista on korostetun kliseinen. Ilmeisesti suurin osa tavallisista työssäkäyvistä suomalaisista nollaa viikonloppuisin työstressinsä kaatokännillä, jolloin oletuksena on että jokainen "toimeton" tekee tilaisuuden tullen päivät pitkät pelkästään sitä samaa. Varsinkin jos puhutaan työttömistä, syyn "valittuun elämäntapaan" uskotaan löytyvän aina viinapullosta. Jopa työkkärin maksamien kurssien vetäjät "alan ammattilaisina" alkavat ensimmäisen tunnin aikana yleensä paasaamaan terveellisestä ruokavaliosta ja kohtuullisesta alkoholinkäytöstä.

Yleensä jokaisen työttömien päivähoitolan nimi on joko Elämä Takaisin tai Takaisin Elämään. "Hei mä olen Kati ja tänään me kaikki opetellaan elämänhallintaa. Mites täällä jaksellaan tänään? Tiedän että ihan kaikki ei oo tulleet tänne omaasta vapaasta tahdostaan." Hallittuun elämään kuuluu olennaisena osana säännöllisen päivärytmin hankkiminen. Vaikka erilaiset pätkä- ja vuorotyöt ovat koko ajan lisääntyneet, työttömän velvollisuudeksi nähdään oman päivärytmin muuttaminen palvelemaan toimistoaikataulua. Se että joku raukka onnistuu saamaan itsensä jalkeille kuudelta aamulla, koetaan jo askeleeksi ulos paaria kastista, vaikkei ikinä saataisikaan niitä töitä. Ainahan voi silti mennä kirjastoon lukemaan lehtiä niin se reipas päivärytmikin säilyy ja on valmiina siellä odottelemassa jos joskus sattuisi tärppäämään.

Parempi Aines ei tunnu tajuavan, että syrjäytyä voi ainakin tuhannella eri tavalla. Ilmiö koetaan ongelmaksi sillä hetkellä kun oletetaan muille kertyvän ylimääräistä maksettavaa. Hiljalleen yksinään mökissään kituuttavan mummon syrjäytymistä ei koeta ongelmaksi varsinkaan jos mummelin sukanvarteen on jäänyt vähän ylimääräistä säästöön. Kiltin ja tunnollisen koululaisen tai opiskelijan yksinäinen apea puurtaminen on ihan jees. Tuleepahan jonain päivänä taas yksi kunniallinen veronmaksaja lisää, jos vaan paikat pysyvät kunnossa. Jos Suomen sosiaaliturva olisi virolaista tai bulgarialaista tasoa, luultavasti koko ilmiöstä ei edes puhuttaisi. Kunhan vaan ymmärtäisivät pysyä ilmaiseksi poissa muiden jaloista.

Omasta mielestäni läheskään jokainen pitkäaikaistyötön, sossupummi tai edes narkkari ei ole syrjäytynyt. Kaikki lähtee omakohtaisesta kokemuksesta ja siitä tunteeko olevansa toivomansa tasoisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ahdistunut ja loputtoman yksinäinen palkkatyöläinen voi olla monella tapaa paljon syrjäytyneempi kuin lähiöpubin hyvässä seurassa viihtyvä viimeksi vuonna 1995 töitä löytänyt entinen maanmittari. Kyse on korvien välissä olevasta tuntemuksesta, joka sitten voi heijastua eri tavoin muuhun elämään tai olla heijastumatta. Tässäkään ei siis liikuta mustavalkoisella asteikolla sata tai nolla.

Itse tunnen kuitenkin olevani syrjäytynyt. Se tuntemus ei välttämättä perustu eri virastojen väliseen pompotteluun psyykkisen oireilun ja työkyvyn arvioinnin loputtomassa vatvomisessa vaan lähinnä eriytymiseeni tavallisen arjen ihmisistä. En ole millään muotoa epäsosiaalinen enkä erakoitunut, mutta koen muiden motiivien tajuamisen vuosi vuodelta vaikeammaksi. Pystyn helpommin käsittelemään erilaisuutta, mutta ongelmaksi muodostuu samanlaisuuden ymmärtäminen. Kaikenlainen kollektiivisuus, yhteiset säännöt ja kapitalismin rukouskutsut vilisevät korvissa ja silmissä täysin käsittämättömänä mössönä, johon en saa mitään otetta. On todella vaikea "ymmärtää" ihmisiä, kun on niiden kanssa käytännössä aivan kaikesta eri mieltä. En tunne myöskään tarvetta tavoitella asioita, joiden takia useimmat muut ovat valmiita taipumaan kaksinkerroin.

Oman erikoisen lisänsä syrjäytymisen tunteeseen on tuonut kulttuurinen eriytyminen. Nuorempana tunsin ymmärtäväni paremmin maahanmuuttajia kuin valtaväestöä, koska en itsekään sopinut vallitsevaan samanlaisuutta korostavaan valtakulttuuriin. Tänään Suomi on jo aivan toisenlainen ja monikulttuurisempi. Se ei valitettavasti ole kuitenkaan merkinnyt erilaisten pienten kulttuurien mosaiikkia vaan yhteistä amerikkalaistumista. Suomi on nykyisellään totaalinen kulttuurin siirtomaa, jossa jopa ilmeet ja eleet ovat importtikamaa. Olen kokenut tämän kehityksen niin uhkaavana ja yksipuolisena, että olen aika ajoin sulkenut silmäni englanniksi tapahtuvalta kommunikaatiolta. Sen takia kulttuurinen kuilu minun ja sekakielisten somanglojen välillä on jo niin suuri, että tunnen eläväni omassa maassani ulkosuomalaisena.

On vaikea tälläkään kertaa jättää kokonaan käsittelemättä seksuaalisen poikkeavuuden teemaa. Homoille yleisen hyväksynnän kasvu on merkinnyt entistä parempaa sulautumista valtaväestöön. Omalla kohdallani tilanne on ollut täysin vastakkainen. Mitä enemmän kiihkoilua ja yleistyksiä on osunut silmiini, sitä suuremmalla epäluulolla ja varautuneisuudella olen suhtautunut tavallisiin suomalaisiin. Käytännössä se on myös johtanut arvokonservatiivisten ihmisten karsiutumiseen tuttavapiiristä, koska pohjimmiltaan heidän olisi mahdotonta hyväksyä minua sellaisena kuin olen.

Syrjäytyminen on kuitenkin tuonut itselleni myös aitoa hyvää. Ensinnäkin se on nostanut esiin elämän tärkeät asiat niistä paljon vähemmän tärkeistä. Olen myös vapautunut turhasta pakonomaisesta rimpuilusta. Nuorena pohjamudissa rypenyt itsetuntoni nousi heti sen jälkeen kun lakkasin arvuuttelemasta mitä muut minusta ajattelevat. Kun ei ole olemassa mitään omaa viiteryhmää, silloin ei enää tarvitse samastua kehenkään. Se taas tarkoittaa hieman suurempaa omaa reviiriä. Olen helpottunut tiedostaessani, että millään taikakeinolla tai sopeutuksella minusta ei tule tavallista suomalaista suoraselkäistä miestä. Sen roolin vetäminen kun veisi loputkin rippeet mielenterveydestäni.

Vaikka suomalaisella vasemmistolla on jo vuosikausia mennyt surkeasti, viime kuukausina gallupit ovat pudottaneet kahden suurimman vasemmistopuolueen yhteisen kannatuksen jo mutasarjaan. Enää noin joka viidennes äänioikeutetuista kannattaa vasemmistoa, samanlaisen potin saa ykköseksi noussut Keskusta jo yksinään. Tulevaisuus näyttää vieläkin synkemmältä, nuoriso tuntuu hylänneen vasemmistolaisen politiikan lähes kokonaan. Osa nuorista on toki mieltynyt Vihreisiin, mutta näitä on vaikea mieltää entisen vasemmiston suoriksi perillisiksi. Muutenkin Vihreiden rooli on viime vuodet ollut kulloisenkin hallituksen apupuolueena toimiminen.

Samantapainen kehitys on nähtävissä eri puolilla Eurooppaa. Edes Välimeren maissa koettu totaalinen taloudellinen romahdus ei ole erityisemmin muuttanut poliittisia voimasuhteita. Kreikassa on nähty jonkinlainen ääriliikkeiden nousu, mutta yleisesti ottaen samat puolueet pitävät yhä valtaa. Väitän, että juuri nykyinen lama oli vasemmiston viimeinen tilaisuus profiilinsa kunnolliseen nostamiseen. Jos hädän hetkellä julkisten palvelujen rapautuessa eurooppalainen ei tunne tarvitsevansa vasemmistoa, se tuskin tulee tarvitsemaan sitä aikojen taas parantuessakaan. Oikeisto pyrkiikin lamaan vedoten hyväksikäyttämään vasemmiston surkeaa tilaa ajaakseen läpi mahdollisimman suuria julkisen puolen leikkauksia.

Politiikasta on tullut koko ajan selvemmin mielikuvamarkkinointia ja juuri tuo mielikuva vasemmistosta on korostetun synkkä ja askeettinen. Välillä tuntuu siltä kuin erilaiset karismaattiset persoonat olisivat jättäneet uppoavan laivan ja heidän paikkansa olisi täytetty pilkunviilaajilla, moralisoijilla ja kieltojenvaatijilla. Hyvä esimerkki tästä on aika surullisen debyytin tehnyt ministeri Susanna Huovinen. Juuri tässä hetkessä ja tässä ajassa, uuden ministerin alkoholipoliittinen kiihkoilu oli käsittämättömän suuri karhunpalvelus omalle puolueelle. Lähteekö ilottomaksi leimautuneen porukan kannatus uudelleen nousuun vaatimalla lisää kieltoja ja säätelyä?

Tuntuu kuin suomalainen työväenliike ei olisi vieläkään löytänyt nykyaikaan päivitettyä identiteettiään. Entinen työkeskeinen ay-vetoinen äijäily ei enää purrut äänestäjiin ja uutta strategiaa etsittiin eräänlaisella täyskäännöksellä. Tämän vuosituhannen suomalainen vasemmisto on korostuneen naiskeskeinen. Nykyisten vasureiden henkinen koti ei ole enää tehdassaleissa vaan naistyöryhmissä. Samalla kun sisään on virrannut koulutettuja naisia ja seksuaalivähemmistöjä, pois on lähtenyt erityisesti heteromiehiä. Ei ole vaikea arvata, että nämä ovat suunnistaneet suurin joukoin Persuihin, jotka tarjoavat samaa entisaikojen punaniskaista äijäilyä sekoittuneena häpeilemättömään itsekkyyteen.

Vasemmiston ongelmista on hyvä puhua juuri Ranneliikkeen sivuilla, koska iso osa sateenkaari-ihmisistä sijoittaa itsensä jonkinlaiseen punavihreään lokeroon. Sanomattakin on selvää, että homot identifioituvat mainiosti tämän vuosituhannen uusiin vasemmistotrendeihin. Homoliike ja nykyisen vasemmistolaisuuden peruspilari, feminismi, ovat olleet täydellisessä symbioosissa vähintään parinkymmenen vuoden ajan. Feministit olivat aikoinaan raivaamassa tietä homojen oikeuksille, vastaavasti homot ovat oikeudet saatuaan yrittäneet joka käänteessä maksaa "velkaansa" takaisin nostamalla feminististä maailmankuvaa ainoaksi moraalisesti kestäväksi vaihtoehdoksi. Molemmat liikkeet ovat hyötyneet toisistaan ja sulautuneet tärkeäksi osaksi vasemmistopolitiikkaa.

Viime aikojen homokeskusteluissa on korostettu oikeutta ajaa tarvittaessa omia joskus aika itsekkäiltä näyttäviä etuja. Tässä kontekstissa asetelman voi kääntää myös nurinpän. Voiko vasemmiston kannatus enää koskaan lähteä nousuun, jos äänestäjät ovat enimmäkseen koulutettuja naisia ja sateenkaari-ihmisiä? En tietenkään väitä, että vähemmistöjen oikeuksia pitäisi puolustaa vähemmän näkyvästi, mutta sen rinnalle pitäisi keksiä jotain muutakin. Vasemmistolla ei ole yksinkertaisesti enää varaa menettää lisää miesäänestäjiä agraaripuolueille (Persut, Kepu) vaan olisi nopeasti keksittävä millä nämä saataisiin pysymään. Yksinomaan feminismiin tukeutumalla se ei tule onnistumaan. Tässä mielessä myös vasemmisto voisi itsekkäämmin tarkastella kokonaisetuaan.

Itse olen nykyiseen tilanteeseen huomattavasti turhautuneempi kuin suuri osa lukijoistani. Feminismiin kallellaan oleva vasemmistolaisuus on tuonut juuri homoille paljon hyvää, kun itselleni samat asiat ovat merkinneet surua ja murhetta. Nykyinen vasemmistolaisuus on kovin kaukana entisestä vasemmistoradikalismista, jossa taas lepää oma henkinen kotini. En voi missään määrin samaistua nykyiseen poliittisesti korrektiin lässytykseen ja mielensäpahoittamiseen, jota kutsutaan vasemmistolaisuudeksi. Painopiste on tosikkomaisessa pilkunnussimisessa ja jatkuvassa uusien kieltojen vaatimisessa. Vaikea kuvitella, että esim. Jörn Donnerin kaltaisia poliitikkoja kasvaisi enää tässä ajassa.

Lyhyesti sanottuna vasemmiston muutos vapaamielisyydestä konservatiivisuuteen on ollut hämmentävän raju. Entinen anarkistinen vasemmistolaisuus olisi tällä hetkellä suurimmalle osalle cityvasureista jotain aivan kamalan vastuutonta ja kauhistuttavaa. Oikeiston puolella ero ei ole yhtä suuri. Arvoliberalismi (talousliberalismi kylläkin) ei ole koskaan ollut oikeiston juttu muutenkaan. Heidän sielunmaisemansa on pysynyt loppujen lopuksi aika stabiilina. Vasemmisto on myös ominut oikeistoa paljon hanakammin poliittisen korrektiuden vaatimuksen. Feministien nousu oikeaa asemaansa suhteettomasti suurempaan vaikutusvaltaan liittyy läheisesti tähän. Koska miehet ovat vuosituhansien ajan kohdelleet naissukupuolta paskamaisesti, nyt on monen mielestä korrektia ja oikeutettua kestää vastavuoroisesti vihaisten naisten kiihkoilu.

Jos haluaisin lisätä tähän blogikirjoitukseeni yhden provoelementin, voisin puhtaan subjektiivisesti ja pelkästään omaan mielipiteeseeni perustuen väittää feminismin saaneen läntisen maailman puolella aikaan enemmän pahaa kuin mikään muu ismi tällä vuosituhannella. Nykyinen länsimainen koko ajan yhä puritaanisemmaksi muokkautuva seksuaalimoraali on hyvin pitkälti naisliikkeen käsialaa. Minun itseni on vaikea nähdä sitä minään muuna kuin kollektiivisena kostona miessukupuolelle. Mutta kohtuuden nimissä ei ole feministien vika, että heille aikoinaan hyvityksenä kärsityistä vääryyksistä annettiin näissä kysymyksissä avoin valtakirja. Homoliike on hyvin aktiivisesti ollut mukana tukemassa juuri tällaista kehitystä.

Toisin kuin ennen, nykyinen vasemmisto ei edes halua muuttaa yhteiskunnan perusteita. Punavihreälle moralistien armeijalle käy aivan mainiosti tuo parjattu kapitalismi, kunhan se pehmennetään jonkinlaisella sosiaaliturvalla ja monipuolisella sääntöviidakolla. Edes Vasemmistoliitto ei tässä suhteessa tarjoa oikein mitään uutta. Kapitalismia kyllä voidaan välillä haukkua, mutta siihen turvataan kun halutaan itselle jotain. Todella monen vasurin elämäntapa pohjautuu ihan samalla lailla iloiseen kuluttamiseen kuin oikeistolaisen. Erilaisuus on monessa suhteessa pelkkää retoriikkaa.

Surullista kyllä, jään kaipaamaan oikeaa entistä vasemmistoa. Kaipaan sen elämänläheisyyttä, tervettä idealismia, eräänlaista hullua energiaa. Ennen uskottiin, että asioita pystyy oikeasti radikaalisti muuttamaan. Nykyinen vasemmisto vaikuttaa alistuneelta, juuttuneelta erilaiseen saivarteluun. Tuntuu siltä kuin metsää ei enää nähtäisi puilta. Eniten jään kuitenkin kaipaamaan entistä arvoliberalismia. Nykyisillä punavihreillä on outo käsitys, että homofobian ja rasismin tuomitseminen olisi jo osoitus vapaamielisyydestä. Sen jälkeen voidaankin sitten hyvällä omallatunnolla kauhistella ja taivastella ihan kaikkea muuta. On todella helppo hyväksyä nykyisellään helposti hyväksyttäviä asioita. Siihen pystyy halutessaan jokainen ihminen, yhtä lailla liberaali kuin myös konservatiivi.

Kaikesta huolimatta en ole valmis hylkäämään Marxin ja kumppanien opetuksia. Pienen eliitin harrastama taloudellinen riisto on tänä päivänä aivan yhtä lailla arkitodellisuutta kuin aina ennenkin. Harvojen käsiin keskittynyt media pyrkii ymmärrettävästi tätä tosiseikkaa peittelemään. Ihmisten manipuloiminen tapahtuu tänä päivänä hienovaraisemmin ja harkitummin kuin ennen. Mutta se tapahtuu joka tapauksessa. Pankkikriisit ynnä muut kusetukset kertovat karua kieltään. Vasemmiston asteittainen kuihtuminen tarkoittaisi entistä suurempaa yksinvaltaa markkinavoimille. Sitä tilannetta vastaan pitäisi jo tällä hetkellä aktiivisesti taistella. Vähitellen alkaa olla jo se viimeinen hetki.