Postiamasalta

Vuosi on taas vaihtumassa ja on aika pohtia mitä numeroista 2011 lopulta jäi jäljelle. Luultavasti myöhemmin tulemme muistamaan kuluneen vuoden kautena jolloin mistään muusta ei lässytetty kuin lamasta, velasta ja tukipaketeista. Odotan innolla aikaa kun taas on luvallista puhua välillä jostain muustakin.

Jatkuvasta talouslätinästä kasvoi lumipallon tavoin vuoden suomalainen ilmiö eli Jytky. En muista oman elämäni ajalta mitään toista kotimaiseen politiikkaan liittyvää yhtä dramaattista tapahtumaa. Monien käsitys suomalaisista ihmisistä ja heidän mielipiteistään muuttui hetkessä yhdestä laidasta toiseen. Jäin itse miettimään oliko oma kotikaupunkini Espoo muusta maasta erillään oleva kokoomuslainen hiekkalaatikko, koska en missään vaiheessa ollut huomannut ympärilläni että jotain vastaavaa voisi olla tulossa. Jytky yllätti minutkin housut kintuissa.

Vuoden aikana kävi myös niin ettei nettilehtien uutiskommentteja enää uskaltanut lukea. Vaikka jossain ilmiselvästi oli tehdas, joka syyti intternetteihin pienessä hetkessä kymmenittäin identtisiä viestejä, niin siitä huolimatta patoutuneen raivon ja agressiivisuuden määrä oli hätkähdyttävä ja hämmentävä. Minun oli vaikea ymmärtää mistä tällainen katkeruus oli peräisin ja miksi se tuli ulos juuri tänä vuonna. Oliko Arskalta kaljat loppu vai oliko Etelän Herra vienyt vaimon ja lapset mukanaan? Suomessa kuitenkaan vuoden alussa ei ollut vielä tietoa mistään sen isommasta lamasta eikä Möttösen Kaukon ymmärtääkseni tarvinnut asua kadulla.

Suomessa vuonna 2011 puhuttiin ainoastaan talousluvuista ja selviteltiin erilaisia vihapuheita. Mihinkään muuhun ei ollut aikaa eikä halua. Television katseleminen loputtomien Kreikka-spekulaatioiden ja muiden talousvääntöjen takia oli välillä niin työlästä ettei sitä jaksanut. Pysyvä tai tilapäinen vakausjärjestelmä sitä ja tätä. Vetäkää käteen talousrunkkarit...

Maailmalla heitettiin ulos diktaattoreita, jotka omat liittolaisemme olivat aikoinaan suurella vaivalla nostaneet valtaan. Näitä väkivaltaisia tyranneja harvaa jää kaipaamaan, mutta kovin helposti omatkin tiedotusvälineemme ovat sivuuttaneet rakkaiden läntisten ystäviemme roolin näiden samojen diktaattoreiden tukemisessa. Ehkäpä tällä kaksinaamaisuudella on ollut pieni merkitys kasvaneeseen NATO-vastaisuuteen. En ymmärrä miksi meidän suomalaisten täytyisi osallistua sotilasoperaatioihin, joiden keskeisin motiivi on Yhdysvaltojen ja sen lähimpien liittolaisten öljynsaannin turvaaminen.

Vuosi jää onneksi mieleen myös fantastisen lämpimästä kesästä. Kulttuurin puolella mitään erityisen mullistavaa ei käsittääkseni taaskaan tapahtunut. Tunsin väsymystä koko ajan muovisemmaksi muuttuvaa listamusiikkia kohtaan. En edes jaksanut innostua miljoonia albumeja myyneestä Adelesta, josta kaikki muut tykkäsivät paitsi allekirjoittanut. Kotimainen versio Chisukaan ei sytyttänyt. Suurin osa muusta listamusasta kuulosti LMFAO:n kaltaiselta muoviselta party-hakkaamiselta ja hyvät melodiathan ovat nykyään ihan turhia ja vanhanaikaisia.

Kuluneen vuoden aikana kuuntelin taas paljon romanialaista tanssipoppia, mutta Stereo Loven kaltaisia helmiä ei enää löytynyt. Inna ja Alexandra Stan nousivat suosioon myös Suomessa, mutta samalla soundi muuttui kohti keskitien poppia. Lopulta huomasin kuuntelevani jälleen kerran valtavasti italialaista iskelmää, kun sillä osastolla vuosi oli selvästi parempi kuin pitkiin aikoihin.

Valitsen vuoden biisiksi Lorenzo Jovanottin kappaleen "Tutto l'amore che ho", jota kuuntelin aikoinaan useita satoja kertoja. Virallisesti se tosin tuli ulos jo edellisen vuoden joulukuussa. Albumi "Ora" on tasaisen laadukas ja vahvisti Jovanottin asemaa Italian tämän hetken suosituimpana artistina. Harmillisesti Suomessa ei enää suostuta kuuntelemaan kuin englanniksi ja suomeksi laulettua musiikkia, joten näinkin mainio artisti jää täällä kokonaan tuntemattomaksi. Vuoden mas-albumin tittelistä kilpailee myös malilainen nainen Fatoumata Diawara, joka sai aikaan todella tasapainoisen kokonaisuuden.

Vuoden aikana minua kosketti kaksi elokuvaa. Erilaisia palkintojakin kahminut tanskalainen Kosto (Haevnen) oli vaikuttava pohdinta väkivallan ja koston oikeutuksesta. Ehkä vieläkin enemmän haltioiduin Aki Kaurismäen idealistisesta Le Havresta, joka on kulttuurin puolella mielestäni parasta mitä maastamme on tullut ulos vuosikausiin. Panin tyytyväisenä merkille elokuvan saaman palkinnon vuoden ranskalaisena elokuvana, tarjolla ollut Oscar tuskin edes olisi valtavasti kiinnostanut Akia.

Näinä konsumerismin aikoina on aina niin lämmittävää nähdä elokuvia tai lukea kirjoja, jotka välittävät ihmisille vaihtoehtoisia maailmankuvia. Jatkuvaan talouskasvuun perustuvan iloisen kuluttamisen ei tarvitse olla ainoa hyväksytty uskonto. Eikä ihmisiä ole aivan pakko luokitella sen mukaan miten paljon hyötyä he tuottavat yhteiskunnalle. Nämä voivat kuulostaa itsestäänselvyyksiltä ja vanhan virren toistamiselta. Valitettavasti on kuitenkin valtavasti ihmisiä joille se kaikista vanhin virsi on täysin uusi ja tuntematon.

Oma elämäni oli tänä vuonna jos mahdollista entistäkin enemmän irrallinen suhteessa muuhun maailmaan. Tunsin koko ajan selvemmin etten kuulu joukkoon enkä jaa muiden käsityksiä siitä mikä on oikeaa ja hyvää kehitystä. Tilanteeseeni ei siinä mielessä ole näköpiirissä mitään erityistä helpotusta. Elämä jota haluaisin elää ei ole toisten mielestä mahdollinen ja vastaavasti se elämä joka olisi tarjolla ei kiinnosta tarpeeksi. Aika usein tunsin olevani pelkät tyhjät kuoret ja tekeväni asioita ainoastaan pitääkseni lähipiirissäni olevat ihmiset tyytyväisinä. Toivon kuitenkin että tuleva vuosi toisi mukanaan edes vähän enemmän värikkäämpiä elämyksiä.

Jovanotti - Tutto l'amore che ho

Fatoumata Diawara - Bissa

Aki Kaurismäki - Le Havre

Pressaehdokkaat ovat pääsemässä nyt kunnolla vauhtiin, joten ehkäpä itsekin kertoilen millaisia ajatuksia nämä tarjokkaat minussa herättävät. Eilinen maikkarin vaalitentti oli mielestäni hävettävän lattea ja väritön, ehkäpä muutama oikein kunnon kukkotappelu olisi tässä vaiheessa paikallaan. Jos ei puhuta asiaa niin hemmetti halutaan sitten edes viihtyä täällä kotisohvalla.

Vaikka eri ehdokkaiden fanit toisin yrittävätkin uskotella niin todellisuudessa mikään ei viittaa siihen että Salen etumatka olisi juurikaan kaventumassa. Suomalaiset ovat jo ajat sitten päättäneet että seuraavan pressan nimi on Sauli Niinistö, ja sitä kansan tahtoa on jokaisen pakko kunnioittaa. Toivon silti että muut ehdokkaat jaksavat haastaa Niinistön aktiivisesti, jolloin ehkä näemme jatkossa edes vähän parempia poliittisia väittelyjä.

Salesta saamme edustuskelpoisen presidentin, joka pyörittelee puhuessaan cockerspanielimaisia silmiään antaen vaikutelman, että verkkainen pehmeä-ääninen jutustelu kertoisi joskus aiemmin tapahtuneesta pohdiskelusta. Onhan Sauli omalla tavallaan charmikas, esiintyminen on luonnollista eikä yliampuvaa. Mutta entäs sen lisäksi?

Esimerkiksi Hesarin vaalikone on laskenut Niinistön sopivimmaksi ehdokkaaksi noin kymmenelle prosentille testin tehneille. Siitäkin huolimatta joka toinen äänestää häntä. Luulisin että monet kokoomuslaisetkaan eivät ole aivan varmoja Salen kaikista mielipiteistä. Mutta eipä hätää sillä Saulihan on charmikas, edustava ja myös aika charmikas. En ota kantaa Niinistön kyvykkyyteen tai edes hänen mielipiteisiinsä koska suoraan sanoen en ole perillä niistä. Pelkään pahoin ettei kovin moni muukaan ole, mutta korrekti ympäripyöreys ei näköjään yhtään rajoita hänen valtavaa kansansuosiotaan.

Kaksi Paavoa Lipponen ja Väyrynen ovat toivottoman tehtävän edessä. Näistä kahdesta Väyrysellä on luultavasti hieman paremmat mahdollisuudet toiselle kierrokselle. Tuhansia kertoja takkia kääntänyt Pate on läpinäkyvässä populismissaan jo jonkinlainen kulttihahmo. Hänen voi kuvitella keräävän niiden EU-kriittisten äänet jotka eivät ole valmiita äänestämään Soinia. Lipponen taas mumisee jotain koko kansaa syleilevää, mitä on vaikea erottaa yleisestä poliittisesta liturgiasta. Tämä jorina tavallaan symbolisoi SDP:n hiljalleen laskevaa kannatusta. Lipposen ja koko SDP:n toivoisi miettivän ketä varten he oikeasti ovat olemassa.

Myönnän että minun on mahdotonta arvioida Soinia ja hänen puoluettaan objektiivisesti. En voi oikein ottaa kantaa ehdokkaaseen, jonka koko ajatusmaailma on niin erilainen omaani verrattuna. Olisin silti luullut että hänen kannatuksensa presidentiksi olisi edes vähän suurempi ottaen huomioon Persujen nykyisen megasuosion. Tässäkin pelataan kai mielikuvilla. On vaikea kuvitella Persujen johtajana ketään joka ei olisi keskimääräisen persun oloinen ja näköinen, mutta presssaksi taas moni heikäläinen haluaa tyylikkään keulakuvan. Onko tämä nyt sitä kamalaa elitismiä?

Eva ja Sari kuuluvat sarjaan ynnämuut. Biaudet ei jää oikeastaan millään alueella mitenkään mieleen. On kiva kuulla puhuttavan suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta mutta tavallaan ihan sympaattisten ajatusten lisäksi ei jää oikeastaan mitään käteen. Sari Essayah yrittää selkeästi pehmentää yleistä mielikuvaa omasta puolueestaan. Työtä onkin tehtäväksi todella paljon. Ehdokkaana Essayah on kuitenkin vähintään yhtä tasapaksu ja mitäänsanomaton kuin suurin osa muistakin. Maikkarin tentissä hän kantoi huolta siitä että Israelin veritekoja Palestiinassa ymmärrettäisiin paremmin. Suomalaisesta köyhyydestä ja syrjäytyneisyydestä en ole aistinut hänen tuntevan kristittynä kovinkaan suurta surua.

Itselleni ja monille Ranneliikkeen lukijoille läheisimmät ehdokkaat taitavat olla Haavisto ja Arhinmäki. Heidän välillään joudun miettimään sitä pitäisikö presidenttiä äänestää mielipiteiden vai oletetun pätevyyden perusteella. Hyvän ystäväni mielestä pressa tulisikin valita samantapaisin kriteerein kuin suuren yrityksen toimitusjohtaja. Pitäisikö vankan kokemuksen siis painaa paljon enemmän kuin omia ajatuksia lähempänä olevan maailmankuvan? Ja korvaako tehdyn ja nähdyn määrä tässäkään tapauksessa aina laatua. Paavo Väyrynenkin on ollut mukana vaikka missä ja ehkä puolet mukanaoloistaan hän nykyään saattaisi haluta jo unohtaa.

Arhinmäki olisi kieltämättä presidentiksi turhan kokematon. Hän on ehdokkaana pitääkseen vasemmistolaisia ajatuksia mukana keskustelussa. Paavo on myöskin aikamoinen provoilija mutta sen olen valmis antamaan anteeksi epätoivoisena yrityksenä nostaa pienen puolueen profiilia. Ihmisenä fiksun Haaviston kohdalla itseäni häiritsee varsin kritiikitön länsimyönteisyys ja yleensäkin monille Vihreille tyypillinen naiivi usko pienen maan vaikutusmahdollisuuksiin. Idealismi on söpöä mutta jokainen kansainvälinen liittoutuma ei ole hyvää tarkoittava rauhanjärjestö. Mukana on myös suurvaltoja jotka pyrkivät maailmanherruuteen ja dominanssiin. Ne syövät aamupalaksi liian hyväuskoiset idealistit ja jälkeenpäin on myöhäistä katua.

Tavallaan tuntuisi absurdilta äänestää Haavistoa tai Arhista tietäen että he painaisivat muiden ehdokkaiden mukana automaattisesti punaista äänestysvaloa joutuessaan ottamaan kantaa omiin ajatuksiini. Toisaalta he joutuisivat sen tekemään koska he tarvitsevat enemmän kuin yhden äänen. Kun vielä useimmat ehdokkaat tavoittelevat äänestäjiä yli puoluerajojen niin silloin yritetään kosiskella mielikuvaa keskimääräisestä äänestäjästä. Arhiksella ja Soinilla on tässä suhteessa hieman vapaampaa kun mitään valtavaa äänisiirtymää oman puolueen ulkopuolelta ei ole odotettavissa.

Yksi mahdollisuus on jättää kokonaan äänestämättä. Tyhjä ääni ei välttämättä ole aina passiivisuuden ja näköalattomuuden merkki vaan ihan jokainen ei halua palkita huonojen ehdokkaiden vaalityötä. Lähinnä kai toivottavaa olisi että oma maailmankuva vastaisi edes osittain äänestettävän mielipiteitä. Vasemmiston ja vihreiden ehdokkaisiin liitetään turhan helposti vapaamielisyyden ja suvaitsevaisuuden mielikuva. Monille riittää se että ehdokas on avarakatseinen siinä yhdessä itselle tärkeässä asiassa. Se että hyväksyy sukupuolineutraalin avioliiton tai oikeuden aborttiin ei tee kenestäkään vielä liberaalia tai konservatiivia. Punavihreissä on myös paljon sitä ajattelua että joka toinen asia pitäisi kieltää ja loput syyllistää. Se ei silloin eroa niin hirvesti enää siitä konservatiivisen oikeiston "kunnon ihmisen" ihanteen perässä juoksemisesta mille itsekin niin kovin usein naureskelen.