Tänään tulin jumalanpalveluksesta Tuomiokirkosta kotiin loskasäässä. Kuulin suuren joukon ambulansseja kiitävän Hämeenkadulla sireenit ulvoen. Sireenit kuitenkin lakkasivat ulvomasta suunnilleen Tuomiokirkon kohdalla Hämeenkatua. Kun asun juuri näillä main tulin kotimatkallani pian Vähä Hämeenkadun risteykseen, joka oli täynnä ambulansseja. Autoja oli jalkakäytävillä ja risteyksessä lojui melkoinen määrä irrallista peltiä. Ohikulkijoita haastateltiin.

Olin itse ollut juuri kirkossa. Istunut muiden kanssa juhlistamassa odotuksen ajan alkua. Turva nousi päällimmäiseksi ajatuksissani.

Turva on kuin valoa. Se on joskus näkemistä niin, että voimme estää tapaturman, tuhon. Aina ei kuitenkaan näkeminen riitä estämään sitä, mitä pidämme ikävänä, pahana, kurjana. Onko silloin mitään, mitä pitää varmana, hyvänä, pysyvänä? Katoaako kaikki, pimeyskö vallitsee, emmekö pääse ahdingosta? Onko VAIN kova tunnettu maailma?

Ihmiset näkevät silmillään - ainakin sanomme usein näin. Tietomme ei tosin aivan tue tätä. Näkemistä on myös hyvin erilaista - riippuu katsojasta. Emme ole katsojina samanlaisia, joskaan ihmissilmät eivät sinänsä kovin paljon eroa toisistaan. Nähdäksemme tarvitsemme valaistusta. Se ei kuitenkaan riitä, vaan sisäämme on tultava tajuamisen, ymmärryksen valo.
Sellainen valo, joka ei ole mitä tahansa valoa. Se on valoa sitä varten, että todella näkisimme; sellaista valoa, joka ei kerran tultuaan muutu pimeydeksi.

Se valo loistaisi kaikkeen. Silmät, jotka katsovat onnettomuutta, katsovat pimeyttä, johon tuo valo loistaa. Katseko riittää...? Ei! Siitä se alkaa.

Olen pieni - siltä tuntui.

Kaiken hyvyyden Jeesus mukanaan tuo,
kaiken armon hän Sinulle sydämestään tekee.
Sydämeesi asunto Hänelle anna
Hän lähestyy
"Kyllä, tänne ikuisuudeksi jää!"