Kosketus lapsuuteen

Tänään piti tehdä vaikka mitä, niin kuin minun mielestäni aina pitää tehdä. Kun kevätaurinko kuitenkin paistoi ikkunasta ja aina olin ajatellut, kuinka aika ei riitä koskaan takkatulen edessä istumiseen ja kirjan lukemiseen, päätin tehdä juuri sen. Asettelin klapit kakluuniin, kaadoin itselleni lasillisen punaviiniä, vaikka kello oli vasta vähän ja otin käsiini kirjastosta lainaamani Olli Jalosen Poikakirjan.

Kirjailija oli minulle puolituttu jostakin kotimaisen kirjallisuuden laitokselta yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta, ehkä Isäksi ja tyttäreksi tai Johan ja Johan oli ollut tenttikirjana, mutta minkäänlaista muistijälkeä se ei oluut jättänyt.

(Toisaalta, mikäs niistä jättäisi, jos tenttiä varten lukaiseen parikymmentä romaania, kymmenkunta runoteosta ja parisen näytelmää päälle, ainoana tarkoituksena osata naurettavat yksityiskohdat ulkoa, mikäli Suomen viimeinen Marxistinen Kirjallisuudentutkija päättäisi niitä tällä kertaa kysellä. Mitäs tematiikasta tai kosketuksesta kirjoittamisajankohtaansa mikäli ei osannut eritellä luokkasotaa ja proletaarin vapautumisyrityksiä. Kirjallisuudentutkijalle naurettiin avoimesti selän takana ja osin jo päin naamaakin, mutta aatteelleen uskollisena hän pysyi pilkasta huolimatta.)

Pupu tuli kotiin, söi leivän ja lähti työväenopiston kurssille, silitti lähtiessään hiuksiani ja minä ynähdin vastaukseksi sananpuolikkaan. Alkuperäinen ajatukseni oli lukea kirjaa hetken, mutta parin kolalasin täydennysreissun, pienen pissatauon ja muutaman klapinlisäyksen jälkeen huomasin lukeneeni kirjan kannesta kanteen. Sen jälkeen olo oli hiljainen ja teki mieli vain hengittää.

Karkeistettuna teos on kuusikymmenluvun alun lapsen parin vuoden kehityskertomus, jossa tärkeinä ihmisinä vaikuttavat isä, äiti ja Opettaja, joka vieläkin sotii loppuun jatkosotaa ja jonka veresssä kiertävät kranaatinsirpaleet. Teos on kiehtova, väliin julma ja väkivaltainenkin kuvaus siitä, millaisena maailma avautuu sitä opettelevalle lapselle. Joka päivä, joka kohtaaminen, joka ele tuo mukanaan uusia opetuksia, jotka täytyy painaa muistiin, että elämässä pärjäisi. "Näin minä opin maailmasta, että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa."

Opettajana luin tietenkin kirjaa ammattilaisen näkökulmasta. Jolllakin tapaa julman ja ankaraa mieskuvaa ihannoivan Opettajan - sen jota varten jonojen täytyi olla millinsuoria ja jonka maailmassa akkamaisuus ja kantelu ovat ankarimpia rikkeitä - ajatusten kiertyminen aina samalle uralle alkoi tuntua ahdistavalta. En osannut inhota tätä sotakokemuksien arpeuttamaa miestä vaan sääliä, lähinnäkin. Miten voisikaan olla mahdollista, että talvi- ja jatkosotien jälkeen voisi asettua vaurioitta vanhaan rooliinsa ja unohtaa koetut kauheudet? Vaikka vaimo kuinka keittelisi vadelmamehua lääkitäkseen sielun vammoja, pahoinvointi kasvaa miehen sisällä niin, ettei siitä pääse eroon muuta kuin hakkaamalla nauloja omaan käteensä.

Oman, surullisen kauniin lisänsä tarinaan tuo päähenkilön pikkusisko, Pieneksi kutsuttu perheen kuopus, joka tapahtumien kahden vuoden aikana käpertyy autismiinsa sisälle eikä enää löydä sieltä tietä ulos. Sekä siskon että opettajan kohtalo jouduttavat päähenkilön lapsuuden loppumista.

Kaikkein kauneinta teoksessa on kuitenkin sen kerronta ja pelkistetty, loogisista havainnoista koostuva kieli. Olli Jalonen onnistuu sukeltamaan syvälle päähenkilön sielunmaisemaan niin, että välillä unohtaa lukevansa kirjaa. Samalla tuli miettineensä oman lapsuutensa tapahtumia ja sen käännekohtia, iloisia ja surullisia ja niitä, jotka näin aikuisen näkökulmasta eivät niin kummoisia ole enää, mutta jotka lapsena koki merkittävinä. Millaisista tarinoista minun mattoni on kudottu? Mitkä loimet tekivät minusta minut?