Luulen, että olen lähiaikoina saanut yhden ystävän takaisin ja menettänyt yhden.
Opiskeluaikana minulla oli erittäin hyvä ystävä. Tapasimme liki päivittäin, kävimme ulkona, iskimme samoja miehiä - jotka hän aina sai, minä en - tunsimme toisemme niin hyvin, ettei hyvää juttua välttämättä tarvinnut kertoa loppuun asti, koska toinen tajusi pointin heti. Sitten hän muutti Helsinkiin opiskelemaan.
Tottakai pidettiin yhteyttä ja nähtiin silloin tällöin, mutta hiljalleen jotakin alkoi uupumaan. Jutut pitikin kertoa loppuun asti ja tapaamisten alku meni kuulumisten vaihtamiseen... Opintojensa jälkeen hän muutti takaisin Turkuun, mutta jotenkin viiden vuoden aikana olin tottunut siihen, että hän ei ollut täällä, joten oikein koskaan ei edes tajunnut iltapäivisin töiden jälkeen kaffeseuraa etsiessään, että hänkin oli täällä.
Nyt kuitenkin, hiljalleen, olemme löytäneet toisemme puhelinmuistiosta, ja eilen, kun pupu oli potemassa kotona kröhää, kävimme yhdessä baarissa. Tuntui, kuin kaikki olisi taas niin kuin ennen. Juttu luisti, ajatukset kulkivat samaa rataa. Kuin olisi kotiin tullut.
Toisin on exäni kanssa. Kun erosimme kymmenisen vuotta sitten, päätimme, että pysymme ystävinä. Teimme myös kovasti sen eteen töitä ja niin muutuimmekin hiljalleen entisestä pariskunnasta ystäviksi. Kävimme ulkona yhdessä, reissasimme yhdessä Jyväskylän Prideen, mistä pupunkin löysin.
Mutta hiljalleen ystävyys alkoi muuttua joksikin oudoksi. Aloin olla hänen silmissään jotakin muuta, vaatteeni olivat vääriä, hiukseni rumasti, vartalo plösähtänyt, elämä köyhää ja tavanomaista. Hänen elämänsä oli paljon kiinnostavampaa hänen mielestään. Hänen hiuksensa oli leikattu juuri oikeassa hiussalongissa, vaatteet kalliit ja matkat Dubaihin ja Zanzibarille olivat jännempiä kuin minun ja pupun Amsterdaminreissut. Vanhat yhteiset ystävämme olivat väsyttäviä Ja torppa! Kuka vapaaehtoisesti hautautuu korpeen kunnostamaan lahoja rakennuksia!
Ei kritiikki minua haitannut, koska minä itse tiedän, mitä minun elämäni, ja olen siihen ihan tyytyväinen. Mutta kun arvostelusta tulee kahvilakäyntien pääasiallinen sisältö ja kun se jatkuu muiden läsnäollessa (muistatteko kun kerroin, kun ajelutin häntä ja hänen miestään rautakaupoissa ja sain palkaksi kunnon vittuilua), on hankala ymmärtää, miksi pitää yhteyttä.
Minua harmittaa. Olen kuitenkin tuntenut hänet kolmetoista vuotta. Tunnemme toisemme ja olemme auttaneet toisiamme luovimaan ulos tiukoista elämänvaiheista. Siksi en tahtoisi kadottaa häntä elämästäni. Mutta toisaalta, miksi kannattaa pitää yllä ystävyyssuhdetta, jossa kokee, ettei toinen arvosta minun ratkaisujani?
Eräs toinen kaverini sanoi, että ystävyyssuhteetkin syntyvät, elävät ja kuolevat. Hän kehotti luopumaan yhteydenpidosta, suremaan hetken ja jatkamaan sitten. Se tuntuu vaikealta. Minusta ystävistä pidetään tiukasti kiinni. Jo pelkkä ajatus surutyöstä saa minut surulliseksi.