• martin

Luojan taivaat ja maat

Olisi hienoa, jos voisimme olla yhtä mieltä siitä, että maailmamme on Luojan luoma ja Luoja on luotua suurempi.
Näin emme päätyisi katsantokantoihin, joissa jonkin kansallisvaltion (esim. Suomen) lait määräävät siitä jotain, mitä saa tehdä uskossaan. On täysin nurinkurista, että maalliset lait rajoittavat hengellistä elämää.
Mitä tarkoitan tällä? Tarkoitan sitä, että pieni pläntti maapallolla nimeltä Suomi, joka on syntynyt aikojen kuluessa keinotekoisesti määrää siitä, miten kohtaaminen tapahtuu koko maailmankaikkeuden Herran kanssa. Kansallisvaltioiden syntyessä (ensimmäiset 1400-luvulla - Ranska, Englanti, Espanja) syntyi käsitys siitä, että kansallisvaltio päättää kaikesta alueellaan. Reformaatio ja sen jälkivaikutukset johtivat siihen, että valtioiden katsottiin olevan ylin instanssi myös uskonnollisissa kysymyksissä. Johdonmukaista olisi ollut tällöin julistaa Jumala myös kansalliseksi ja tehdä kirkosta korkeintaan jonkinlainen virasto.
Minulle kirkko on ylempi instanssi kuin valtio. En tarkoita, että kirkolla on absoluuttinen totuus. Voin ehdottomasti arvostella kirkon oppeja so. niiden tulkintaa Jumalan sanasta. Mutta yhteenkuuluvuuteni on paljon syvempää ja suurempaa kirkon kuin valtion kanssa.
Samalla haluan sanoa, että tämä ei ole luterilainen käsitys. Tässä suhteessa lähestyn kahta niiinkin erilaista traditiota kuin katolista ja reformoitua. Katolinen on ylläpitänyt käsitystä universaalista kirkosta. Reformoitu kirkko taas on yhdistänyt valtion ja kirkon niin yhteen, että niitä ei erota toisistaan - samalla korostaen Jumalaa ylimpänä auktoriteettina.
Tämän asian toteaminen on siksi minusta tärkeää, koska yleisessä keskustelussa kirkkoa käsitellään ikäänkuin se olisi alisteinen valtiolle, jonkinlainen valtion sisällä toimiva elin, josta valtiolliset elimet voivat päättää. Tällainen käsitys johtaa täysin hullunkurisiin konstellaatioihin esimerkiksi siihen, että ei-uskovat ovat mukana päättämässä kirkon rakenteesta ja toiminnasta; jostain, mihin heillä ei välttämättä ole minkäänlaista intressiä. Samoin ei-uskovat joutuvat osallistumaan kirkon asioihin tahtomattaan. Uskova taas joutuu kohtaamaan valtion lait kirkkoa sanelevina ja nykyisin usein konfliktinomaisena. Tällöin esimerkiksi tuomiovallan hierarkia voi johtaa kirkon alistumaan maallisiin päätöksiin ilman teologista ja hengellistä pohjaa.

10 kommenttia

Rokkihomo

24.7.2010 00:15

"martin", elämmekö samalla planeetalla?

martin

24.7.2010 00:25

Tietysti elämme! Kuinka edes voit kysyä tuollaista?

smo

24.7.2010 08:35

Minusta kaikkein parasta olisi, jos osaisimme arvostaa maailmaamme - riippumatta siitä, miten uskomme sen tulleen olevaksi.

Minusta on kuitenkin parempi, että yhteiskunnan toimimista säätävät lait ovat kaikelta osin ihmisten säätämiä. Niiden lakien pitää perustua oikeudenmukaiseen, inhimillisyyteen ja tutkittuihin tosiasioihin. Lakien on syytä koskea myös hengellisen elämän harjoittamiseen ja uskoon liittyviä lieveilmiöitä. Eiväthän maalliset lait minun ymmärtääkseni kuitenkaan rajoita mitenkään henkilökohtaista hengellistä yhteyttä.

Miksi kuitenkin maallisten lakien pitää puuttua myös uskontoon liittyviin kysymyksiin? Ensisijaisesti siksi, että uskonvapaus (tai vapaus olla uskomatta) toteutuisi. Toissijaisesti siksi, että ristiriitoja erilaisten uskonkäsitysten välillä olisi varsin pian luvassa, kun joku taho uskoo hallussaan olevan absoluuttisen totuuden siitä, miten kohtaaminen tapahtuu koko maailmankaikkeuden Herran kanssa. Jälkimmäisen asetelman taustalla ovat ihmiset, ja ihmisten säätämien lakien kautta siihen täytyy tarvittaessa voida puuttua.

Sinänsä kannatan valtion ja kirkon täydellistä erottamista toisistaan. Pitäisi ymmärtää erottaa myös uskonto ja usko toisistaan.

martin

24.7.2010 13:17

En arvosta maailmaamme.
En ajattele niinkään ylläolevalla kirjoituksellani henkilökohtaisia hengellisiä yhteyksiä, vaan kollektiivista uskonilmaisua. Kannatan kanssasi kirkon ja valtion eroa toisistaan. Minusta kirkon tulisi lähteä aktiivisesti erottamaan valtio itsestään. Tällä hetkellä tällaisen toiminnan aloittajina pidetään ilmeisesti maallisen vallan (lähinnä eduskunnan) päättäjiä.
Kirkon ja valtion erossa toteutuu myös uskonnonvapaus. Minusta uskonnon ilmiöihin ei tule puuttua maallisen vallan, vaan hengellisen. Mikäli syntyy hengellisiä ääriliikkeitä tai fanaattisia johtajia, on vastuu liikkeen sisällä. Uskon lopulliseen oikeudenmukaisuuteen, joka on koko maailmankaikkeuden Herran hallussa. Sen takia m e i d ä n ei tarvitse vastustaa pahaa. Herra tekee sen meidän puolestamme. Yleensä muutenkin pahassa on jo oma tuhonsa sisäänkirjoitettuna.

smo

26.7.2010 14:04

Minun olisi vaikea olla arvostamatta maailmaamme. Minun käsitykseni mukaan kokemamme maailma on ainutkertainen, maailmankaikkeuden tai -kaikkeuksien lainalaisuuksien pohjalta tällaiseksi muotoutunut (tällaisenaan tilapäinen) olevaisuus, jota saamme nähdä kukin oman hetkemme - mutta energiana se on ikuista - ja ajatuksena se on huima. Toisaalta, jos uskoisin maailmamme erityisesti luodun, en voisi olla arvostamatta sitä luojan työnä.

Minusta (kollektiivista) uskonilmaisua ei voi eikä saa nostaa muun inhimillisen toiminnan yläpuolelle. Yhdessä sovittujen pelisääntöjen pitää kattaa kaikki inhimillinen toiminta. Ei tietenkään pidä lähteä rajoittamaan perusteetta ihmisten vapautta valita omaa tietään. Kaikkia koskevien (toivottavasti inhimillisesti laadittujen) yhteisten sääntöjen avulla kuitenkin pyritään siihen, että hyvä lisääntyisi.

Mieleeni tulee kysymys: Kenen pitää puuttua uskonnon ilmiöön, jos henkilökohtaisen uskon perusteella joku yksityishenkilö tekee ääritekoja? Jos henkilö ei kuulu ns. hengelliseen ääriliikkeeseen, eikä tämä ole fanaattisen johtajan jalanjäljissä? Missä silloin olisi vastuu? Kenellä pitää puuttua jos ei ns. maallisen vallan?

martin

26.7.2010 15:49

Smo!

Mukavaa, että jatkat keskustelua. Aihe on minusta(kin) kiinnostava, sillä se kertoo paljon kategorioistamme. Minustakin maailmamme on ainutkertainen ja Luojan työnä huikea moninaisuudessaan.
Minä en laillasi usko ihmisen omaan kykyyn tehdä hyvää. Toki näen myös uskovan tehtävänä lisätä hyvää maailmassa, mutta en katso sen olevan "tästä maailmasta".
Kysymyksesi on aiheellinen. Jos yksityishenkilö tekee ääritekoja, niin a) hän toimii kollektiivisen uskonkäsityksen ulkopuolella ja b) mitä tulee ainakin kristinuskoon mielestäni tulkitsee väärin uskonkappaleita. Olennainen on kuitenkin kohta a. Sen takia yksityinen ääriteko kuuluu jo luonteensa puolesta maallisen vallan ja sen oikeuden alle.

smo

26.7.2010 18:44

Kieltämättä nämä tällaiset kysymykset kiehtovat minua.

Minä ajattelen, että erottamaton osa inhimillisyyttä on kyky tehdä hyvää - olla empaattinen, rakastaa, auttaa, pelastaa ja niin edelleen. Ihminen osaa myös olla paha; ylimielinen, ahne, väkivaltainen ja ihminen on kykenevä jopa tappamaan toisen ihmisen. Aina ihminen ei ymmärrä hyvän ja pahan eroa. Toisinaan ihminen kokee, että tarkoitus pyhittää keinon. Minä ajattelen, että nuo ominaisuudet ovat ajattelemaan kykenevään ihmiseen itseensä kuuluvia ominaisuuksia.

Haluaisin vielä laajentaa tuota uskonilmaisuun liittyvää aihetta:
Entäpä jos on on jokin uskonnollinen liike, jolla ei ole erityistä johtajaa, vaan siihen kuuluvat henkilöt kollektiivisesti päätyvät uskonsa perusteella tekemään esimerkiksi jonkin ääriteon tai -tekoja? Kuka tällaisessa tilanteessa kantaisi vastuun ja kuka asiaan puuttuisi?

martin

26.7.2010 20:42

Ihminen on hyvän ja pahan leikkauspisteessä ja voi vastata tähän tilanteeseensa monin tavoin. Perustavanlaatuinen hyvyys on minusta Jumalan antamaa (eikä se sen takia määrity maallisin mittarein). Mittakaava on hengellisellä ihmisellä aivan toinen.

Jos kollektiivinen liike tekee jonkin ääriteon/-tekoja, ovat he itse vastuussa teo(i)staan. Koska yhteisö luo sääntönsä, johon ei ulkopuolelta voi vaikuttaa, on turha ulkopuolelta moralisoida. Se ei johda mihinkään, se ei hyödytä ketään eikä se korvaa mitään. Tuomion voi antaa ainoalle tuomarille. Jumalalle. Oli tuomio mikä tahansa, se tulee varmasti.
Ihminen ei kuitenkaan voi jäädä paikalleen märehtimään epäoikeudenmukaisuuksia, joita ei enää voi muuttaa. En tarkoita siis ollenkaan sitä, että ei tule edistää oikeudenmukaisuutta ja toimia aina oikeudenmukaisuuden puolesta. Mutta tapahtuneen epäoikeudenmukaisuuden kohdalla on l o p u l t a joko a) uudistuttava tai b) ajauduttava katkeroitumiseen. Ihminen ei ole tuskassaan yksin - vaikka katkeroitumisessa helposti niin kuvittelee.

martin

26.7.2010 20:44

"Epäinhimmillisyys" on lisäksi aina meidän jokaisen epäonnistuminen.

Rokkihomo

19.8.2010 12:06

Kerrankin jotakin yksinketaista: Kirkko alistukoon.
Jos ja kun kirkolla on laillista toimeenpanovaltaa, instituutio eläköön sovittujen lakien mukaisesti.