Se joka Viisuissa harmitti hiukan oli, että postikorttien mukaan Suomessa on vain Helsinki ja sen vastapoolina eksoottinen Lappi. Ei muuta.
Olisiko ideoijia löytynyt muualtakin maasta? Jos on ikänsä asunut Kaivopuistossa, ei ehkä hahmota, että muuallakin on Jännittävää Elämää.
Luin Kauneuspilkun boggauksen viisuista ja olin aika pitkälle samaa mieltä. Minusta viisujen itäeurooppalaistuminen on jännä asia. Kaikki laulut eivät ole ihan minun mieleeni, mittä pidän siitä, että Euroopan painopiste alkaa muuttua.
Kuinkahan kauan menee, että entiset itäblokin maat pääsevät taloudellisesti jaloilleen. Olisi hauskaa, jos esimerkiksi EU joutuisi ihan oikeastaan muuttamaan suhtautumistaan. Että kaiken napa eivät enää olisi Saksa ja Ranska.
Mutta mitenkähän käy suvaitsevaisuuden? Saadaanko kaupan päälle Puolan kaltainen ihmiskuva?
Polvirukolijoita Bulgariasta?
Vielä siitä Serbian laulajasta. Pidin paitsi hänen äänestään, myös siitä, että laulu ja sen laulaja riittivät täyttävään tilan. Ei tarvinnut pehmopornoa, ei paljasta pintaa, ei kandelaabereita. Hyvä laulu ja hyvä, karismaattinen tulkitsija. Se riitti.
Euroviisut ovat kuolleet, eläköön Intervisio!
Ja sen serbiattaren laulu oli paras. Me äänestettiin sitä jatkoon molemmat.
Vanhukset ovat sitten täällä. He tulivat eilen ja lähtevät huomenna.
Isä on oikein hyvässä kunnossa. Luulen, ettei kukaan, joka ei diagnoosia tietäisi, arvaisi mitään, eli aika varhaisessa vaiheessa ollaan. Onneksi. Hän jutteli mukavia ja älykkäitä ja hauskoja ja kaikkia juttuja niin, että minun sydämeltäni ainakin kivi vierähti.
Pupulla on tänään tentti, johon hän luki vielä eilen, joten me kiertelimme kaupungilla kolmestaan. Illalla käytiin katsomassa se Piaf-leffa, joka kesti kyllä toisenkin katsomisen. Äiti itkeä tillitti jokaisessa dramaattisessa kohdassa ja väliin muutenkin ja isä oli laulamaisillaan mukana jokaisessa laulussa. Luulenpa, että kun he pääsevät takaisin omaan kotiinsa, piano saa kyytiä.
Minua sykähdytti se, että kun menimme elokuvateatterin katsomoon ja etsimme omia tuolejamme, yritin väistää, jotta vanhukset pääsisivät vierekkäin, mihin isä sanoi lempeästi: "Istu siihen meidän väliin, missä sun paikkaski on." Lause ei ollut ollenkaan vähättelevä tai komenteleva. Sainpahan olla isin ja äidin välissä kuin mikäkin pikkupoika. Hetken aikaa oli kuin olisin ollut lapsi taas, kuikuillut uteliaana maailmaa vanhempien sylistä.
Liikutuin.
Pupun kanssa se on erilaista. Tietysti tunnen oloni hyvin turvalliseksi hänen kanssaan, mutta me olemme tasavertainen pari. Hänellä on oikeus odottaa, että minä kannattelen häntä silloin, kun hän ei jaksa. Mutta lapsena se oli erilaista, yksisuuntaista. Ja nyt minä, kohta 34-vuotias raavas mies, sain ihan hetken olla vaan.
Olikohan tuo ihan käsittämätön selostus? En tiedä.
Elokuvan jälkeen mentiin Vaakahuoneelle kuuntelemaan kahden hengen bigbandia ja turistiin kolmeen pekkaan kaikkea elokuvasta, maailmasta ja ihmisistä. Vanhukset näyttivät nauttivan täysin rinnoin hämärtyvästä illasta, halvasta punaviinistä ja samettiäänisen saksofonin soolosta lkappaleessa All of me.
Tänään vanhukset tulivat vastaan koulun pihalle ja kiersimme keskustan pikkuliikkeitä etsimässä isälle sopivaa Piaf-kokoelmaa. Myöhemmin vein heidät teatteriin katsomaan sitä ohjaustani. Huomenna he jo lähtevät. Harmi.
Monilla ihmisillä on kaikenlaisia syvällisiä hankesuunnitelmia omaa elämäänsä varten. Minä tahdon säästää rahaa että saisin ostettua kakkosnelosta, jotta saisi aittaan lattian...
Tänään isukki ja äippyli tulevat Koillismaalta asti katsomaan sitä mun ohjausta. Tänä iltana mennään katsomaan sitä Piaf-leffaa, koska isä on vielä suurempi ja vannoutuneempi Piaf-fani kuin minä.
Eilen tultiin Tampereelta ristiäisistä kotiin Turkuun. Tapamme mukaan valitsimme olemattomia pikkuteitä isojen pääteiden sijaan, koska kaikki kauniit torpat, kartanot, kievarit, myllyt löytyvät syrjästä. Ja kiire ei ole.
Matkalla minä sanoin pupulle, että olen jotenkin rauhallisen tyytyväinen elämääni. Pupu sanoi kokevansa samaa ihan itse. Että kummallakin on asiat hyvin; ei ikävöi muualle, muuhun paikkaan tai muuhun elämään. Eikä oikein kaipaa mitään.
Tai ainahan sitä olisi kiva, jos palkka olisi isompi ja työ haastavampi. Mutta se ei ole välttämätöntä, sillä kaikki on hyvin.
Kun takapenkillä nukkuu ketunpojalta näyttävä, kepinnoutamisesta uupunut koira, vieressä istuu juhlapuvussaan syntisenseksikäs mies ja ympärillä soljuu varsinaissuomalainen viljelysmaisema, tuntuu että kaikki on tässä. Että kaikki on oikein ja hyvin.
Tässä sama aitta alarinteestä kuvattuna. Tykättiin tästä paikasta, koska nyt se rajaa kivasti pihapiiriä. Vielä kun rakennetaan vähän risuaitaa, alkaa maisema muuttua mukavan menneiseksi.
Nostalgikkoja? Eskapisteja? Muuten vain outoja?
Minä menin naapureiden matkassa torpalle perjantaina, pupu tuli kurssinsa jälkeen vasta lauantai-iltapäivällä. Mietiskelin vähän, mitä tekisin. Päätin rakentaa aittaa yksin.
Sain hirret rullaamaan maassa kasastaan navetan vierestä aitan seinustalle pyöreiden runkojen päällä. Sen jälkeen kiskoin ne köysillä ylös kakkosnelosista ladotun luiskan päällä. Kovaa hommaa, mutta sainpas tehtyä viisi ja puoli hirsikertaa (22 hirttä) ennen pupun tuloa.
Hän oli fiksu. Tullessaan hän ensiksi kehui ahkeraksi ja sitten vasta moitti tyhmäksi ajatukseksi repiä itseänsä kiskomalla raskaita hirsiä. Olin ihan varma, että hän olisi esittänyt asiat toisin päin.
Yhdessä sitten nostettiin paikalle loput hirret ja kiinnitettiin muutama kattotuolikin paikalleen tukemaan päätyseiniä.
Eikö voikin lukea itselleen osoitetuksi kehuksi sen, että kun ohimosuonet tykyttäen on saanut rauhoitettua riehuvan kasiluokan edes jonkinlaiseen, joskin vielä isoääniseen kuosiin, yksi pahimmistä häiriköistä toteaa: "Ei me olla muitten opettajien tunnilla puoliksikaan niin hiljaa kuin nyt."
Ysiluokkalaisen vastaus kysymykseen 'Mainitse neljä suomen etäsukukieltä': "Saksa, Viiro, japani ja hinddi (indiassa)".
Odotan innolla päättöarviointia.