Koulussamme toimii oppilaskunta. Viime vuonna se sai apurahan, jolla hankittiin oppilaille lukittavia lokeroita, joihin voi jättää tavaraa koulupäivän ajaksi. Kaikille ei lokeroita riitä, joten yhdessä sovittiin, että ne arvotaan ysien kesken. Jokainen ysiluokkalainen sai osallistua arvontaan, jos halusi, ja tänään lokerot jaettiin. Ja heti tänään kuuden aikaan yksi vihainen huoltaja soitti.
Äiti kimitti ja puhisi. Kuinka saattoi olla mahdollista, että hänen tyttärensä ei saanut lokeroa? Kuinka saattoi olla mahdollista, että moni muu samanluokkalainen sai, mutta ei hänen tyttärensä? Kuinka voi olla mahdollista, että joku kasikin sai, muttei hänen tyttärensä? Ja mistä koulu aikoo hankkia korvaavan säilytyspaikan, koska hänen tyttärensä ei lokeroa saanut?
Minä selitin, että lokerot arvottiin, ei jaettu; kukaan kasi ei saanut lokeroa ja kuinka kaupungin tilalaitos ei lokeroita kouluihin hommaa. Että nämä ovat oppilaskunnan, koulussa toimivan itsenäisen yhdistyksen hankkimia ja niitä on vain rajallinen määrä. Mikään ei äitiin tehonnut. Kyllä jostakin täytyy hänenkin tyttärelleen lokero hommata. Ja kyllä kasiluokkalaisetkin lokeroita saivat, koska hänen lapsensa niin sanoo. Yritin selittää äidille tilannetta, mutta kun juttu alkoi lipsua jo asiattomaksi, ilmoitin, että asiasta voidaan keskustella edelleenkin, mutta siinä tapauksessa tahdon, että minun esimieheni on paikalla.
Herrajjumala! Mistä näitä hulluja sikiää? Jotenkin tuntuu, että vuosi vuodelta törmää useammin näihin curling-vanhempiin, jotka yrittävät lakaista pois jokaisen mahdollisen töyssyn jälkikasvunsa tieltä. Näitä, jotka laittavat lapsen mukana lapun kouluun, että annoin lapselleni luvan olla osallistumatta tämän päivän kokeeseen, koska hän tahtoi katsoa illan K-18 –elokuvan ja siksi lukeminen jäi. Tai että meidän lapsen on kerta kaikkiaan pakko saada bussikortti, koska koulumatka on ysiluokkalaiselle kohtuuton 1,1 kilometriä. Että meidän lapsen ei tarvitse kirjoittaa ainetta, koska hänestä se on tyhmää. Että jonkun täytyy korvata, jos lapsi ei voita arvonnassa.
Mitä näistä vastuksettoman lapsuuden eläneistä tulee isona? Millaiselta maailma alkaa vaikuttaa, kun aikuisuuteen siirtyvä nuori huomaa, ettei kaikki järjestykään niin kuin hän itse tahtoo? Aina joku ei kysykään, sopiiko järjestely. Tyttö-/poikaystäväkin voi olla sen verran joutamaton, ettei aina annakaan periksi ja taivu toisen tahtoon. Telkkaristakin tulee tiistaitiimaa ja sunnuntaivekkaria, vaikka kivempiakin ohjelmia olisi. Poliisi sakottaa, vaikka tie oli sen verran tyhjä, että siinä saattoi ajaa sataa.
Kuka silloin ottaa vastuun? Kenelle silloin voi valittaa?
6 kommenttia
martin
18.9.2006 20:44
Oh! Otan koko sydämestäni osaa. Tiedän - kokemuksesta - vanhempien mahdollisen "hirviömäisyyden". Turhahan sitä on kaunistella. Älä siedä liikaa selvää järjettömyyttä.
sleepygay
19.9.2006 00:53
Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi en ole opettaja. Mutta luota minuun, sympatiani on täysin puolellasi. Olen itsekin miettinyt, että mitä näistä nyky lapsukaisista tulee, kun kaikki annetaan valmiina annospaloina suoraan suuhun, eikä tarvitse itse prosessoida ja ajatella yhtikäs mitään. Suomessa tapahtuu sama, mikä on yhdysvalloissa tapahtunut jo aikoja sitten, mitään ei koskaan tarvitse ajatella itse ja kaiken ja kaikki voi haastaa oikeuteen, koska MINÄ olen aina oikeasssa. Tiesittekös muuten, että joku yhdysvaltalainen nainen oli haastanut autovalmistajan oikeuteen, koska missään ei ollut mainintaa, että cruise control (vakionopeuden säädin), ei ohjaa autoa. Tämä leidi oli siis lähtenyt ajelemaan tuli terällä matkailuautolla moottoritielle ja mennyt auton takaosaan kahville, auto suistui siitä sitten tieltä ja meni lunastuskuntoon. Yllätys yllätys, nainen voitti oikeudessa ja sai melko huimat korvaukset.
Bertarido
19.9.2006 12:40
Sinun oppilaasi ovat sentään vielä ns. lapsia (tai siis ovat lain mukaan lapsia). Mitä pitää ajatella siitä, että *yliopisto-opiskelijan* äiti soittaa minulle ja selittää ummet ja lammet siitä, miksi pojan opinnot nyt menevät vähän niin ja näin, ja enkö voisi ottaa näitä olosuhteita huomioon? Mitä pitää ajatella siitä, että on olemassa vanhempien vierailupäivä yliopistossa, jolloin vanhemmat oikeasti tulevat seuraamaan tunteja?
Tämä siis jenkkihapatusta, joka siis tuntuu leviävän Suomeen... Olen nyt taas Helsingissä pitämässä kurssia, mutta ainakaan vielä ei ole yksikään äityli tai isuli soitellut.
torso
19.9.2006 18:03
Ei saa säikäyttää! Meinasin vetäistä kuumat mustaherukkamehut väärään kurkkuun, kun luulin, että tuo yliopisto-opiskelijoiden äitienpäivä on jossain suomalaisessa yliopistossa.
Meillä taitaa olla tollanen curling-lapsi nyt kiireapuna työharjoittelussa. Ei poloinen jaksa kuunnella yhtäkään ohjetta loppuun ja jättää kaiken kesken pienimmänkin esteen edessä. "Ai, en mä voinut kopioida sitä, kun ei siellä ollut kopiopaperia", sanoo hän ja jatkaa irkkausta. Mutta delegoida se osaa. "Et sä vois monistaa sitä, kun mä ajattelin lähteä kotiin? Ja sä tiedät muutenkin, miten se tehdään." Ja sitten vielä kehtaa kysyä, voitaisko jatkaa työsopimusta!
Juksteri
19.9.2006 23:42
Jos kerran raivoisaa kysyntää löytyy, tuohan on oppilaalle tilaisuus hyödyntää arpaonneaan ja pistää lokero edelleen myyntiin! Ei vielä ilmoitusta huuto.netissä...
MarcusN
21.9.2006 16:08
Tuollaista meidän opettajien arki tosiaan on. Voimia! Olen huomannut, että monet vanhemmat/huoltajat ovat tänä päivänä niitä, joille pitäisi ensin asettaa rajat. Heille ei ole niitä näytetty. Uskon, että sen jälkeen he olisivat varmasti yhteistyökykyisempiä koulunkin suuntaan.