(Nuoren) opettajan varaventtiili

En ole koskaan ymmärtänyt amerikkalaista talk show -lajityyppiä. Siis yleensä joku tyyppi pingottaa yrittäessään olla hauska ja sitten hänellä on vieraana julkkiksia, jotka ovat paikalla mainostaakseen omaa uutta elokuvaansa/levyään/sitcomiaan/talkshowtaan. Sitten puhutaan siitä ja ollaan ylimpiä ystäviä. Lopuksi kuunnellaan pieni pätkä huonoa autotallimusiikkia.

Ja miksi Ellen Degeneresillä on oma ohjelma? Minun mielestäni hän on ihan kiva henkilö, mutta ei mielenkiintoinen tai karismaattinen. Tylsähkö.

Miksi remontit myöhästyvät aina?

Nimim. Paluu yksiöasumiseen

Ostettiin sitten telkkari, 37-tuumainen full hd, merkkiä LG. Liian kallis, minun mielestäni, mutta kun se oli hankittava niin sitten oli. Mitäs siitä sitten sen kauempaa itkua kehräämään.

Että nyt sitten jossakin Koreassa tai jossakin lama hiukan väistyi.

Olen ollut kolme päivää poissa töistä. Pää on täynä räkää, aivoja särkee ja kiukuttaa. Aurinko paistaa kattoikkunoista niin, ettei saa nukutuksi. ja telkkaristakin tulee vain Ellen DeGeneresiä, joka ärsyttää minua suunnattomasti. En yleensäkään ole koskaan ymmärtänyt amerikkalaisen keskusteluohjelman formaattiaja kun sitä pitää vielä nainen, jonka liki ainoa meriitti on se, että hän on lesbo, ärryn.

Ja voitte kuvitella, kun pupu pitkän työpäivän jälkeen saapuu kotiin, olen valmiiksi hapan. Silti hän on kiltisti jaksanut minua ja oikkujani, tuonut kaupasta sitruunanmakuista Pepsi Maxia ja kieltänyt minua menemästä body pumpiin. Minä olisin itse haistattanut itselleni jo aikapäiviä sitten, mutta tämä vaan jaksaa. Käsittämätön mies.

Jokus, kun pupu nukkuu päiväunia tai nuokkuu telkkarin edessä, katselen häntä salaa tarkkaan. Charmantti mies! Harmaantuvat lyhyet hiukset, kuten minullakin, leveät hartiat, lempeät kasvot. Silloin aina vatsanpohjasta kouraisee; mistä minä tuollaisen löysin. Ja miten? Tämän kanssa minä tahdon kulkea tiet loppuun asti, löytää toinen toisistansa uusia asioita ja suhtautumistapoja. Tämä antaa minulle liekaa, kun lokakuun harmaudessa minua ärsyttää tasapuolisesti kaikki ja jokainen, ja tälle minä voin sanoa lempeästi mutta päättäväisesti, että eivätköhän nämä perennat jo riitä ja ensi vuonna ostetaan sitten lisää.

Minä koen, että olen aina saanut paljon rakkautta osakseni; lapsena, nuorena, aikuisena. Kukaan suvussani ei minua kaapistatulon jälkeen hyljännyt, yksikään työkaveri ei ole sanonut moittivaa sanaa, päinvastoin. Sisko pyysi juuri äsken minua ja pupua uusimman sukuunsyntyneen kummeiksi, äiti soitteli ja kysyi, ovatko lapsisuunnitelmat edenneet. Työkaveri oli joutunut pitämään hyppytunnillaan minun sijaistuntini; lähetti tekstiviestinä pikaisen parane pian -toivotuksen ja kertoi vielä, että valvontaluokkani oppilaat olivat vaatineet, että opettajan on sitten maanantaiksi ainakin tultava kouluun.

Joskus pysähdyn ajattelemaan, olenko ihan oikeasti ansainnut kaiken tämän rakkauden, minkä olen elämässäni saanut. Osaanko vastavuoroisesti jakaa ympärilleni hyväksyntää ja huomiota? Osaanko arvostaa ja kunnioittaa kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka olen saanut? Olenko minä helposti lähetyttävä? Haluaisin olla kuin edesmennyt mummani, joka huokui lämpöä ympärilleni. En tiedä, mistä se johtui, mutta luulen, että osa siitä tulee tyytyväisyydestä; oman paikkansa löytämisestä.

Minua suunnattomasti ärsyttävät keskustelupalstojen marttyyrit, jotka väräjävällä äänellä kertovat juuri kaapista tulleille, kuinka homoksi syntyminen ja Suomessa varttuminen on pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Että suku vihaa, sisarukset hyllkäävät, naapuri ei sano päivää, paria ei seksinälkäisiltä markkinoilta löydy ja synttärit saa viettää kännissä yksin. Entäpä jos se metsä sittenkin vastaa niin kuin sinne huudetaan? Huolimatta siitä, mikä alkuperäisen katkeruuden sai aikaan, kannattaisiko joskus pysähtyä ja kokeilla tehdä toisin? Sanoa naapurille huomenta, soittaa siskolle itse, käydä kaverilla kylässä, avata ovi jollekulle? Olla katkeroittamatta sitä, joka ei katkera vielä ole? Maailmassa on rakkautta, jos sen vain osaa nähdä ja ottaa vastaan.

Jostakin syystä en sitten taas jaksa vaivautua edes suuttumaan ranneliikkeen päivystäville jumaluusoppineille, jotka nimimerkkinsä takaa tuomitsevat heille tuntemattomia helvetin kadotukseen. Me selvästikin uskomme eri jumaliin. Minä tiedän, mitä olen ja oletan jumalanikin olevan siitä syvästi tietoinen. Siksi joku itseään glooriaa keräävä kivenheittelijä ei minua hetkauta. Kyllä hulluja maailmaan aina mahtuu. Ei se minun elämääni muuta mihinkään, jos joku kiiluvasilmäinen fanaatikko tahtoo kasvattaa itselleen ohimokiehkurat ja alkaa tulkitsemaan Raamattua tiukimman mukaan. Taas; metsä vastaa... Jos koko ikänsä tahtoo käyttää tuomitsemiseen ja poissulkemiseen, huomaa jossakin vaiheessa tuominneensa jokaisen ja sulkeneensa pois kaikki mahdollisuudet. Isäni äiti, joka oli tunnettu ilkeydestään ja kovuudestaan pyyteli kuolinvuoteellaan meiltä maailmaanjääviltä itkuisena anteeksi. Käski rakastamaan kovasti ja voivotteli sitä, kun häntä ei ollut kukaan koskaan rakastanut ja siksi hänkään ei osannut kenenkään edes kiintyä.

Kaikki palaa tekijälleen takaisin, niin hyvä kuin pahakin.

Pakko oli pitää tämäkin päivä sairaslomaa, vaikka paikallaan on tylsä maata.

Parisen viikkoa sitten varattiin pupun kanssa lentoliput Brysseliin. Vanhin ystäväni Turun ajoilta menee tyttöystävänsä kanssa naimisiin ja niistä häistä minua ei pitäisi poissa riehuvat hevosetkaan.

Samalla varattiin junaliput Brysselistä Pariisiin ja takaisin. Olen aina halunnut junailla Euroopassa ja parisen vuotta sitten hurautettiin pieni pätkä, nyt taas toinen. Ja Pariisissa ollaan oltu molemmat useampaan otteeseen, mutta ei koskaan yhdessä. Mun parhaat Pariisin muistikuvat liittyvät mun exexään, jonka kanssa opiskeluaikanani käytiin kaupungissa pariin otteeseen. Siksi pitää yrittää jotenkin resetoida oma muisti niin, että osaisi nauttia tilanteesta tässä ja nyt (siis sitten ja siellä), ettei ärsyynnytä toista muistelemalla, kuinka tätäkin katua me silloin ennen...

Vaan yhden asian pupultani vaadin!

Joskus miljardi vuotta sitten (aka 1988) kun ennen lukiota olin Hastingsissa kielikurssilla, kävimme piipahtamassa viikonlopun Pariisissa. Kävellessämme Champs Elyseetä kohti Riemukaarta näin elämäni ensimmäistä kertaa ihka elävän homoparin. He olivat nuoria ja kauniita ja nättejä ja trendikkäitä.

Ja kävelivät käsi kädessä!

En tiedä, voitteko ymmärtää, kuinka Iso Juttu se oli pienen ja nuoren kuusamolaispojan mielestä, joka oli kyllä löytänyt identiteettinsä, mutta joka ei ollut löytänyt tilaisuutta a) saada sille vahvistusta saati b) toteuttaa sitä käytännössä. Ja nyt hintit sitten kävelivät vastaan ihan kirkkaassa auringonpaisteessa ja pitelivät toisistaan kiinni. Julkisesti. Se iski pikkupojan tietoisuuteen lujaa; laajensi tajuntaa enemmän kuin 1970-lukulaisten lsd-kokeilut. Luullakseni.

Ja nyt, vanhempana ja rohkeampana ja paksumpana, minä haluan kävellä Champs Elyseen päästä päähän käsi kädessä oman pupuni kanssa. Jos vaikka joku tuntematon nuori pojanjössikkä sattuisi näkemään ja ymmärtäisi elämästä Kiehtovaa.

Lieneekö syytä siitepöly, flunssavirus vai purkautuva stressi, tänään kurkku oli kipeä, silmät liki pullahtivat päästä, otsassa jyskytti ja nenä vuosi. Ilmoitin töihin, että tänään en tule.

Niisk.

Paitsi että kävin sittenkin. Piti mennä viemään kokeet sijaiselle ja kirjat ja istumajärjestykset kouluavustajalle. Mutta nyt siis pääsin kotiin lepäämään.

Niisk. Kröh. Tursk.

Olen yrittänyt etsiskellä kesätakkia, joka ei olisi musta/harmaa, mutta kaikki takkikaupat myyvät mielestäni vain kuravedenvärisiä vaatteita. Hassua; paitoja löytyy vaikka mitä väriä, mutta kesätakkeja ei. Tai sitten minä en osaa etsiä oikeista paikoista. Olen kuitenkin kiertänyt Hansan ja Kauppatorin ympäristön putiikkeja aika taajaan.

Tsiih. Niisk.

Eilen oli mukava päivä, kun eka kertaa ei ollut korjattavana kokeita aineita tutkielmia kirja-arvosteluita esseitä lukudiplomeja. Lähdin työstä huoltajatapaamiseen nuorten psykiatriselle osastolle, missä oli oikein mukava tapaaminen lapsen, äidin ja psykiatrin kanssa. Jossakin vaiheessa puhe alkoi käsitellä perheen sisäistä kuntoutusta ja mukaan alkoi tulla sellaisia aspekteja, joita minun ei kuulu, pidä eikä tarvitse tietää, ja ilmoitin, että minä lähden pois. Oppilas oli muutenkin alkuun häpeissään siitä, että opettaja sai tietää, mikä häntä vaivasi. En ymmärrä, miksi häntä piti nöyryyttää lisää leväyttämällä koko perheen likapyykki opettajan tarkasteltavaksi.

Niinpä sain vapaailtapäivän, jonka vietin kävellen Stockmannilla ja Wiklundilla. Tarkastelin uusia kaasugrilleja ja haaveilin, että rahaa olisi enemmän. Ei ollut kiire, ei hoppu. Vain minä ja lukuisat emaloidut valurautaparilat liitosletkut sivukeittimet. Stockan työharjoittelija sanoi, että kyllä se uusi grilli on pakko ostaa, kun jo kauas näkyy, että halua on. Sen näkee naamasta kun lakkaa saamasta. Kaasugrillejä.

Tursk. Niist niist.

Illemmalla käytiin kodinkonemyymälöissä katsomassa uutta televisiota. Järkyttävä, mitä telkkarit maksavat nykyään. Ja myyjät lipevinä luettelevat resoluutioita, pikselimäärää ja salaperäisiä kirjainlyhenteitä. Kiskaisevat katsomaan vierekkäisiä telkkareita ja kyselevät, etkös huomaa eroa, kuinka on parempi tämä kalliimpi. Ja minä, mediaa opettava mielessäni erittelen ja analysoin heidän käyttämiään keinoja; toisto, auktoriteettiin vetoaminen, vieraskielisyysstatus, alluusio, käsky, toinen alluusio, vertaus, huudahdus. Kerron, että me emme tee viiden millisekunnin viipeellä mitään, koska emme todellakaan aio liittää tietokonetta telkkariin ja pelata Civilizationia 37 tuuman näytöllä. Ja kiitos vain, mutta minä en ymmärrä, miksi minun pitäisi maksaa nyt pari sataa lisää siitä, että telkkarissa on HD-valmius, koska kukaan ei tiedä, tuleeko sellainen ominaisuus ja milloin. Ja koska tähän asti olemme vaikuttuneet kuvaputkitelkkarin elokuvantoistosta, emme ehkä tarvitse 30000:1 -resoluutiota, sillä toivon, että vastakin minuun tekisivät vaikutuksen elokuvan juoni ja näyttelijätyö, ei näytön mustan eri asteet. Mutta kiitos silti.

Kröhöh, niisk.

Kuinka paljon turhaa meille kaupataan? Ja jos nyt koin huomanneeni niin monta vaikuttamisen eri keinoa, kuinka monta jäi huomaamatta. Paljonko minä olen purematta niellyt, suodattamatta hyväksynyt tyrkytettyä elämäntapaa? Mistä saisin oma koti-linkolan kertomaan, että tämä ei ja tuo ehkä. Vai pitääkö lisätä hiilijalanjälkeä ja lentää Kauko-Itään tai Afrikkaan, jotta huomaa, kuinka paljon liikaa minulla on?

Vappukabaree oli suksee, ja moni sen nähnyt kehui sitä hyvin toteutetuksi, joskin täysin alatyyliseksi. Sikäli siis juuri sopiva vapunaaton esitykseksi. (Rokkihomoa en kyllä katsomossa nähnyt, vaikka yritin tiirailla.) Suoraan kabareen ensimmäisen esityksen jälkeen pupu surautti autolla kohti Nuutajärveä ja meni vanhempinsa luo yökylään. Minä jäin teatterille riekkumaan ja pääsin kotiin vasta kolmen kieppeillä.

Vapunpäivänä pupu tuli takaisin koiramme kanssa, joka oli ollut mummolassansa viikon. Hiukan siivoiltiin kotona ja sitten pupun ystävä saapui ja lähdimme torpalle. Minä olin teatteritreeneistä ihan hirveän väsynyt ja kun iltapäivällä pupun sisko tuli kylään, jaksoin olla hyvä isäntä vain hetken ja kuuden aikaan kellahdin sängylle hiukan levähtämään. Kahdeksalta heräsin ja tunnustin itselleni nukkuvani. Vaihdoin yövaatteet päälle ja sitten seurasikin 14 tunnin yöunet.

Muuten vappu oli ihan kiva. Tehtiin vähän hommia ja juotiin skumppaa hävyttömän aikaisin päivällä ja maattiin keinussa ja saunottiin. Pupun ystävä noukki maasta paljastuneita kiviä, joista pupu rakensi polkua keskelle kukkamaata; minä vaihdoin kiukaaseen savuhormia ja mietin, koska saisin aitankaton päreiden aluslaudoituksen tehtyä. Joskus, ehkä.