Rakkaude(ttomuude)sta

Olen ollut kolme päivää poissa töistä. Pää on täynä räkää, aivoja särkee ja kiukuttaa. Aurinko paistaa kattoikkunoista niin, ettei saa nukutuksi. ja telkkaristakin tulee vain Ellen DeGeneresiä, joka ärsyttää minua suunnattomasti. En yleensäkään ole koskaan ymmärtänyt amerikkalaisen keskusteluohjelman formaattiaja kun sitä pitää vielä nainen, jonka liki ainoa meriitti on se, että hän on lesbo, ärryn.

Ja voitte kuvitella, kun pupu pitkän työpäivän jälkeen saapuu kotiin, olen valmiiksi hapan. Silti hän on kiltisti jaksanut minua ja oikkujani, tuonut kaupasta sitruunanmakuista Pepsi Maxia ja kieltänyt minua menemästä body pumpiin. Minä olisin itse haistattanut itselleni jo aikapäiviä sitten, mutta tämä vaan jaksaa. Käsittämätön mies.

Jokus, kun pupu nukkuu päiväunia tai nuokkuu telkkarin edessä, katselen häntä salaa tarkkaan. Charmantti mies! Harmaantuvat lyhyet hiukset, kuten minullakin, leveät hartiat, lempeät kasvot. Silloin aina vatsanpohjasta kouraisee; mistä minä tuollaisen löysin. Ja miten? Tämän kanssa minä tahdon kulkea tiet loppuun asti, löytää toinen toisistansa uusia asioita ja suhtautumistapoja. Tämä antaa minulle liekaa, kun lokakuun harmaudessa minua ärsyttää tasapuolisesti kaikki ja jokainen, ja tälle minä voin sanoa lempeästi mutta päättäväisesti, että eivätköhän nämä perennat jo riitä ja ensi vuonna ostetaan sitten lisää.

Minä koen, että olen aina saanut paljon rakkautta osakseni; lapsena, nuorena, aikuisena. Kukaan suvussani ei minua kaapistatulon jälkeen hyljännyt, yksikään työkaveri ei ole sanonut moittivaa sanaa, päinvastoin. Sisko pyysi juuri äsken minua ja pupua uusimman sukuunsyntyneen kummeiksi, äiti soitteli ja kysyi, ovatko lapsisuunnitelmat edenneet. Työkaveri oli joutunut pitämään hyppytunnillaan minun sijaistuntini; lähetti tekstiviestinä pikaisen parane pian -toivotuksen ja kertoi vielä, että valvontaluokkani oppilaat olivat vaatineet, että opettajan on sitten maanantaiksi ainakin tultava kouluun.

Joskus pysähdyn ajattelemaan, olenko ihan oikeasti ansainnut kaiken tämän rakkauden, minkä olen elämässäni saanut. Osaanko vastavuoroisesti jakaa ympärilleni hyväksyntää ja huomiota? Osaanko arvostaa ja kunnioittaa kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka olen saanut? Olenko minä helposti lähetyttävä? Haluaisin olla kuin edesmennyt mummani, joka huokui lämpöä ympärilleni. En tiedä, mistä se johtui, mutta luulen, että osa siitä tulee tyytyväisyydestä; oman paikkansa löytämisestä.

Minua suunnattomasti ärsyttävät keskustelupalstojen marttyyrit, jotka väräjävällä äänellä kertovat juuri kaapista tulleille, kuinka homoksi syntyminen ja Suomessa varttuminen on pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Että suku vihaa, sisarukset hyllkäävät, naapuri ei sano päivää, paria ei seksinälkäisiltä markkinoilta löydy ja synttärit saa viettää kännissä yksin. Entäpä jos se metsä sittenkin vastaa niin kuin sinne huudetaan? Huolimatta siitä, mikä alkuperäisen katkeruuden sai aikaan, kannattaisiko joskus pysähtyä ja kokeilla tehdä toisin? Sanoa naapurille huomenta, soittaa siskolle itse, käydä kaverilla kylässä, avata ovi jollekulle? Olla katkeroittamatta sitä, joka ei katkera vielä ole? Maailmassa on rakkautta, jos sen vain osaa nähdä ja ottaa vastaan.

Jostakin syystä en sitten taas jaksa vaivautua edes suuttumaan ranneliikkeen päivystäville jumaluusoppineille, jotka nimimerkkinsä takaa tuomitsevat heille tuntemattomia helvetin kadotukseen. Me selvästikin uskomme eri jumaliin. Minä tiedän, mitä olen ja oletan jumalanikin olevan siitä syvästi tietoinen. Siksi joku itseään glooriaa keräävä kivenheittelijä ei minua hetkauta. Kyllä hulluja maailmaan aina mahtuu. Ei se minun elämääni muuta mihinkään, jos joku kiiluvasilmäinen fanaatikko tahtoo kasvattaa itselleen ohimokiehkurat ja alkaa tulkitsemaan Raamattua tiukimman mukaan. Taas; metsä vastaa... Jos koko ikänsä tahtoo käyttää tuomitsemiseen ja poissulkemiseen, huomaa jossakin vaiheessa tuominneensa jokaisen ja sulkeneensa pois kaikki mahdollisuudet. Isäni äiti, joka oli tunnettu ilkeydestään ja kovuudestaan pyyteli kuolinvuoteellaan meiltä maailmaanjääviltä itkuisena anteeksi. Käski rakastamaan kovasti ja voivotteli sitä, kun häntä ei ollut kukaan koskaan rakastanut ja siksi hänkään ei osannut kenenkään edes kiintyä.

Kaikki palaa tekijälleen takaisin, niin hyvä kuin pahakin.