(Nuoren) opettajan varaventtiili

Kun eilen lueskelin vanhoja bloggauksia, huomasin, että moni entinen kirjoittelija ei enää tunnu olevan keskuudessamme.

Missä olette, Myyrä, Fizzler, Outo, Nallemamma?

Huomasin blogini täyttäneen vuoden jo viime kuussa. Lyhyt katsaus kuluneeseen vuoteen.

8.2. Minulla sosiaalisten suhteiden hoitaminen on jäänyt vähemmälle.
10.2. Aion vakaasti mennä naimisiin mieheni kanssa.
16.2. Tunnen itseni vanhaksi.
2.3. Kun minun pitäisi yrittää pitää ystävyyssuhteita yllä.
9.3. Ja tänään tuli haiku jonnekin muualle. Menneeseen aikaan. Nuorempaan itseeni; siihen, kun joka päivä koki jotakin Uutta ja Merkittävää.
22.3. Lupasin, että se naimisiinmeno kyllä tapahtuu, heti kun jompikumpi meistä suostuu kosimaan.
7.4. Minkä takia toisten ihmisten elämä tuntuu aina jännemmältä kuin oma? Olen varmaan tullut vanhaksi.
8.4. Olenkohan tullut vanhaksi?
28.4. Huomaatteko, pidän vieläkin itseäni NUORENA opettajana...
19.5. Olenko vain tulossa vanhaksi?
15.6. Jokohan sana 'nuori' pitäisi blogin nimestä poistaa?
10.8. Täällä minä alttarilla kuivetun, kun kukaan ei kosi. Toimintaa, pupu!
13.8. Tänään kävi yhtäkkiä niin, että minä kosin. Ja pupu suostui.
23.8. Olen varmaankin tullut vanhaksi.
29.8. Minkähän ikäisenä juna kääntyy? Koska ei olekaan enää nuori ja jännittävä? Milloin vaalennetut hiukset ja kireät farkut eivät ole enää trendikkäät vaan selkeitä merkkejä ikääntyvän homon vimmatusta yrityksestä olla vielä kaksikymmentäkuusi?
9.10. Olenko ihan oikeasti tullut jo niin vanhaksi, että työviikosta palautumiseen tarvitsee ne viikonlopun kaksi vapaapäivää?
22.11. Joko minun pitäisi poistaa sana 'nuori' blogin nimestä..?
6.12. Tapasin paljon vanhoja ystäviä, joita en ole nähnyt aikoihin. Aina kun heitä näkee, tuntee vihlaisun sydänalassa. Pitäisi ottaa yhteyttä. Pitäisi soittaa. Pitäisi käydä.
7.12. Kun niin pitkään on laiminlyönyt osaa kaverikontakteista, on vaikeaa saada aikaiseksi aloittaa uudelleen.

Toistankohan itseäni?

Toistankohan itseäni?

Tänään kaikki lähti menemään vinoon jo heti aamulla.

Viikonlopun kiireaikataulu alkaa väsyttää. Työni haittaa harrastustoimintaani ja nytkin tekisi mieleni vain mennä maate. Aamulla herätessäni olin aivan poikki. Yleensä olen käsittämättömän aamuäreä, mutta tänään sille ja unitokkurasta toipumiselle ei jäänyt tilaa.

Herätessäni pupu etsiskeli jo jotakin tiettyä nauhoituskasettia, mille oli äänittänyt leffan perjantaina. Tiesin tarkalleen, missä se oli ja yritin kertoa, mutta kun nauha ei tullut heti ensimmäiseksi hänen käteensä, kuului olohuoneesta paheksuva mutina koko aamiaiseni ajan.

Kävellessäni töihin hiukaisevan kauniissa auringonpaisteessa astuin jäätyneen vesilätäkön päälle. Kenkäni rusahti jääkuoren läpi kuraveteen ja sukkani kastui. Aamutunnilla joka ainoa elektroninen laite reistasi tai oli kokonaan toimimatta. Siksi (hätäisesti) suunnitellut tuntini eivät toimineet ollenkaan ja minun piti vaihtaa uuteen opetettavaan asiaan lennossa, valmistautumatta.

Nyt alkaa väsymys painaa päälle. Vaikka olen nukkunut hyvät, runsaan kahdeksan tunnin yöunet, olen aivan rättipoikkiuupu. Sekoan sanoissani ja ajatukset karkaavat. Ja kello ei ole vielä puoltapäivääkään.

Saisiko taantua teinien tasolle? Jäädä kotiin, jos oikeasti kokee sen itse parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Soittaisi vain aamulla työnantajalle ja kertoisi, ettei tänäänkään ole aistittavissa niin hyvää karmaa, että kannattaisi vääntäytyä ylös. Että opettaisi vain kuniina päivinä?

Töihin, OAJ! Paperiliitolla lienee jo tällainen etu.

Tänä viikonloppuna ei menty torpalle, koska mun piti ohjata sitä näytelmää joka päivä. Muutenkin on ollut aika kiire aikataulu koko viikon, kun pääsee töistä kahden - kolmen kieppeillä, kipittää kotiin, suunnittelee seuraavan päivä tunnit ja rientää harjoituksiin viideksi.

Ei voi valittaa. Itse on työhön tahtonut, joten pitänee olla hiljaa. Lisäksi koko juttu on jonkinlaista positiivista stressiä. Minusta on kivaa luoda lavalle fiktiivistä todellisuutta, miettiä syitä, seurauksia ja motiiveja.

Aika usein yritän tehdä elämästäni mahdollisimman helppoa ja mutkatonta. Nyt kun yhtäkkiä on kiire ja hoppu ja tuskin lainkaan aikaa ajatella mitään, huomaan pitäväni siitä. Miten sitä koko syksyn pärjäsinkään niin, että töiden jälkeen tuskin poistuin kotoa? Kuinka sitä jaksoi vain maata aloillaan tekemättä mitään? Tämän päivän vinkkelistä katsottuna se vaikuttaa aika oudolta.

Uusinta Pirkkaa lukiessa iski silmään tämä lasten kiva yhdistä pisteet -tehtävä.

Mikäköhän kuva siihen muodostuu? Osaatko millään arvata?