Tänään kaikki lähti menemään vinoon jo heti aamulla.
Viikonlopun kiireaikataulu alkaa väsyttää. Työni haittaa harrastustoimintaani ja nytkin tekisi mieleni vain mennä maate. Aamulla herätessäni olin aivan poikki. Yleensä olen käsittämättömän aamuäreä, mutta tänään sille ja unitokkurasta toipumiselle ei jäänyt tilaa.
Herätessäni pupu etsiskeli jo jotakin tiettyä nauhoituskasettia, mille oli äänittänyt leffan perjantaina. Tiesin tarkalleen, missä se oli ja yritin kertoa, mutta kun nauha ei tullut heti ensimmäiseksi hänen käteensä, kuului olohuoneesta paheksuva mutina koko aamiaiseni ajan.
Kävellessäni töihin hiukaisevan kauniissa auringonpaisteessa astuin jäätyneen vesilätäkön päälle. Kenkäni rusahti jääkuoren läpi kuraveteen ja sukkani kastui. Aamutunnilla joka ainoa elektroninen laite reistasi tai oli kokonaan toimimatta. Siksi (hätäisesti) suunnitellut tuntini eivät toimineet ollenkaan ja minun piti vaihtaa uuteen opetettavaan asiaan lennossa, valmistautumatta.
Nyt alkaa väsymys painaa päälle. Vaikka olen nukkunut hyvät, runsaan kahdeksan tunnin yöunet, olen aivan rättipoikkiuupu. Sekoan sanoissani ja ajatukset karkaavat. Ja kello ei ole vielä puoltapäivääkään.
Saisiko taantua teinien tasolle? Jäädä kotiin, jos oikeasti kokee sen itse parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Soittaisi vain aamulla työnantajalle ja kertoisi, ettei tänäänkään ole aistittavissa niin hyvää karmaa, että kannattaisi vääntäytyä ylös. Että opettaisi vain kuniina päivinä?
Töihin, OAJ! Paperiliitolla lienee jo tällainen etu.
