(Nuoren) opettajan varaventtiili

Erityisopettajamme iski heikkoon hetkeeni. Väsymyksen tuuperruttamana lupauduin pitämään opetushallituksen ja lääninhallituksen järjestämässä tilaisuudessa alustuksen aiheesta maahanmuuttajaoppilaan asettamien haasteiden kohtaaminen koulussa.

Perkele! Pelottaa jo etukäteen!

Sinänsä ajstus tuntuu kivalta, varsinkin kun järjestäjänä on opetushallitus, jonka neuvoksilla ei ylipäänsä tunnu olevan minkäänlaista kontaktia kenttään. Onpahan kerätty kasaan joukko kasvatustieteilijöitä ja maailmanparantajia, jotka keksivät mitä moninaisimpia ohjelmia, projekteja ja strategioita, joita opettajia velvoitetaan sitten tekemään. Koulun päihdeohjelma. Koulun pelastussuunnitelma. Koulun huumevalistusohjelma. Koulun tasa-arvo-ohjeistus, maahanmuuttajaohjelma, kuvataidediplomi, turvallisuusohjeistus.

Älkää ymmärtäkö väärin; huumeiden käytöstä, alkoholista, tasa-arvosta ja muusta pitää puhua (siksihän minäkin koen tätä työtä tekeväni), mutta ongelma on siinä, että kaikista pitää laatia strategia - luonnollisesti normaalityön ohella ja palkatta - jonka tekemiseen menee huomattavan kauan. On eri asia sopivassa tilanteessa ottaa, kuten luetun nuortenkirjan purun yhteydessä, elokuvan jälkeen, mielipidetekstiä muokattaessa, puheeksi esimerkiksi huumeet ja riippuvuus. Mutta jos pitää ensin istua kuusi kertaa kokouksessa laatimassa strategia, koska ja millä tapaa asia pitää tehdä, hankkia sitten kommentteja toisilta, kirjoittaa puhtaaksi ja hyväksyttää suunnitelma, jää opetus ja tilanneherkkyys täysin unholaan.

Murr, oph!

Olisi kiva nähdä joku opetusneuvos työn touhussa yläasteella, pitämässä huolta, että ohjeistuksien ja suunnitelmien joka pykälä täyttyy. Olisi kiva nähdä joku opetusneuvos tekemässä ylipäätään työtä. Tärkeää työtä.

Että näillä mielillä lähden alustusta pitämään. Kumpikohan voittaa, pelko vai kiukku?

Alkaa mopo karata käsistä tuon remontoinnin kanssa. Enää kolme päivää aikaa ja kaikki varmaankin ehditään tehdä valmiiksi, mutta se tarkoittaa ympäripyöreitä päiviä. Eilen suoraan töiden jälkeen ajeltiin etsimässä sopivaa vaatekaappia. Sen jälkeen maalattiin seiniä ja koottiin keittiön kaappeja, välillä katsottiin Täydelliset naiset - tietysti - ja sitten takaisin töihin. Lopuksi, puoliltaöin aloin suunnitella tämän päivän oppitunteja ja puoli yhden aikaan kirjoitin kalvon tiivistelmänteon jalosta taidosta.

Huomasin, että ranneliike pitää kemut Helsingissä myöhemmin tässä kuussa. Kiinnostaisi kovasti tavata ihmisiä ihan livenä. Jotenkin varsinkin teistä blogi-ihmisistä on tullut minulle mielenkiintoinen ja mukava uusi ystäväpiiri, jonka elämästä on kiva kuulla ja joiden kommentteja on mukava lukea. Että sinänsä olisi hauskaa saada yhdistettyä naamoja nimimerkkeihin.

Eri asia on sitten se, onko dtm:n bileet vain tavalliset bileet muutamine puheineen ja vieraineen; siis että jos paikalla on tuhatkunta helsinkiläistä hippaajaa, saako kontaktia otettua kehenkään. Mitä luulette?

Vaatekaappi! Vuokra-asunnossa ei ole vaatekaappia, koska purimme entisen, kiinteän kusenhajuisen. Nyt mieleen juolahti, että tulevalla vuokralaisella ehkä on useampikin vaatekerta, jota hän tahtoo säilyttää muualla kuin muovipussissa.

Ja kun huonekorkeus on 325 cm, tavallinen kodinanttilamainen kaappi näyttää tosi töpöltä. Mistä ihmeestä tähän hätään löytäisi vielä korkean kaapin..?

Jos joku tietää hyvän pitopalvelijan Turusta, ilmoittakoon. Edellytyksenä, että on ennenkin leiponut nisua himpuloiden pöytään.

Terveisiä maalta, jälleen.

Perjantaina suunnattiin torpalle ja sunnuntai-iltana tultiin takaisin. Tarkoituksena oli tehdä ei-mitään.

Ja sitten asennettiin kaksi ulkovaloa, sahattiin ja maalattiin jalkalistoja, vaihdettiin lamppu sekä kuokittiin kasvimaata. Nostettiin perunoita. Kylvettiin kukansiemeniä... Mutta se ei väsytä. Kun työtä saa tehdä ihan omalla tahdilla ja olla tekemättä jos haluaa, on fiilis ihan erilainen. Tänäänkin minä otin pitkien yöunien päälle kahdet nokoset.

Enää neljä päivää aikaa saada vuokraasunto kuntoon. Tänään torpalta tullessa käytiin maalaamassa keittiön seinät, huomenna kirvesmies tulee asentamaan listoja. Keittiön kaappien sisukset ja ovet pitäisi laittaa paikalleen ja maalata vessan seinät. Sitten se olisikin siinä. Kai.

Paitsi että kellarin putket pitäisi eristää ja ullakon romut raahata pois. Mutta melkein ohi on...

Toissapäivänä iski yhtäkkiä kurkkukipu niin, etten sitten eilen mennytkään töihin. Iltaa kohti olo parani, mutta päätin, etten mene tänäänkään töihin, koska mulla helposti menee ääni jälkitautina. Ja ilman sitä tämä opettajan homma on aika vaikeaa. Huomenna raahaudun työpaikalle vaikka väkisin, sillä kotona makaaminen on aikas tylsää.

Vuokra-asunnon korjaaminen on loppusuoralla. Eilen pupu pohjamaalasi eteisen portaat, kirvesmies laittoi lattianpäällystettä ja minä niiskutin räkää. Kyllä se siitä. Flunssa ja remontti.

Nyt meillä on hääpaikkakin varattuna. Krapulainen ystävätär sai uhkailemalla/lahjomalla/kiristämällä meille alennusta upeasta paikasta joulurauhanjulistustalon viereisestä rakennuksesta eli Turun vanhasta raatihuoneesta. Mahtava paikka ja ympäristö! Jos jotakuta kiinnostaa, voi kurkata kuvaa osoitteessa http://www05.turku.fi/kulttuurikeskus/vanharaatihuone.html

Vaikka vingun jatkuvasti tällä palstalla väsymyksestä ja työn määrästä ja muusta, olen siltikin ollut pohjattoman onnellinen siitä asti, kun pupu suostui mun kosintaan.

Hassua, vaikka ei ole ollut aikomuksenakaan vaihtaa miestä, jotenkin se, että viiden vuoden jälkeen päätetään virallistaa suhde, saa kaiken tuntumaan niin selvältä ja - positiivisessa mielessä - lopulliselta. Että minä olen juoksuni juossut ja löytänyt sen, ketä tahdon katsella loppuikäni.

Mistä taivaasta tuollainen eteeni tipahti? Tuollainen, joka kestää tyynesti mun kiukuttelut silloin, kun en jaksa vielä hurttaa iltapissalle sateeseen. Tuollainen, aikuinen mies, komea kuin mikä ja jolla on söpö poikamainen virnistys ja joka ehdottomasti haluaa halia juuri silloin kun kirjassa on menossa jännittävä kohta. Joka tykkää mun perheestä ja sukulaisista ja itse kyselee, voitaisiinko mennä tapaamaan jotakuta.

Silloin kun tavattiin, tykästyin häneen heti. Hiukan vain mietin sitä, etten ollut hullaantunut niin kuin tavallisesti. Tämä olikin ihan erilaista; kaksi elämää nähnyttä miestä, molemmilla takanaan pitkäaikaisia suhteita ja molemmat olivat oppineet olemaan yksinkin.

Älkää ymmärtäkö väärin; en sano, että liittomme on järkiavioliitto tai tyytyväisyyttä siitä, että on ylipäänsä joku. Ei, tämä tuntuu ihan erilaiselta. Ei hullaantumista, ei riiutuvaa rakkautta, vaan onnellisuutta toisesta. Minun on aina lämmin pupun lähellä.

Oppilaat lukevat Tuntematonta sotilasta ja minun pitäisi korjata samaan aikaan aineita, mutta ei jaksa. Flunssa iskee päälle, nenä vuotaa, päätä särkee ja kurkku on karhea. Nyt ei kuitenkaan ehdi sairastumaan, kun on niin paljon hommaa. Ihan pakko tulla töihin.

Luokan hitain poika palautti Tuntemattoman jo viikon jälkeen ja sanoi lukeneensa sen jo. Kun kyselin hiukan teoksen tapahtumista, hän todellakin oli kahlannut koko opuksen ja tykännyt siitä kovasti, sanoi sen vielä olevan paras kirja, minkä oli koskaan lukenut. Kyseli vielä, mitä muuta kivaa sama kirjailija on tehnyt ja kun kerroin niistä, hän pyysi minua etsimään niitä koulun kirjastosta, koska omaa kirjastokorttia hänellä ei ole ollut kuuteen vuoteen. Lupasin etsiä ja jos koulusta ei löydy, tuon oman kotoani.

Tänään meinattiin pitää vapaailta, koska kirvesmies sanoi, ettei meitä vällttämättä tarvittaisi työmaalla.

Ja jatkoi samaan hengenvetoon, että toki eteisen katon rakentaminen kävisi joutuisammin, jos JOKU sahaisi panelia ja hän vain naulaisi. Ja jos JOKU vaikka maalaisi vessan katon, niin työt menisivät huomenna eteenpäin. Niinpä nämä kaksi jokua eivät sitten saaneetkaan vapaata vaan ahersivat aina Täydellisiin naisiin asti.

Mutta valmista alkaa tulla. Kirvesmies jo lupaili, ettei rakennustyötä ole enää oikein nimeksikään, maalaamista ja keittiökaappien ovien kiinnittelyä vain. Sen kun näkisi...

Viikonloppu meni, nopeasti. Perjentaina hurautettiin pupun kanssa torpalle; syötiin jotakin pientä, juotiin lasi viiniä - ja mentiin maate. En muista, koska viimeksi olen nukkunut niin hyvin ja sikeästi. Taisi tulla kuitattua remonttityöstä johtuvat viime viikon univelat ihan kerralla.

Lauantaina käytiin Eurassa katsomassa mun siskon perheen ostamaa omakotitaloa. Se olikin paljon isompi ja nätimpi kuin mitä olin kuvista katsoen olettanutkaan. Sisko oli ylpeä ja esitteli tarkkaan joka huoneen, mutta jos on löytänyt niin hienon talon ja saanut hinnan tingittyä niin matalaksi, on kaikki syy olla ylpeä itsestään.

Paluumatkalla torpalle naapurin miespari soitti ja kysyi, saavatko he tulla yökylään. Vastasimme heti myönteisesti.

Tällaista se minun - itäsuomalaisen - mielestä pitääkin olla. Että kyläily ja varsinkin yöksi jääminen on helppoa ja mutkatonta. Että ei tarvitse kuukausitolkulla pyyllä toista käymään, sovitella aikatauluja ja miettiä tarjottavaa, vaan että tehdään jotakin hetken mielijohteesta. Siinä näillä länsisuomalaisilla olisi vielä oppimista.