(Nuoren) opettajan varaventtiili

Huomenna tulevat ne ulkomaalaiset tutustumaan opetukseen. Jännittää..!

(Lisätietoa 14.9. bloggauksessa)

Koulussamme toimii oppilaskunta. Viime vuonna se sai apurahan, jolla hankittiin oppilaille lukittavia lokeroita, joihin voi jättää tavaraa koulupäivän ajaksi. Kaikille ei lokeroita riitä, joten yhdessä sovittiin, että ne arvotaan ysien kesken. Jokainen ysiluokkalainen sai osallistua arvontaan, jos halusi, ja tänään lokerot jaettiin. Ja heti tänään kuuden aikaan yksi vihainen huoltaja soitti.

Äiti kimitti ja puhisi. Kuinka saattoi olla mahdollista, että hänen tyttärensä ei saanut lokeroa? Kuinka saattoi olla mahdollista, että moni muu samanluokkalainen sai, mutta ei hänen tyttärensä? Kuinka voi olla mahdollista, että joku kasikin sai, muttei hänen tyttärensä? Ja mistä koulu aikoo hankkia korvaavan säilytyspaikan, koska hänen tyttärensä ei lokeroa saanut?

Minä selitin, että lokerot arvottiin, ei jaettu; kukaan kasi ei saanut lokeroa ja kuinka kaupungin tilalaitos ei lokeroita kouluihin hommaa. Että nämä ovat oppilaskunnan, koulussa toimivan itsenäisen yhdistyksen hankkimia ja niitä on vain rajallinen määrä. Mikään ei äitiin tehonnut. Kyllä jostakin täytyy hänenkin tyttärelleen lokero hommata. Ja kyllä kasiluokkalaisetkin lokeroita saivat, koska hänen lapsensa niin sanoo. Yritin selittää äidille tilannetta, mutta kun juttu alkoi lipsua jo asiattomaksi, ilmoitin, että asiasta voidaan keskustella edelleenkin, mutta siinä tapauksessa tahdon, että minun esimieheni on paikalla.

Herrajjumala! Mistä näitä hulluja sikiää? Jotenkin tuntuu, että vuosi vuodelta törmää useammin näihin curling-vanhempiin, jotka yrittävät lakaista pois jokaisen mahdollisen töyssyn jälkikasvunsa tieltä. Näitä, jotka laittavat lapsen mukana lapun kouluun, että annoin lapselleni luvan olla osallistumatta tämän päivän kokeeseen, koska hän tahtoi katsoa illan K-18 –elokuvan ja siksi lukeminen jäi. Tai että meidän lapsen on kerta kaikkiaan pakko saada bussikortti, koska koulumatka on ysiluokkalaiselle kohtuuton 1,1 kilometriä. Että meidän lapsen ei tarvitse kirjoittaa ainetta, koska hänestä se on tyhmää. Että jonkun täytyy korvata, jos lapsi ei voita arvonnassa.

Mitä näistä vastuksettoman lapsuuden eläneistä tulee isona? Millaiselta maailma alkaa vaikuttaa, kun aikuisuuteen siirtyvä nuori huomaa, ettei kaikki järjestykään niin kuin hän itse tahtoo? Aina joku ei kysykään, sopiiko järjestely. Tyttö-/poikaystäväkin voi olla sen verran joutamaton, ettei aina annakaan periksi ja taivu toisen tahtoon. Telkkaristakin tulee tiistaitiimaa ja sunnuntaivekkaria, vaikka kivempiakin ohjelmia olisi. Poliisi sakottaa, vaikka tie oli sen verran tyhjä, että siinä saattoi ajaa sataa.

Kuka silloin ottaa vastuun? Kenelle silloin voi valittaa?

Vaikka kuinka uhkailin, ei vakaa päihtymystarkoitus sitten toteutunutkaan. Juotiin saunan pukuhuoneessa pari lonkeroa ja löylyjen jälkeen tuvassa laksi punaviiniä ja mentiin nukkumaan.

Lauantaina nukuin ensin yhdeksään. Aamiaisen jälkeen päätin huilata vähän. Heräsin kolmelta. Tänään sunnuntaina nukuttiin molemmat kymmeneen. Myöhemmin otin taas kolmen tunnin tirsat. Univelkoja..?

Mutta jottei ihan toimetonna olisi oltu, laitettiin tupaan, vieraskamariin ja eteiseen jalkalistat paikalleen. Mukavan pientä ja kevyttä hommaa. Minun nukkuessani pupu puuhasi paljon muutakin; tyhjensi kompostikäymälän, perkasi parsamaan, istutti puuntaimia.

Puhelimessa rupattelin äidin kanssa ja ehdotettiin, että hän ja isä tulisivat joulua viettämään torpalle. Äiti innostui ajatuksesta ikihyviksi. Ei hän kuitenkaan vielä luvannut asiaa täysin varmaksi - kiireinen eläkeläinen kun on -, mutta kun vielä ehdotin, että aattona voitaisiin käydä kuulemassa aitoa ja oikeaa joulurauhan julistusta Turussa, minusta ainakin vaikutti siltä, että homma on aika selvä.

Muistelen jostakin lukeneeni, että Raumallakin on joku julistus aattona. Raumalle ei torpaltamme olisi kuin kolmisenkymmentä kilometriä. Voisi harkita, jos menisikin sinne. Onko kenelläkään kokemusta sen paikan julistamisista?

Toinen uusista vuokralaisista kävi hakemassa avaimet. Ei ihan minun tyyliseni ihminen, hiljainen ja flegmaattisen oloinen. Ja luonnollisestihan vain ensivaikutelma lasketaan. Sen jälkeen on ihan turha yrittää muuttua mukavammaksi...

Mutta enhän minä hänen kanssaan siinä asunnossa asukaan. Hauska tavata myöhemmin se toinen, tämän tyttöystävä, joka välittäjän mukaan opiskeli samaan ammattiin, mitä minä nyt teen.

Uunissa valmistuu pinaatti-kinkkulasagne iltaa varten. Arvatkaa, kuka ihan varmasti lähtee torpalle tänään? Ja arvatkaa, kuka lämmittää saunan? Ja kuka ottaa saunaoluen? Ja kuka korkkaa punkun? Ja kuka juo ihan varmasti päihtymistarkoituksessa?

Viimeiseksi vanha kakluuni. Siin se sit ol. Mitähän ny tekis?

Kuva asuinhuoneesta. Ikkunanpokien maalaaminen yli ärsyttävän pitkällinen työ.

Alkuperäiset yläkaapitkin löysivät paikkansa vastakkaiselta seinältä.

Kuva keittiöstä sisäpihan suuntaan.

Eilen saatiin se asunto remontoitua valmiiksi. Ei olisi uskonut, että sekin päivä koittaa! Täytyy varmaankin hankkia pupun kanssa äkkiä uusi harrastus..

Kiusaan teitä kuvasarjalla. Ensin kuva sisarelta saadusta puuhellasta. Toimii kuin unelma.

Tänään kuulin, että kouluumme tulee ulkomaalaisdelegaatio tutustumaan maahanmuuttajaopetukseen sekä mamujen integrointiin. Tulokkaita on useasta maasta, osa maansa opetusministereitä. Kotikaupungissamme heitä ohjaa kaupunginjohtaja sekä opetustoimen johtaja.

Niin. Arvasitte varmaan. Juuri silloin, kun he tulevat kouluumme, minulla sattuu olemaan kaksoistunti luokalle, jossa on 16 suomenkielistä ja kuusi suomi vieraana kielenä -oppilasta. Eli tutustujat tulevat seuraamaan tuntejani.

Meinasi päästä värit pöksyyn, kun erityisope ilmoitti tulokkaista. Pelottaa. Ahistaa. Jännittää. Hirvittää. Päätä särkee ja huimaa.