Ajatuksia

Vaikka vingun jatkuvasti tällä palstalla väsymyksestä ja työn määrästä ja muusta, olen siltikin ollut pohjattoman onnellinen siitä asti, kun pupu suostui mun kosintaan.

Hassua, vaikka ei ole ollut aikomuksenakaan vaihtaa miestä, jotenkin se, että viiden vuoden jälkeen päätetään virallistaa suhde, saa kaiken tuntumaan niin selvältä ja - positiivisessa mielessä - lopulliselta. Että minä olen juoksuni juossut ja löytänyt sen, ketä tahdon katsella loppuikäni.

Mistä taivaasta tuollainen eteeni tipahti? Tuollainen, joka kestää tyynesti mun kiukuttelut silloin, kun en jaksa vielä hurttaa iltapissalle sateeseen. Tuollainen, aikuinen mies, komea kuin mikä ja jolla on söpö poikamainen virnistys ja joka ehdottomasti haluaa halia juuri silloin kun kirjassa on menossa jännittävä kohta. Joka tykkää mun perheestä ja sukulaisista ja itse kyselee, voitaisiinko mennä tapaamaan jotakuta.

Silloin kun tavattiin, tykästyin häneen heti. Hiukan vain mietin sitä, etten ollut hullaantunut niin kuin tavallisesti. Tämä olikin ihan erilaista; kaksi elämää nähnyttä miestä, molemmilla takanaan pitkäaikaisia suhteita ja molemmat olivat oppineet olemaan yksinkin.

Älkää ymmärtäkö väärin; en sano, että liittomme on järkiavioliitto tai tyytyväisyyttä siitä, että on ylipäänsä joku. Ei, tämä tuntuu ihan erilaiselta. Ei hullaantumista, ei riiutuvaa rakkautta, vaan onnellisuutta toisesta. Minun on aina lämmin pupun lähellä.