(Nuoren) opettajan varaventtiili

Olin viime viikolla ostanut vaatekaupasta takin. Kolmen päivän käytön jälkeen siitä irtosivat kaikki napit. Soitin perjantaina kauppaan ja kerroin tilanteen, jolloin ystävällinen myyjä sanoi, että voin tuoda takin korjattavaksi ja saada samalla 'pientä vaivanpalkkaa', koska joudun ylimääräistä työtä tekemään. Sovin tuovani takin maanantaina.

Eilen veinkin takin kauppaan. Myyjä kysyi, mikä oli vialla ja kerroin sen hänelle ja sanoin soittaneeni asiasta perjantaina. Kerroin vielä, mitä oli sovittu.
-Ei voi pitää paikkaansa, keskeytti myyjä. -Meillä ei nyt kyllä ole tavattu mitään vaivanpalkkoja antaa.
-Mutta puhelimessa sanottiin, että... yritin.
-Ei, tällainen ei kerta kaikkiaan ole tapana, sanoi myyjä. -Minä käyn vielä kuule ihan tarkistamassa, hän jatkoi ja kipitti pois, ennen kuin ehdin sanoa mitään. Kun hän palasi, sama toistui. -Mitään tällaista ei ole luvattu.
-Ei se ole nyt niin tärkeää. Ajattelin vain kun sanottiin..
-Kuka sanoi?
-En minä nimeä muista.
-Aivan.

Yhtäkkiä myyjän tyyli vaihtui ja hän alkoi puhua kuin lapselle.
-Kun meillä tehdään niin, että saa joko perua kaupan tai korjauttaa. Ei muuta. Kummankohan sinä haluat?
-Kyllä mä sen korjautan, kun mä siitä takista tykkään.
-Hyvä. Mihinkä aikaan sä huomenna pääsisit?
-Työt loppuu kahdelta-
-Kiva. Laitetaan tämä valmiiksi sitten siihen aikaan, ettei tästä tule sinulle enempää harmitusta.

Minulla katkesi suoni päästä. Kerroin myyjälle, että mielelläni korjautan takin, koska siitä pidän, mutta mielestäni tärkein, kaikista tärkein unohtui. Että olisi voinut ihan sillä, että pahoittelee sitä, että takki sattui olemaan epäkurantti ja että ylimääräistä työtä tuli. Sitähän minä olin vailla, en kaffelippua kahvilaan. Kun takin hintaan ei minusta kuulu se, että kuskaan sitä kauppaan parsittavaksi. Lisäksi minusta on ikävää, että minua pidetään valehtelijana. Jos yksi myyjä on sanonut yhtä ja toinen toista, liikkeen kuuluu selvittää ne keskenään, ei minun välitykselläni.

-Niin se kuule käy, että kun tulee eri tilanteesta, niin joskus ymmärretään toisiamme väärin, vaikka tarkoitus on hyvä, pahoitteli myyjä.
-Niin se käy.
-Niin että harmi nyt sitten, että oli ylimääräistä vaivaa.
-Joo.

Lähdin kotiin. Vitutti.

Perustin sivukirjaston vessaamme. Kuvassa vain yksi lukuisista hyllyistä, samoin aikakauslehtiosasto rajautui ulos.

Kukapa ei tahtoisi sivistää itseään mm. Canthin, Londonin tai Kiven tuotannolla, kun kerrankin löytyy hetken hengähdystauko?

Viime kesän urakkana oli kompostikäymälän panelointi ja maalaus. Talven aikana on keskitytty huussin koristeluun. Teemana on sininen ja kulta sekä kuninkaallisten kuvat.

Emme ole ihan varmoja, onko kunkkujen asettelu vessan seinälle poliittinen kannanotto vaiko viittaus siihen, että on olemassa paikkoja, missä ruhtinaatkin tahtovat käydä yksin.

Tämän viikonlopun ohjelman kuului liesikuvun asentaminen paikoilleen ja sen maalaus.

Homma olikin yllättävän monimutkaista, koska kupu painoi aikas paljon, ja aina kun se oli nostettu seinälle ruuvinpaikkojen merkitsemistä varten, se oli näemmä notkahtanut alas sen verran että koko poraamis-proppaamis-ruuvaamis-maailma olikin ollut aivan turhaa ja ainakin kaksi senttiä vasemmalle. Mutta loppujen lopuksi liesikupu/huuva/höyrykupu saatiin seinälle, missä se näytti väärään ympäristöön joutuneelta nakkikioski-liesituulettimelta. Vasta maalaus sijoitti sen tähän maailmaan.

Muuten torpalla oli tosi kivaa. Ulkona oli harmaa ja sateinen päivä, joten sai ihan vapaasti röhnöttää sisällä. Kuinka ihanaa onkaan herätä aamulla, kun ei ole kiire ja saa ummistaa silmänsä vielä hetkeksi, jos haluaa. Lisäksi mulla on maailman paras mies, joka herää aamuisin käsittämättömän aikaisin, keittelee itselleen kaffetta ja viimein, siinä minun heräämiseni aikoihin, tassuttelee kamariin halkokorin kanssa, laittaa kakluuniin tulen ja jättää uuninluukut auki. Että voisin rauhassa heräillä ja katsella ja kuunnella tulen rätinää. Sanoo vain, että herää rauhassa ja tule sitten syömään kun jaksat. Leivät on jo voideltu.

Ajatelkaa nyt. Mistä tuollaisen olen onnistunut löytämään!

Exäni soitti juuri. Ovat miehensä kanssa muuttamassa uuteen asuntoon ja tyhjentää juuri entistä, kymmenvuotista kotiaan. Jostakin laatikon uumenista oli löytynyt mun työtodistuskopioita vuodelta 1993 ja hän tahtoi tietää, mitä niille tehdään. Käskin heittää roskiin.

Kumpikaan meistä ei muistanut, mitä työtä olin hakenut silloin. Olin kaksikymmentä ja asunut vasta vuoden Turussa. Opintoviikkoja kasassa neljä tai viisi.

Mitähän silloin toivoin tai milllaiseksi oletin elämän muuttuvan? Mikä minusta piti silloin tulla isona? Ei ainakaan opettaja, siitä olin aivan varma. Se oli aivan ehdottomasti poisraakattu vaihtoehto. Olin kiihkoisa idealisti, totuutta etsivä teatterilainen, kotiinpäin umpikaappihomo, jatkuvasti uutta koettavaa etsivä erikoisuudentavoittelija. Ja nyt...

Ja nyt?

Kauas elämä minut paiskasi Koillismaan kairoilta, mutta täälläpä ollaan ja eletään hyvin tasaista elämää. Oletuksenmukaista ja silti ei. Ajatelkaa nyt, entinen kaappihomo viettää joulua miehensä ja vanhempiensa kanssa ja on menossa naimisiin. Porvarillisia ammatteja vihaavasta tuli rivitaloelämää viettävä opettaja. Uutta etsivä erikoisuudentavoittelija on ihan tyytyväinen, jos viikonloput kuluvat torpalla täydellisessä sensorisessa deprivaatiossa.

Silti en koe pettäneeni ihanteitani tai luopuneeni jostakin. Päinvastoin, koen saavuttaneeni enemmän kuin mitä ehkä silloin osasin odottaa. Jotakin, joka on hankala määritellä. Rauhan? Rauhallisuuden? Tyyneyden? Paikallaanistumisen jalon taidon? Rauhallisen rupattelun ja elämän punnitsemisen kyvyn? Pappaantumisen? Tasapainon..?

Eipäs mennä liian pitkälle. En pyri buddhaksi.

Pakko lopettaa. Koirani kokee elämää suurempaa ahdistusta, koska pupu on ulkona istuttamassa kukkasipuleita ja hän on sisällä.

Olemme kutsuneet mun vanhemmat torpalle joulunviettoon. Heti alkuun olivat kovin kiinnostuneita, mutta jossakin vaiheessa into tuntui loppuvan, koska ajomatkasta pohjoisesta lounaaseen on niin pitkä.

Eilen äiti soitti ja kysyi, sopiiko meille, että hän tilaa paikalliselta farmarilta luomukinkun, suolaa sen itse ja tuo sitten mukanaan.

Vaikuttaa kovin siltä, että vanhukset ovat sittenkin tulossa....

Väri on sitten sininen. Tietty.

Torpalla oli pyryttänyt kovasti. Perjantaina aurinko paistoi kirkkaasti ja koko maailma oli valkea ja raitis. Lunta oli nietostunut liki puolen metrin kinoksiksi, joten kulkureitit saunalle ja liiteriin piti kolata puhtaiksi. Illansuussa lumisade alkoi uudestaan hiljalleen, varovasti, kun suuret pehmeät lumihiutaleet leijailivat ääneti alas maailmaan. Loikoilin kamarin sohvalla, mutta nousin katsomaan ikkunasta hiutaleiden pitkää tietä alas ja tunsin kakluunin lämmittävän kylkeäni. Pupu puuhaili tuvassa ja jossakin kaukana haukahti koira. Olin hyvin onnellinen.

Lauantaina saapuivat kaasot. Taloon tupsahti kolme auttajaa, jotka tahtoivat tietää, mikä väri olisi häiden teema, paljonko pitopalvelu saa maksaa ja millaista musiikkia toivotaan soitettavan. En tiennyt mitään. Minä olin vain kosaissut pupua ja hän myöntynyt. Nyt sille pitäisi löytää sopiva väri... Kuitenkin kaikki vaikuttaa selvältä ja koko hommasta tuli jollakin tapaa ehdottomampi. Että nyt juttu ihan oikeasti alkaa ja lopputuloksena on ’tahdon’ heinäkuussa.

Illalla saunottiin ja syötiin sekä pelattiin lautapelejä, enkä muista, koska viimeksi olen nauranut niin kovasti. Oikein harmitti, kun kaksi kaasoista lähti kotiin yöksi ja vain yksi jäi istumaan iltaa! Pupu meni maate puoliltäöin, minä paransin maailmaa puoli neljään.

Olen oppinut pitämään talvisista harmaista sunnuntaipäivistä. Silloin saa oikeutetusti maata sohvalla ja olla saamaton. Samanlainen kuin aurinko; valju ja vetämätön, melkein hyödyttömyyden rajamailla. Oli oikein sääli jättää torppa alkuillasta. Vielä viikko ennen kuin pääsee taas maalle.

Enää parikymmentä minuuttia ja pupu tulee kotiin. Tänä viikonloppuna meidän vieraiksi tulevat kaikki kolme kaasoa. Että jospa tässä hääasiassakin alettaisiin edetä johonkin suuntaan!

Pupu on ollut tosi kiltti viime aikoina. Kun on tuullut, satanut, pyryttänyt, hän on kuskannut minut töihin niinä aamuina, koska hän voisi itse olla kotona hiukan pidempään.

Eilen päätin olla kiltti takaisin ja tein hänelle hyvää ruokaa. Resepti löytyi Yhteishyvä-lehdestä; kanaa paistettiin uunissa kaneli-hunaja-maustekastikkeessa, mihin lopuksi lisättiin taateleita. Lisäksi tein afrikkalaista sipuli-herne -kuskusta. Hyvää! Suosittelen!