Omnium fidelium

Rakas pehmytolento!

Olen seuraavassa ottanut Sinulta, rakas, joitakin teemoja, jotka tunnistanet, ja jotka olen esittänyt eräänlaisena "Prolegomenana".
Koska ne ovat vapaasti yhdistetyt toisiinsa, ei esitykseni väitä olevansa tieteellinen, vaan mieltäsi kiihottavaa ja ilostuttavaa - toivon, jos haluat. Ei ole tarpeen ajatella eikä pohtia.

Miten löytää 'totuudellinen'? Yksi muinainen vastaus on: "Se on salaisuus!"
Voimme yrittää tunkeutua sen sisälle, mutta se säilyy kuitenkin aina hunnun peittämänä. Yritys nostaa huntu johtaa yrittäjän saastumiseen, mikä taas johtaa hirvittävien olentojen aiheuttamaan valon pimenemiseen. Rangaistus on jo itse rikkoutuneessa.

Nyt on kuitenkin myös niin, että käytämme kiertoilmauksia kuvataksemme salattua. On siis olemassa toinen ulottuvuus, toinen ilmaisutaso.
Juuri selvittääkseen tämän saapui kerran kaunis nuorukainen; nuorukainen, joka oli joka suhteessa sopusuhtainen. Hän kysyi lakkaamatta, haparoi eteenpäin, vilkuili uteliaana kohti ... nosti hunnun ja ...

Salaisuudet ovat usein juuri siksi salaisuuksia, koska ne ovat vaarallisia.

Salaisuuksiin liittyy vastuuta. Salaisuuksia ei tule paljastaa. Ne sitovat meitä.
Paljastaessamme ne tulemme kokonaan itsestämme ulos. "Mikä hetki"!
Se, joka taas väärään aikaan ja sopimattomasti paljastaa salaisuuden, joutuu pimeyteen. Miksi? Siksi, että hän on syyllinen. Hänen olotilansa muistuttaa mädäntymistä; tilaa, jossa mikään ei ole niin kuin ennen, vaan huonommin. Pahinta on, että joutuu syömään omaa mätäänsä.

Todella salainen jää meillekin tuntemattomaksi - sillä ei kuulemma ole nimeäkään. Nimellähän se voitaisiin tavoittaa - ellei muuten, niin kiertoilmaisuin. Muut eivät enää rajaa tuntematonta. Salattu voi olla kaikkialla kaikkina aikoina.
Tämän edessä seisomme sanattomina.

Salaamisen yrittäminen paljastaa. Paljastaminen voi olla kauhistuttava! Hirviöt nousevat...

Eipä 'totuudellisella' ole mitään tekemistä kivisen kanssa, ole huoleti! Totuudellinen on valossa, se on paljastettu, mutta piilossa, tiedäthän!
Sinun Johan
P.S. Rakastan Sinua!

Tänään hieno päivä.
Paljon jäätelöä.

Vieraita. Saksaa. Pitivät remontin tuloksista.

Ja TAAS! ???
Nukahdin sängylleni vaatteet päällä, iltatee odottamassa pöydällä...
Heräsin klo. 6.05 ja nousin ylös sammuttamaan valot. Jatkoin nukkumista yli yhdentoista. Olen ainakin jälleen levännyt todella paljon.

Olen hyvin hämmentynyt!

Miksikö?

a) Ajattelinko l i i k a a?
b) miten saatoin nukahtaa eilen - vaatteet päällä, valot päällä, tietokone päällä ja heräsin tänä aamuna!?

Und übrigens, ich habe die Salbe - vielen grossen Dank, herr H! - eingerieben.

Olen myös huolestunut yhden henkilön terveydestä. Lukemat eivät kerro hyvää. Toivon kovasti snb (muinaisegyptin terveys)!

Ette ehkä usko, mutta tänään olin ulkona - pyöräilemässä! Tunsin lievää kipua pyöräillessäni, mutta noustuani pois pyörän päältä, oli kipu tipotiessään. Taivaalle olkoon Kiitos!

Pyöräilin hitaasti ja mahdollisimman vähän voimaa käyttäen.
Kävin Turun vanhalla hautausmaalla. Otin valokuvan yhdestä vanhasta rautarististä, jonka epäilen olevan kaukaisten sivusukulaisteni hautaristi. He kuolivat jo 1800-luvulla. Niinpä risti oli melko huonossa kunnossa ja sen alapäässä ollut koristekilpi oli haljennut. Surullista - sic transit gloria mundi.
En käy hautausmailla juurikaan - ei ole siinäkään mielessä syytä, kun sukuhautamme on Itä-Uudellamaalla(, jonne on n. 230 km.). Tunnen kuitenkin ihmisiä, jotka pitävät siinä määrin hautausmaista, että ihan huvikseen tekevät niihin retkiä.
Tänään törmäsin lukuisia kertoja eri puolilla hautausmaan käytäviä yhteen nuoreen pariin, joka selvästi vain oli katsomassa hautakiviä.
Itse kävin isoisäni veljen ja tämän puolison haudalla, äitini pikkuserkun haudalla sekä äiiäi:n veljen haudalla.

Ensi viikolla on hautausmaalla esityskierros - saatan mennä kuuntelemaan.

En aseta kehenkään muuhun kuin Sinuun toivoni, isieni Jumala!
Olet täyttymykseni, kun toivon
Olet jo pelastukseni, kun romahdan
Olen Sinun
sylissäsi hyvä
sydämeni riemuitsee
Isä, Sinua rakastan!

Edellisesen bloggauksen kertomien jälkeisenä aamuna tarvitsin kaksi tuntia pelkästään sängystä nousemiseen ja sekin oli tuskan täyttämää.
Soitin ambulanssin.
Onneksi ei tarvinnut pukea päälle ja sain seistä ambulanssissa - kuten halusin.
Pääsin ensiapuun, jossa lääkäri otti heti vastaan. Kaksi injektiota ja paarikuljetus kotiin.

Toivun.

Tänään oli huutoa ja valitusta kuin pistetty sika uimahallissa. Niin, kuka oli huutaja?
Kaikki paikalla olleet tietävät, että se olin minä.

Kiitän kaikkia suuresti avusta. Teitä oli lukuisa joukko, jotka aivan fyysisesti autoitte tai henkisesti tuitte - vaikka huusin ajoittain - lähes suoraa huutoa. Kipu vain oli VALTAVA - en kestä kipua kovin hyvin, mutta voin vakuuttaa, että tämä kipu on hirveää.
Olen kiitollinen.
Nyt olen kotona - kipu on hirveä ja romahdin jo kerran tuskasta lattialle, mutta kulkeminen onnistuu.
Asialle on tehtävä jotain.

Lueskelin ja tulin surulliseksi.

Missä on intohimo? Pitääkö sitä etsiä ulkopuolelta, muiden tarjoamana?
Intohimon puute on anteeksiantamatonta.

(onko minulla nuttura tiukalla?)

Heräsin tänään vasta klo. 12.40. Kuuntelin ruotsinkielisen jumalanpalveluksen Pieksämäeltä - aivan, Pieksämäeltä!

Keskustelua kirkon ajallisesta (ja vähän ajattomastakin) olemuksesta hyvien ystävien kanssa.
Mikäli kirkosta eroavat kaikki ne, jotka kokevat kirkon liiaksi vanhoihin tapoihin ja säädöksiin takertuneeksi, saamme kirkon, joka näyttäytyy täysin aikaansa ankkuroitumattomalta.

Kirkko on (myös) instituutio ja siten järjestelykysymys. Kirkon voi järjestää monin tavoin.

Kirkko on myös näkymätön. Kristityn elämä ei ole kiinni seurakuntayhteyden järjestämisestä - kunhan järjestämme maallisessa vaelluksessamme seurakuntayhteyden, eikö?

Predestinaatio (Ennaltamääräminen) ohjaa minua ajattelemaan, että pelastuvat ovat jo valitut Jumalan suunnitelmassa. Työ on kuitenkin tehtävä. Jos muuri on murtuakseen, niin se murtuu.

Hyvää yötä teille kaikille ja Sinulle! (Minun pitäisi jo olla nukkumassa...!!!!) ja Kiitos vuodatukseni kuuntelemisesta ja kiinnostuksesta.