Tässä täytyy muistaa, että sateenkaariväki on myös hyvin taitavia manipuloijia.Vaikeata tietää mikä on totta ja mikä ei. Oireellista minusta on joukon sirpaloituminen yhä pienempiin ryhmiin. Mistä se kertoo? Yhä enemmän tarvitaan ryhmän sisäistä ” labelingiä”. Eikö yksi tai muutama stigma riitäkään?
Kyllä tästä yksinäisyydestä on kirjoitettu somessa, mutta siihen ei ole kiinnitetty huomiota, koska heterot ja rotuvähemmistöt ovat etunenässä vaatimassa milloin mitäkin. Me jäädään jalkoihin.
Yksinäisyys yhdessä masennuksen kanssa on melkoinen taakka ja tähän on minusta syynä ostrakismi. Me olemme monesti sosiaalisesti kuolleita, jos olemme avoimia. Tästä pitävät monet ryhmät aktiivisesti huolta kuten kristilliset herätysliikkeet ja evankelikaaliset jne jne. On myös poliittisia puolueita ja vaikka mitä ryhmiä työntämässä marginaaliin ja jopa häpäisemistä meitä, ettei olisi elintilaa missään. Tämä näkyy selvästi Yhdysvalloissa ja kysymys on RAHASTA. Paine on valtava. Nyt meitä siedetään. Milloin tullaan vainoamaan, voi olla vain ajan kysymys.
Yritän monesti muistuttaa itseäni, että en tuntisi syyllisyyttä tai syyllistäisi itseäni asioista, joihin en ole syypää tai joihin en ole voinut vaikuttaa. Tiedän, että takana on elämänikäistä kiusaamista. Se ei koskaan loppunut. Sitä oli muodossa tai toisessa. Sitä on vieläkin. Ihmiset ympärillämme ovat halpamaisia, kateellisia, ilkeitä, sadistisia, julmia. Minä en saa tuntea sellaisesta syyllisyyttä. Tietenkin sellainen masentaa.
Kyllä tästä yksinäisyydestä on kirjoitettu somessa, mutta siihen ei ole kiinnitetty huomiota, koska heterot ja rotuvähemmistöt ovat etunenässä vaatimassa milloin mitäkin. Me jäädään jalkoihin.
Yksinäisyys yhdessä masennuksen kanssa on melkoinen taakka ja tähän on minusta syynä ostrakismi. Me olemme monesti sosiaalisesti kuolleita, jos olemme avoimia. Tästä pitävät monet ryhmät aktiivisesti huolta kuten kristilliset herätysliikkeet ja evankelikaaliset jne jne. On myös poliittisia puolueita ja vaikka mitä ryhmiä työntämässä marginaaliin ja jopa häpäisemistä meitä, ettei olisi elintilaa missään. Tämä näkyy selvästi Yhdysvalloissa ja kysymys on RAHASTA. Paine on valtava. Nyt meitä siedetään. Milloin tullaan vainoamaan, voi olla vain ajan kysymys.
Yritän monesti muistuttaa itseäni, että en tuntisi syyllisyyttä tai syyllistäisi itseäni asioista, joihin en ole syypää tai joihin en ole voinut vaikuttaa. Tiedän, että takana on elämänikäistä kiusaamista. Se ei koskaan loppunut. Sitä oli muodossa tai toisessa. Sitä on vieläkin. Ihmiset ympärillämme ovat halpamaisia, kateellisia, ilkeitä, sadistisia, julmia. Minä en saa tuntea sellaisesta syyllisyyttä. Tietenkin sellainen masentaa.