Omnium fidelium

Kuinka kiusattu olikaan Jeesus pääsiäistä edeltävinä hetkinä. Häntä pidettiin uhkana, häneen asetettiin myös toiveita, joita hän ei sellaisina tullut toteuttamaan.
Hänestä ei nähty ollenkaan sitä, mitä Hän oli tullut toteuttamaan...ei edes opetuslapset. Yksin. Hänellä kiusatun "vähentäminen" oli täydellistä. Kiusaajat veivät kiusaamisensa päätökseensä.

Ulkoisista tapahtumista voi varmasti moni kiusattu huomata selviä yhtymäkohtia omaan tarinaansa. Sisäisistä tapahtumista Jeesuksen kohdalla emme tiedä niin paljon, mutta Hänkin huusi tuskissaan. Tosin kiusatun ei tulisi ajatella kiusaamistaan "karvaana kalkkina", jonka hän suostuu ottamaan vastaan. Ei.
Eiköhän Jumala tullut tässä kohtaamaan ihmistä. Lähelle, hyvin lähelle (voiko lähemmäs enää tulla?)

En itse ole koulussa julmasti kiusattuna ennen ajatellut pääsiäiskertomusta varsinaisesti sen aspektista kiusaamiskokemuksena. Nyt tein niin. En haluaisi kenellekään kiusaamista. Joka on sellaista kokenut, voi kuitenkin saada tukea siitä, että toinen samaa kokenut on kiusaamisen voittanut (enkä usko, että tässä tapahtumien ajattelemisella eri tasolla on merkitystä itse kiusaamisteemaan).

Elämänsä aikana tapaa yleensä melkoisen määrän ihmisiä. Joidenkin kanssa tutustuu lähemminkin. Silti saattaa käydä pidemmänkin tuntemisen jälkeen niin, että tuo toinen arvioi sinua jonkin tietyn ulottuvuutesi perusteella ja tekee siitä sinua koskevan kielteisen päätelmän.
Tällainen persoonan vähentäminen tuntuu ikävältä, tuskalliseltakin.

Kaikenlainen kiusaaminen perustuu persoonan vähentämiseen. Kiusattu voi pelkistyä siinä, MUTTA se ei ole hänen tehtävänsä ja/tai hänen tarkoituksensa, eihän?

Tänään innostuin tutkimaan saamiani isojakokarttoja koskien sukututkimustani. Kyseessä on isoisäni isoäidin synnyinsijat. Sukututkimus on todella vaativaa salapoliisityötä ja tosi antoisaa löytöjä tehdessään.
Erityisesti se vaatii historian, paikallishistorian ja eri instituutioiden toiminnan tietoja sekä myös kykyä yhdistellä tietoja ja osata lukea vanhoja käsialoja.
Oma - ikävämpi - osansa on osata löytää arkistot ja osata käyttää niitä.

Tulee mieleen eräät tietyt sukuluettelot...

Internetissä kysyin kerran yhdellä sukututkimussivustolla poikaystäväni merkitsemistavoista. Siitä vasta myrsky nousi! Merkitsemistapa-kysymykseeni en saanut vastausta, vaan jouduin käsittelemään homoseksuaalisuutta.

Olen myös vuosien ajan ystävieni kanssa pitänyt homosukupuuta (en tiedä mikä siinä on tuo "suku", mutta sukupuu se nyt rakenteeltaan on). Terveisiä teille kaikille: sisar Amélie, täti Bertha, isotäti Eugénie, sisar Hildegard, veljentytär Stéphanie, avioton sisarpuoli Amanda, serkku Cecilia, serkku Konstanze, sisarpuolen ex-avopuoliso Sabrina, ...

Kerromme itsellemme tarinoita itsestämme. Emme haluaisi tarinan olevan epäjohdonmukainen. Joskus oiomme mutkia suoriksi ja joskus jatkamme jääräpäisesti yhdellä ja samalla tiellä, vaikka voisimme vaihtaa uudelle tielle.
Minä teen usein niin. Monesti valehtelen ja/tai kaunistelen tarinaani. Välttämättä muut eivät minua saa kiinni siitä, mutta oma oloni on epämukava.
Taivun siis helposti fariseukseksi.
Minulla on syitä olla ottamatta mukaan tarinaani osia, joita en halua sinne. En siltikään voi estää tarinani rosoisuutta. Nöyrtyminen on vaikeaa ja taistelen vastaan. Näen tiellä pysymisen ja uusien teiden häämöttävän...
Tarinan uudenlaisen.

Kuuntelin tänään Wagnerin Parsifalin.

Hiljaisuus. Se on vapauttavaa.

Hengellisyys.

Ihmisten kirjoittaessa hengellisistä asioista ne usein kategorisoituvat omaksi alueekseen - erikseen maallisesta. Onko niin? Eikö ihmisten hengellisyys ole myös osa heidän elämäänsä ja osa elämää ylipäänsä? Eikö yhdisty todellisuuteen?

Todellisuus on iloa ja surua, tuskaa ja hyvää oloa. Nämä voi tuoda Jumalan eteen - niin riemun kuin tuskan huudot. Niistä voi syyttää taivaallista Isäämme.
Syyttää...ja me olemme ne, jotka ajattelevat, sanovat ja tekevät.
Kysymyksiä nousee, vastauksia on yksi kaikessa moninaisuudessaan. Miten vastaanottaa tuo vastaus?
Ymmärtämällä vai ihmettelemällä?

Vastaanotto voinee olla kollektiivista vastaanottoa tai osa tietoista henkilökohtaista vastaanottoa tai molempia. Rajoja - onko niitä muussa mielessä kuin itse asettamamme?
Pitääkö elämä vastaanottaa? - katsomalla ympärilleen tuntuu siltä, että kyllä.

Silloin kaikki opetuslapset jättivät hänet ja pakenivat!

Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?"

(Ylösnousemus)

Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan!

Kristus nousi kuolleista,
Kuolemalla kuoleman voitti,
ja haudoissa oleville elämän antoi!
-;-; Amen!

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

(Tämän tilan täyttäköön KRISTUS!)

Pelottavaa ovat ihmismassat, joita on helppo liikutella. En tosin tiedä, auttaako vahva usko. Vahvalla uskolla on myös syösty ihmisiä perikatoon. Ei usko itsessään ole pelastus - tarvitaan rakkautta. Ei sellaista, jota kutsutaan rakkaudeksi - joka on kuitenkin itsekkyyttä, väkivaltaa.
Jotenkin rakkaus potensoituu, kun sitä jakaa. Ihmiset ympärillä ja minä. Yritystä havaittavissa jatkuvasti.
Rakkauden silmin näkee, mikä on kulloinenkin tarve. Silloinkin voi katse muuttua, mutta ei ole pelottava.
Onneksi on jatkuvaa yritystä!

Olen jäänyt kovasti miettimään viime aikoina takertumista itseensä. Varsinkin sitä, kuinka on kiinni oman itsen rakenteessa. Tarkoitan sitä, kun emme osaa antaa elämän virrata eteenpäin. Tarraudumme - joskus aivan kynsin hampain - johonkin. Mikä on olennaista, se jokin vai minä vai ...?
Juuri elettävän hetken haasteet ovat tärkeitä. Niilläkin voi olla omat historiansa ja omat visionsa. Tämän käsittäminen ja itseensäottaminen tuntuu vapauttavalta. Näen siinä Jeesuksen vaelluksen aikana, jolloin Hän vaelsi ihmisten keskellä. Hän kelpaa myös esikuvaksi lunastuksen rinnalla.