Postiamasalta

Masa jälleen pitää pienen luovan tauon blogien kirjoittamisessa. Tuli tuossa vähän sääli isukkia joka ei ole vuosiin päässyt käymään fanittamassaan maassa (Italiassa) kun ei tuo mutsi suostu matkustelemaan. Joten hommasin itseni sen kanssa finnmatkojen määrittelemättömälle (todennäköisesti Terracinassa) pariksi viikkoa.

Ei välttämättä ihan nosta mielialoja vartioida sitä 24h ja luopua rantaelämästä/bilettämisestä mutta itsehän itseni tuohon laitoin. Joten eipä valitella. Vaan jäädään kaipaamaan rakkaita lukijoita. Ei sitten enää jäänyt aikaa kirjoitella blogia. Ci vediamo!

Joku kertoi tossa ohimennen että teillä lapsukaiset elämä on aivan liian helppoa ettekä osaa arvostaa sen parhaimpia hetkiä. Siispä Masa-tätinne joutuu palauttamaan teidät takaisin maan pinnalle. Ihan omaksi parhaaksenne. Sillä toisin kuin teille on uskoteltu, kaiken kauneuden, mielihyvän ja nuoruuden ulkopuolella on jotain pahaa joka laajenee päivä päivältä. Ja se etsii teidät käsiinne tässä kohta. Heti kun se on tehnyt selvää Masasta.

Kuolema on tällä viikolla yrittänyt flirttailla meikäläiselle moneen otteeseen. Voin suorastaan tuntea sieraimissani mullan hajun ja viikatteen kolinan. Jälkimmäisen lähinnä korvissani. Yleensä jopa yhtä aikaa. Joskus kuitenkin erikseen.

Ensi viikolla jälleen kerran Masa täyttää jotakin muuta kuin lottokuponkeja. Minä päivänä se tapahtuu jääköön mysteeriksi. Jo yksin sen takia etten löydä kaikille mustille ruusuille maljakoita olohuoneen pöydältä. Tai kaapista. Tai jos ollaan rehellisiä niin eihän pöytä tai kaappi ole minun vaan vanhempieni. Masa kun ei oikeasti omista mitään. Jälleen uusi paljastus.

Masan luonnollinen laskettu aika lähestyy. Ystäväni kissa saa kohta pentuja ja tämä kääntäen mahdollistaa myös katkerien homosetien/tätien poistumisen toisesta aukosta. Kun joku tulee niin toinen menee. Yleensä kukaan ei tule kahteen kertaan. Siksi moni pitkittää nautintoa niin pitkään kuin se vaan on mahdollista. Masa ei ole ajattelut tehdä sitä. Eikä myöskään Jeesus.

Taisin kertoa teille tässä joku aika sitten miten Jeesus tuli ja puhui Masalle lapsena. Kun yleensä henkiolennot kertovat tehtävistä ja kutsumuksista niin Masalle viesti oli vähän erilainen. Jeesus tuli ihan muina miehinä sänkyni viereen ja kertoili numeroita ja vuosia koska heittäisin henkeni. Olin silloin luultavasti alle kymmenvuotias ja omassa sängyssäni odottamassa unen tuloa. Kuulemma Englannissa lapsen uhkailemisesta saisi vähintään sata vuotta vankeutta. Jo siitä että tulee kutsumatta samaan huoneeseen toiset sata.

Tuo hetki toden ja unen rajamailla kuitenkin vaikutti elämääni. Aloin pikku hiljaa uskomaan että aikani täällä tulee todellakin olemaan lyhyt. Koska fyysisesti olin vielä hennompi ja aika ajoin sairaampi kuin muut, tuo kaikki tuntui pikku päässäni varsin loogiselta. Neljän ällän jälkeen en ikinä vaivautunut opiskelemaan. Millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä, osittain myös siksi etten uskonut tarvitsevani hyvää koulutusta. Manalassa kun sillä ei vielä grillata kovin montaa saunamakkaraa.

Lähestyvästä kuolemastani kertoi äskettäin hyvä paranormaali ystäväni. Hän oli taas kerran saanut näyn jossa tipahdan maahan ja kuolen. Sitten hän näki mut haudassa. Viime syksynä samainen rakas ystäväni näki enteessään meitsin heittävän henkensä kun joku vanha ryöstäjäukko puolivahingossa otti ja tappoi. Jossain vaiheessa se näki Masan olevan onnellinen. Se on sitten käynyt todella nopeasti. Ei makeaa mahan täydeltä. Kaverini sanoi Jeesuksen olleen oikeassa.

Elämän rajallisuudesta muistutti myös tapaamiseni kahden vanhan irkkitutun kanssa tuossa viikon puolivälissä. Tai pitäisikö puhua paremminkin ihmismielen rajallisuudesta. Onko oikeasti mitään surullisempaa kuin kolme heikon itsetunnon omaavaa ikääntyvää homppelia, jotka tapaavat saadakseen mielen edes vähän iloisemmaksi. Kun ei sitä koko päivää jaksa sääliä itseään ja toivoa kuulaa kalloonsa. Sillä jos todella meinaa sääliä itseään niin se tulisi tehdä tyylillä ja asiaan kuuluvalla dramatiikalla. Eli meikit kunnolla poskelle hirveän itkuraivarin kera. Siihen ei kenelläkään kolmikosta ollut enää voimia, vaikka jokainen väittää olevansa henkisesti yhtä energinen kuin teini-ikäinen. Ja silti meinaamme olla kiusananne vielä monta viikkoa.

En aio lopettaa tätä blogia tyypilliseen tapaani johonkin sanaleikkiin tai aasinsiltaan. Rikkinäisyys, vanheneminen ja kuoleminen eivät ole hauskoja asioita. Kukaan ei halua fanittaa Cassieta tai Nicolea haudasta käsin. Useimmat ihmiset kaipaavat ja etsivät rakkautta, mutta useimmat ihmiset eivät ole enää kiinnostuneita useimmista ihmisistä. Tarpeeksi vahvalla lääkityksellä jokainen on tietysti yhtä kaunis ja onnellinen. Huomaatte että Masa ei syö lääkkeitä. Joten te rakkaat lukijanne, nauttikaa elämästänne jos vain pystytte. Mikään ei ole ikuista. Ei edes Masan valitukset.

Kevät on uusiutumisen aikaa. Siksi Masakin uusii ajattelutapansa. Pois jäävät turhat valittelut ja maailman tarkastelu ulkopuolisen näkökulmasta. Asiat järjestyvät kyllä kunhan vain niin haluaa! Meistä itsestämme on kiinni miten käytämme aikamme! Tartu hetkeen ja laita elämäsi järjestykseen! Ja sitä rataa. Haluatteko lisää noita? Voin googlettaa vielä vähän.

Oikeasti blogini kaipaisi pientä uudistumista. Itseäni häiritsee se että tapani kirjoittaa tuntuu pysyvän viikosta toiseen samanlaisena. Lisäksi useimmista muista blogeista poiketen Masa aika harvoin puhuu omasta itsestään. Siis siitä pienestä masentuneesta rusinasta, joka suoltaa viikoittain tekstiä nettiin. You know? Mutta kun sen elämässä tapahtuu aika vähän sellaista mistä voisi kirjoittaa hyviä blogeja. 14:05 Keitinpä kahvia ja söinpä leipää.

Mutta ainahan voi yrittää muuttua. Sen on myös huomannut hieman ränsistymään päässyt Espoontori, joka on alkanut soittamaan asiakkailleen vuorotellen Celine Dionia ja LeAnn Rimesia luodakseen espoolaisen keskiluokkaisen ilmapiirin. Penkeillä istuvat Mara ja Jore eivät ole ihan vielä tarttuneet syöttiin. Muutama viikko sitten Idolsin voittanut Ari sen sijaan stailasi itselleen imagovoiton. Varhaisteinit tykkäävät hahmoista joita voi äänestää kännykällä ja jotka puhuvat metallista. Valitettavasti olen liian kyyninen uskomaan että Ari on oikeasti olemassa. Ei vaikka kuinka heiluttelisi etusormea ja pikkurilliä. Onnittelut erittäin taitavasta mediatempusta ovat silti paikallaan.

Masa olisi aika lailla stailaajan painajainen. Voisin ilmoittaa itseni telkun muuttumisleikkiin jo siksi että voisin seurata vahingoniloisena uusien vaatteiden etsintää. Löytäisikö Göran tai Ahmed ne lasten-, naisten- vai miestenosastolta? Masan tuntevat tietävät tämän jämähtäneen pukeutumisessaan 90-luvulle lasten housuineen ja naisten paitoineen. Odotan jännityksellä ensimmäistä glamrock-henkistä retrospektaakkelia joka pysyy jalasssa tai päässä. Tai odotan kyllä vielä enemmän ensimmäistä mitä tahansa vaatetta joka pysyy jossain hetken aikaa. Lopulta nelosen muotiguru iskee Masan päälle värikkään nallepaidan kun ei muuta löydy.

Ulkoisessa uudistumisessa ja itsensä päivittämisessä on yksi paha vika. Liian moni tuntuu luulevan että aina samantyyppisissä vaatteissa kulkeva tyyppi on yksinkertaisesti tyhmä tai vähintäänkin omistaa poikkeuksellisen huonon maun. Me pienet ja isot tytöt olemme tietysti itsestäänselviä poikkeuksia, mutta noin muutenkin kaikki kiva näyttää parhaimmalta juuri keskipituisen keskimääräisen viikingin päällä. Mitäpä sitä turhia miettiä jokaikisen friikin vaateongelmia. Eihän niillä luusereilla ole varaa käydä edes kaupassa. Ja ne ovat muutenkin niin kiukkuisia ja vanhoja etteivät saa itseltään pillua muutenkaan. Kangas menee hukkaan.

Väitetään ettei nykyään löydä edes töitä ellei pukeutumisellaan osoita hyvää makua. Eli suomeksi sanottuna Massa tulee olemaan Suuren TavisMassan mielestä aina yhtä jälkeenjäänyt. Kuljen ensikin viikolla samaa mäkeä ylöspäin kohti kotiani ja huomaan että naapurin pojalla vihreäksi värjätyt farkut paljastavat entistä suuremman palasen alaselkää. Masennun, haen paperinkeräyslaatikosta Anttilan kuvastoja ja ryhdyn viiltelemään itseäni. Tyhmältä näyttävät ihmiset kun tekevät Suuren TavisMassan mielestä pelkästään tyhmiä ja epätoivoisia tekoja.

Mutta kuten Ari osoitti, stailaukseen tarvitaan myös henkinen puoli. Kun päivität itsesi versioon 1.00.2.01 niin mietit samalla haluatko samaistua elämäänsä pahasti kyrpiintyneisiin perhepäivähoitajiin vai bilehenkisiin datanomeihin. Harrastukset, mielipiteet ja uskomukset tulevat asennuspaketissa mukana. Ne jotka eivät keksi mitään erityistä menevät kahville Waynesille ja siiderille Iguanaan. Luulen että olit jommassa kummassa viime viikolla mutta sisustus ja ihmiset olivat niin huomaamattomia että saatoit hukkua seinätapettiin.

Ajatuksena taitaisi olla että samaan viiteryhmään kuuluvat porukat pyörisivät lähinnä keskenään. Jos vielä olet tarpeeksi fiksu kertoaksesi muille pukeutumisellasi mitä päässäsi liikkuu niin voit päästä perjantaisin tuijottamaan kalpeana lonkerotuoppia samanhenkiseen pöytään. Katkeroitunut Ilmari jää kotiin korjaamaan lintupönttönsä saranoita kun ei kukaan ymmärrä eikä välitä. Onneksi vaimo ehti ottaa haulikon panokset parempaan talteen. Pihalla palloa pelaava Ossi taas ei löydä kaveria peliin muttei voi pyytää Ilmaria maalivahdiksi, koska Ilmari on mies ja karvainen. Ei vaikka Ilmari voitti S/M kultaa HJK:n B-junnuissa vuonna -53. Espoossa taas Masa kirjoittelee hyödyttömiä blogejaan joiden sisällöstä kukaan ei ymmärrä mitään. Syy on Masan laihuudessa. Se miltä näytät kertoo jo aika paljon!

Olen tässä odotellut että se käärö lopultakin löydetään. Eikös ne kaivaukset ala uudelleen pääsiäisen alla? Olen nimittäin aivan vakuuttunut että jostain tulee esille todiste että pääsiäinen on keksitty Suomessa. Tähän etenkin katolisen maailman suurimpaan juhlapyhään kun liittyy jotain niin perinteisen supisuomalaista ettei kyse voi enää olla sattumasta. Kärsimällä ja ahkeroimalla kun meillä täällä mennään aina kohti jalompia asioita.

Eteläeurooppalainen krusifiksien kanniskelu ja pääsiäisruokien mussuttelu on lopultakin aika kevyttä kamaa kun pimeiden metsien miehet alkavat oikein kunnolla parantamaan maailmaa melankolian ja synkkyyden avulla. Ellen ole ihan väärin ymmärtänyt niin pääsiäisen perusideahan on siinä että silloin ei saa olla hauskaa. Senhän me täällä osaamme, eikö? Kun mietitään miltä väärinymmärretystä Jeesuksesta mahtoi tuntua koko ympäristön hyljeksiessä mekin ymmärrämme itsestämme jotain. En ole ihan varma mitä mutta tässähän on vielä monta päivää ottaa se selville. Älkää antako minun estää teitä miettimästä kaikkia pahoja tekojanne.

Pohjoismainen työmoraali on kuin suoraan pääsiäisen oppikirjasta. Väsyneet työmuurahaiset painavat vuosikausia sitkeästi duunia koska Hyvän Ihmisen kuuluu käydä töissä ja hyödyttää yhteiskuntaa. Kärsimällä 8 tuntia päivässä Tapio saa itselleen rahaa, jolla hän hankkii palan kerrostalosta sopivan matkan päästä työpaikastaan. Jotta hän aamulla pääsisi helposti taas töihin. Yöunen aikana Tapiolta katoaa 20-30 parasta elinvuotta. Aamulla hän huomaa olevansa vanha, ryppyinen ja harvinaisen vittuuntunut. Elämä katosi mutta hän kärsi ja sai arvonantoa. Voisivathan asiat huonomminkin olla. Se joka ei syö ei myöskään ansaitse leipäänsä.

Jukka sen sijaan on kiiluvasilmäinen pervo. Hän elää verhojensa takana ikuisessa yössä. Ainoastaan ruudulla välkkyvät kuvat kauniista nuorista ihmisistä ja chattien värikkäät ruudut tekevät valoa huoneeseen. Jukka haluaisi tehdä asioita. Linjan toisessa päässä istuu miehiä kuulokkeet korvilla jotka on palkattu estämään se että Jukka ei niitä pääse tekemään. Monivuotinen terapia ei auttanut. Muhkea Anna-Kaarina tai karvainen Niilo-Sakari eivät vieläkään kiinnosta niin että se elämänkumppani voisi löytyä. Niinpä Jukka on hyväksynyt sen että hän tulee elämään lopun elämäänsä yksin tietokoneensa kanssa. Hyvänä Ihmisenä hän ymmärtää vastuunsa yhteiskunnan jäsenenä ja tukahduttaa omat tarpeensa ja tunteensa. Pervojen kun täytyy tehdä pieniä uhrauksia. Tunne-elämän puolelta voi esimerkiksi poistaa jotain ja korvata sen jollain muulla. Jukka on esimerkiksi tosi hyvä pelaamaan pöytätennistä.

Ulla taas on kääntänyt kakkavaippaa jo neljä vuotta. Vanha isä on mennyt katatoniseen tilaan eikä ymmärrä tästä maailmasta enää mitään, mutta kotihoito on lämminhenkisen Ullan mielestä se paras ratkaisu. Mitäpä sitä isää viemään ankeisiin sairaalaoloihin kun kotona voi letkun avulla pumpata kuolio-mätäpaiseen aamuin illoin itsekin. Onhan siinä omat vaikeutensa tietenkin, mieskin jätti kun ei enää kestänyt Ullan ympärivuorokautista päivystystä. Vauvapuhelimen avulla Ulla pystyy heräämään tunnin välein yöllä pumppaamaan limaa ja rupea. Onneksi on nämä modernit apuvälineet. Ennen vanhaan Kuusamossa kun Mannisen ukki huusi tuskissaan monta viikkoa. Joskus Ulla tosin kysyy itseltään voisiko ehkä joku auttaa. Mutta mitäpä sitä valittelemaan. Me suomalaiset kun valitellaan aina koko ajan. Ei se leipä suussa kasva jos ei sitä ruoki.

Pohjoinen melankolia on pääsiäistä karuimmillaan. Autioita kyliä, huhtikuita jolloin pakkanen palaa takaisin kolmeksi viikoksi juuri kun ruoho on alkanut kasvamaan. Eija-Kaarina jonka autistinen täti kuolee hirvikolarissa. Pena joka on etsinyt vaimoa jo kolmekymmentä vuotta. Pieni Tommi-poika joka elää Ahmossalmen kirkonkylässä, jossa ei ole yhtään leikkikaveria. Ainakaan elossa olevaa. Juuri tätä kaikkea joka tulee painajaisina uniin. Että voitte siellä oliivipuiden alla ihan vapaasti kanniskella niitä ristisaattojanne ja kilistellä lasejanne. Tosi pääsiäinen asuu Suomessa eikä missään muualla!

Heinäsirkkaparvien ja hiekkamyrskyjen loputtua Allah lähetti Masan takaisin Suomeen tekemään tuhojaan. Palkkioksi sinnikkäästä odotuksestanne toin mukanani auringon ja muutaman ylimääräisen lämpöasteen. Vastalahjaksi en odota paljoa. Ehkä korkeintaan sen että lähetätte minut teidän rahoilla hakemaan auringon takaisin kun se jossain vaiheessa taas katoaa.

Tällainen jatkuva kaupankäynti tuntuu olevan keskeinen osa marokkolaista arkea. Joku haluaa jotain, toisella on laatikossaan mystiseltä näyttävä mytty peitettyjä tavaroita. Kolmas ei maksaisi mitään ja neljäs haluaisi tarjota hieman rahaa jos olisi oikea hetki ostaa. Kaikki sujuu loistavasti kunnes tulee poliisi paikalle. Ostajat katoavat ja sininuttuinen mies työntää kätensä myyjän taskuun. Lopulta sinitakki ottaa mukaansa laatikon ja lähtee jeepillään pois.

Agadir olisi mainio peli jos eläisimme yhä C64-aikakautta. Valitse tavara jota haluat myydä. Halpa tuote kuten donitsi = varma pieni voitto. Jos myyt outoa kiveä = tuotto hyvä mutta todella harva ostaa. Väistele sinua jeepeillä jahtaavia sikaniskoja ja hevosilla eteneviä ratsupoliiseja. Muista kätkeä rahat ennenkuin virkavalta tulee vaatimaan omaa osuuttaan myyntivoitosta. Ompele salainen tasku toisen taskun sisään. Jos taas et maksa niin sinut viedään asemalle ja menetät elämän. Aloitat tasohyppelyn jälleen alusta.

Useimmat asiat ehkä järjestyisivät jos maailma vain kuuntelisi Tommya. Hän haluaisi antaa koko maapallolle tosi lujan potkun persuksille. Tommy asustelee osan vuotta Agadirissa, nappailee viskiä ja tallaa katuja aurinkolasit ja Arsenal-paita päällä. Hän tahtoisi sanoa sinullekin: "Why don't you just fuck off!" Ihmiset kun ovat ryhtyneet laiskoiksi huijareiksi. Isommilla vankiloilla ja tiukemmilla lakipykälillä homma on vielä hänen mukaansa korjattavissa. Kun kuri on jälleen saatu aikaan voidaankin pitää hauskaa. Good old fun. Tommyn kanssa väitteleminen on täysin mahdotonta, mutta silti omalla kieroutuneella tavallani kaipaan häntä. Hänellä on tyhjän päänsä alapuolella iso ja lämmin sydän.

Tommy on erityisen kiinnostunut internetin huijareista. Kerroin hänelle nigerialaisten kirjeistä, joissa tarjotaan joka viikko suurta perintöä. Samoin kerroin arpajaisista, joiden päävoitto tuntuu osuvan joka kerta Herra Masalle. Irlantilaistuttuni katsoi minua vihaisesti vaativilla silmillään. Kusettajia ei pidä päästää ilman rangaistusta. Kaikkien niiden jotka saavat ilmoituksia voitoista pitää yksinkertaisesti lähettää sähköposti takaisin. Siinä täytyy lukea tiukasti ja lyhyesti: "No lottery! No scams!" Pikku hiljaa rauha palaa maahan.

Onneksi on sentään olemassa Suomi jossa asiat tuntuvat pysyvän ennallaan. Aina löytyy jostain hiihtäjä joka heiluttelee mitaleja kaulassaan. Nuorisolla on kalpea iho 24h Youtuben katselun takia ja musta Iron Maiden- paita päällään. Hiljaisten ihmisten ja rokkenrollin pyhä symbioosi korvaa minareettien rukouskutsut ja arabipopin. Tuoreista mangoista puristettu mehu vaihtuu Hyvää Päivää- nimiseen mehun kaltaiseen tiivisteeseen. Terttu-Kaarina sauvakävelee. Mutta mitä tapahtuisikaan jos Suomi ostaisi Marokon valtiolta Agadirin, jotta se voisi tuottaa siellä halvalla muovirojua jota tarvitaan kännykänkuorien väsäämiseen?

Silloin Virasto-ohjaaja Marja-Liisa laittaisi Agadirin miehet ammattikursseille. Hänen virkasiskonsa Ylihoitaja Sinikka-Marjatta haluaisi huostaanottaa marokkolaiset lapset ja laittaa heidät pitkäkestoiseen psykoterapiaan. Tasa-arvovaltuutettu Eija-Kaija taas ei enää ehtisi poistua työhuoneestaan. Näinä päivinä vastuunkantajia tarvitaan. Sillä kuulemma Marokossa joku on runkannut tai polttanut pilveä. Nopeakätinen taas on vienyt repusta rahat. Tarvitsemme Europolin apua selvittääksemme kuka on kuka. Ja siihen kuluu vielä 5,431 miestyövuotta. Siinä välissä Kamal ehtii istua monta kertaa miesten pöytiin ja tarjota
itselleen vähintään sadat kahvit.

Masan tarkoituksena oli kirjoitella vielä blogia mutta aikaa ei enää oikein jäänyt eikä ajatukset pysyneet kasassa. Päätin lähteä Lontoon kautta Marokkoon talvehtimaan. Olen lähinnä Agadirissa kevään saapumiseen asti. Moikata saa jos tulee vastaan Hassan kakkosella. Hassan ykkösellä tuskin tapaatte. Pärjäilkää. Muistakaa lukea taas blogiani kun palaan :D

Olen suorastaan järkyttynyt siitä kuinka selvästi kasvihuoneilmiö näkyy elämässäni. Jo ties kuinka monetta viikkoa jatkuvat kireät pakkaset senkuin tulevat vihaisemmiksi. Nyt parissa kymmenessä asteessa en enää uskalla käydä ulkona. Muutama päivä ennen pakkaskauden alkua kuulin monien ihmisten valittelevan kuinka on outoa ja masentavaa että tammikuussa on vihreät nurmikot ja syksyinen keli. Minkäköhän takia nyt poskenne hehkuvat noin punaisina? Iloitkaa pervot.

Viisaat kertovat että Suomen itä- ja pohjoisosissa itsemurhia, masennusta, alkoholismia jne. esiintyy paljon enemmän kuin muualla maassa. Miksiköhän? Ei kai vaan siksi että siellä on niin hemmetin kylmä koko ajan? Kun ei valoisia tunteja ole kuin muutama ja pakkanen paukkuu niin luonnollisesti useimmat siihen pystyvät lähtevät pakoon muualle. Sitten onkin autioita kyliä ja Niilo-Kalevi avaa uutta kossupulloa kun vanha tyhjeni tunti sitten. Kohta räplätään ranteita auki jollain keittiövehkeellä. Niinhän se menee. Sitten terveyskeskukseen ruinaamaan valiumia. Jos siis noin suuria eroja on jo Suomen sisällä niin tuskin ne erot vähenevät kun lähdetään vieraille maille hakemaan vertailukohtia.

Vantaalainen Jussi kantaa apaattisena Alepan keltaista kassia täynnä Juhlamokkaa kireässä pakkasessa. Samaan aikaan Juanito miettii Port Mariconin torilla ostaisiko tänään torimyyjältä tuoreita mangoja vai ehkä ananaksia. Jussikin olisi ostanut itselleen hedelmiä jos ei muutama jäljelle jäänyt appelsiini olisi ollut jo valmiiksi homeessa. Hieman alakuloisena hän muistaa kuinka Marja katosi sanaakaan sanomatta. Keittiön pöydällä oli ollut lappu "Sori en jaksa enää tätä paskaa". Hetkeä myöhemmin Juanito suutelee nuorta tyttöä ja vielä nuorempaa poikaa Cafe del Solin rantaterassilla ja maistelee sangriaa. Aurinko paistaa sen verran kuumasti että kohta on varmaan aika vähentää hieman vaatteita. Kunpa vaan ei sataisi huomenna kun alkavat ne karnevaalitkin. Jussi istahtaa terveyskeskuksen portaalle ja nostaa kauluksensa pystyyn. Väsyttää.

Kaija-mummo ei tykkää vieraista. Kaija-mummo voisi tykätä omasta pojastaan ja tyttärestään mutta he eivät viime aikoina ole pitäneet yhteyksiä. Mutta ymmärtäähän sen, asuvat sentään ihan Helsingissä asti. Ja on omat perheet niillä. Onneksi palvelutalossa on kiva uusi jumppari. Ja saunaankin pääsee kerran viikossa. Muutama tuhat kilometriä etelämpänä Gnekech pilkkoo paprikoita keittoon. Kohta Ludovic tulisi kymmenlapsisen laumansa kanssa kylään. Sitä ennen pitää vielä käydä viemässä kylän poliisille se jokavuotinen kirjekuori. Niinhän ei saisi tehdä mutta kun vanhat tavat eivät lähde pois. Jospa kuitenkin istahtaisi hetkeksi tavernaan ennen sitä. Samaan aikaan Kaija-mummo kastelee kukkansa violetilla muovisella kastelukannulla. Sehän ei maksanut kuin euron. Postiluukkukin taisi kolahtaa. Alueuutiset tulevat tähän aikaan. Kerran mainosten jakaja oli jättänyt koko pinkan käytävään. Silloin Kaija marssi suoraan toimistoon ja alkoi huutamaan. Jossain vaiheessa taisi vähän itkettääkin. Mutta se meni ohi.

Henkkaa vituttaa. Monen sadan euron satsaus uusiin vaatteisiin tuntuu jo koululaisen kukkarossa. Hiustaitelijakin geelitti monta tuntia Henkan tukkaa jotta kaikki olisi täydellistä treffejä varten. Samoina iltapäivän hetkinä Ibrahim pakkaa reppuaan jotta voisi lähteä rannalle. Sandaalit, shortsit ja pyyhe. Eikun menoksi. Henkka miettii olisko Guccin napapaita tuon gallerian söpöläisen mieleen. Entäs jos sokkotreffeille tuleekin joku ihan kamala nörtti jolla vaan on ollut hyvin editoitu kuva? Henkka sanoisi geek koska hänhän puhuu englantia tosi hyvin. Ja on melkein jenkki eikä mikään perusjuntti. Ibrahim taas ei osaa sanaakaan englantia. Rannalla on hyvin kuuma ja tuulee. Kioskin takana on alaston setä joka vilkuttaa. Ibrahim jatkaa matkaansa. Henkka kävelee Stokkan kellon alle minuuttiakaan myöhästymättä. Toinen myöhästyy minuutin. Hotboy90 katsoo Henkkaa epäilevästi hetken aikaa ja sanoo sitten "Olit kyl kuvis aika erilainen". Toisella puolella maapalloa Ibrahim näkee rannalla aurinkoa ottavan yksinäisen pojan ja hymyilee tälle. Ei ehkä maailman kaunein mutta kukaan ei ole täydellinen, ajattelee Ibrahim. Tänään voisi mennä uimaankin kun haivaaraa ei enää ole. Pojat alkavat heitellä frisbeetä. Henkka sanoo "täytyy nyt mennä" ja lähtee kävelemään poispäin. Olikohan kyse siitä Jack&Jonesin takista vai mistä. Kyyneleet tahtovat tulla Henkan silmiin. Mikään tylsä teiniangstaaja en silti ole, hän sanoo itselleen. Eikä kannata olla liian helppo. Jos ei olisi niin pirun kylmä niin voisi mennä vaikka juomaan latet Robertsille. Ilta alkaa saapua myös Giminaban vilkkaalle rannalle. Ibrahim ja Abelah hyväilevät toisiaan rantahiekalla auringon laskiessa. Kuinka elämä olikaan ihanaa. Kunpa se jatkuisi ikuisesti. Suomessa Henkka kirjautuu juuri sisään meseen, näkee hetken aikaa Hotboy90:n onlinessa ja muutaman sekunnin kuluttua tämä näkyy enää offlinessa. Pakkanen on juuri noussut yli kahdenkymmenen asteen.

Onko kukaan tullut ajatelleeksi kuinka vaikeaa blogien kirjoittaminen on itseni kaltaiselle surkimukselle? Useimmilla teistä on värikäs ja vauhdikas elämä. Olisi niin mukava heittää ironista pikku kuittia kuinka huvijahtia on niin vaikea kiinnittää barbadoslaisiin laitureihin kun merenkäynti on kova ja apinat tunkevat veneisiin. Tyytyisin ehkä vielä valittelemaan helsinkiläisten viiden tähden ravintoloiden liian vetisistä kermakastikkeista ja kukonhelttojen puutteellisesta marinoinnista. Mutta onnihan ei hymyile Masalle. Sen nyt jokainen tietää.

Espoon laitamilla olevassa lähiössä yllättävän moni päivä on yllättävän samankaltainen. Olen osa-aikaisesti tutkinut elämää Latokaskessa silloin kun kenenkään ei pitäisi vielä olla siellä. Se joka bongataan keskipäivällä Espoossa voi saada hieman tylyn kohtelun. Jos vastaantulija on tuttusi, kysymys saattaa olla "Kuinka olet voinut?" sisältäen pienen arvauksen oleskelusi syystä. Espoolainenhan ei voi liikkua julkisesti missään ennen puolta neljää iltapäivällä, koska muuten joku voisi luulla vaikka työttömäksi tai mielisairaaksi. Sitten kun laskettu aika koittaa,ihmiset ajavat pitkin länsiväylää autojonoissa minuutin tarkkuudella. Korkeintaan toisinaan kääntävät päätä nauraakseen Masalle, joka on kävelytiellä matkalla jonnekin. Ja jostain syystä aina kävelee vastakkaiseen suuntaan kuin autoilla ajavat järkevät ihmiset, yleensä vielä kohti paikkoja joissa ei luulisi olevan yhtään mitään tekemistä.

En halua kehua itseäni (kun muutenkin jo pidätte mua niin narsistisena), mutta saatan olla tämän kylän ainoa Massasta poikkeava yksilö. Lähimmät kilpakumppanini asuvat naapurilähiöissä. Toinen heistä on pienikokoinen pukinpartainen iäkäs mies, joka kulkee kesät talvet shortseissa ja ilman paitaa. Hänen lisäkseen löytyy värikkäässä villamekossa kuljeskeleva tukkansa palmikoinut partasuu. Olen seisonut heidän kanssaan liikennevaloissa ja arvuutellut kenelle tällä kertaa naureskellaan. Kuka väittikään etten osaa nauttia pienistä asioista vaan valitan aina turhasta?

Mielestäni jokaisella kylällä, lähiöllä ja kaupungilla täytyisi olla oma virallinen maskottinsa. Ennen vanhaan heitä kutsuttiin kylähulluiksi, nykyään he voisivat olla vaikka sopeutumisrajoitteisia. Suurella harmaalla Massalla on aina ollut tarve poimia muutama yksilö joukosta, joiden rinnalla jokainen voi tuntea olevansa normaali. Ennen hyödytön ja harmiton kummajainen oli ehkä helpompi hyväksyä, nykyään Suomen kaltaisessa tehokkuuden mallimaassa friikkien synnyttämä yhteisöllinen hyöty on vaikeampi todistaa. Puhdas pahantahtoinen ja ivallinen nauru kun voi olla yhtä hyvää terapiaa kuin puolen vuoden psykiatrinen sessio pirteän Irja-Liisan seurassa. Ja kuinka moni jättää hakeutumatta yliruuhkaiseen psykiatriseen hoitoon kun näkee kadulla vielä huonommassa jamassa olevia kummajaisia? Eikös tämä jos mikä ole selvää säästöä?

Jos edelleenkään yhteiskunta ei ymmärrä maskottien tuomaa hyötyä, ainahan voi kääntyä television puoleen. Jokainen kunta voisi valita oman hörhönsä leikkiiin ja sitten illan päätteeksi kännyäänestyksessä tiputettaisiin tylsin friikki ulos. Tunnelmaa voisi kohottaa vaikka sulkemalla koko porukka perinteiseen reality-taloon, jossa vähällä ruualla ja juomalla houkuteltaisiin häiriintyneet ja väsyneet ihmiset lopulta ottamaan toisistaan mittaa oikein kunnolla. Joku väittää ettei katsojia riittäisi? Itkua, eritteitä, katkenneita käsiä, psykooseja? Mitä muuta voi keskiverto tv-katsoja enää haluta?

Olen siis varsin tyytyväinen maskotin rooliini. Otan mielellään vastaan mitä erilaisimpia ilmeitä ja piileviä hymyjä tyyliin "sä et tiedäkään että mä tiedän susta aika paljon". Mutta kyllä mä kuitenkin tiedän että sä tiedät. Luethan sä tätä blogiakin joten et ilmeisesti ole ihan niin tyhmäkään. Silti en ole onnistunut vielä miellyttämään keski-ikäisiä naisia. Jotkut espoolaiset täti-ihmiset kun antavat eleillään ja ilmeillään ymmärtää etteivät he ihan välttämättä ole innostuneita hyödyttömän pervon olemassaolosta. Onpa joku jopa pysähtynyt keskelle katua suu auki tuijottamaan. Silloin on saattanut muutama haistattelusana tulla ulos yleensä pitkäpinnaisen Masankin suusta. Silti jos olen busy-tilassa niin en välttämättä ole viiltelemässä itseäni Sirkan takia.

Darlene Conley aka Sally Spectra poistui keskuudestamme noin viikko sitten. Vuosikausia sitten seurasin Kauniita ja Rohkeita melko säännöllisesti ja ystävystyin ruudun välityksellä Sallyn kanssa. Rouva Conley näytteli ristiriitaisen roolinsa huumorilla ja fantastisen diivamaisesti. Käsikirjoittajien jumalattaren tasolle nostama Stephanie Forrester sai päivästä toiseen keksiä uusia temppuja Sallyn pään menoksi jos sattui Brooken kiusaamisen ohessa enää ehtimään. Kaunareissa sai violettien muovikukkien ja loputtomien kierreportaiden ympärillä patsasteleva hienohelma kostaa keinoista välittämättä jos moraaliltaan kyseenalainen epätäydellinen yksilö (Sally, Brooke, Sheila yms.) sattui olemassaolollaan häiritsemään. Sarjan kirjoittajien antama pyhä oikeutus tolle kaikelle tuntui vähintäänkin sairaalloiselta.

Olen ollut pienestä asti koukussa absurdeihin saippuasarjoihin. Muistan vielä yläasteella kertoneeni äikän aineessani että viikon kohokohta oli se päivä jolloin suosikkisaippuani tuli ulos. Olisin varmasti toinen ihminen ellen olisi täyttänyt nuoruuttani tällä ihanalla roskalla. Mitä olisikaan ollut elämä ilman mystisiä helikopterionnettomuuksia, kuukausien odotteluja josko suoalueelle pudonneesta isukista kuuluu mitään enää koskaan. Ja sitten kun kuuluu, tämä on kääreissä niin että ainoastaan silmät näkyvät. Lopulta siteet voidaan poistaa ja tilalle on tullut uusi näyttelijä. Vai onko tämä ehkä sittenkin se paha kaksoisveli?

Lohdullisinta saippuasarjoissa on niiden antama kuva kuolemisesta. Kuten kaikki tiedämme, kuoleminen on pahasti yliarvostettua ja vaivalloista puuhaa. Se on sotkuista, kivuliasta ja pelottavaa. Pastellin värisissä päiväsarjoissa kuolemat tapahtuvat nopeasti ja arvaamatta. Paha kaksoissisko kaataa Martiniin rotanmyrkkyä tai miljonäärien hevoskartanossa sattuu illalla mystinen tulipalo. Taudit ovat nopean tappavia eikä kuoleman lähestymisestä kerro mikään muu kuin hieman kalpealta näyttävä Diorin päivävoide. Katsojat eivät halua nähdä letkuissa makaavaa vanhusta joka huutaa paskat housuissaan unohdettuna sairaalan takahuoneen varastoon. Kuole nuorena, kuole seksikkäänä, kuole tyylikkäästi kuumailmapallossa.

Oma suhteeni kuolemaan on ollut aina erilainen kuin useimpien muiden. Katselen hieman huvittuneena ihmisten tarvetta löytää ratkaisuja eliniän pidentämiseksi tulevaisuudessa. Jos niin moni haluaa elää kauan, miksi sitten nykyisiäkin vanhuksia arvostetaan niin vähän? Kenellä on halua elää vaikkapa satavuotiaaksi kun jo viimeistään puolimatkassa ihmiset unohdetaan tarpeettomina? Itse ainakaan en halua olla liian kauan tallaamassa näitä katuja. Silti en ole ajatellut muuttua itsetuhoiseksi. Itsestään eroon pyrkiminen kun on niin perinteisen suomalainen harrastus. Yksinäinen, syrjäytynyt mies ja Pohjois-Karjala. Ei kiitos.

Olin ajatellut Jeesusta. Ai enkö ole kertonutkaan että Jeesus lupasi tappaa minut kun olin lapsi? Tuo kaikki on ihan totta ja se perustuu erääseen enneuneen, jonka näin lapsena. Siinä makaan arkussa ja ympärillä heiluu joku valkokaapuinen ukko joka näyttää Jeesukselta. Ja sanoo ihan muina miehinä että tulen kuolemaan aikaisemmin kuin muut. Jumalolennot osaavat olla sitten rasittavia. Olen muistanut tuon unen koko elämäni ja käyttänyt sitä tekosyynä aina jos en ole halunnut tehdä jotain epämieluisalta tuntuvaa asiaa joka vaatisi satsausta tulevaisuuteen. Mutta olen myös uskonut siihen. Ja uskon yhä. Ei makeaa mahan täydeltä.

Vaeltaessani päämäärättömästi edestakaisin huomasin että Anttilan hyllyllä olivat rinnakkain tarjouksessa Beyoncén, Timberlaken ja Aguileran viimeisimmät albumit. Hiplailtuani niitä hetken aikaa tajusin etten kuitenkaan pysty tekemään ratkaisua. Melko samantasoisista, kohtuullisen laadukkaista mutta hieman kliinisistä levyistä on mahdoton valita. Lähdin pois.

Siinä yksinään Lippulaivan edessä hassut tumput kädessä tajusin kaiken raadollisuuden. Jos ei pysty tekemään valintoja, ei voi mitenkään onnistua elämässä. Suurin osa teistä muista osaa yleensä sanoa muutamassa sekunnissa mitä haluaa keneltäkin. Joku haluaa enemmän palkkaa, toinen taas löytää uuden rakkauden. Kolmas vaatii kuivaa kuohuviiniä. Yleensä nämä ihmiset ovat myös niitä jotka pääsevät eteenpäin. Jos joku haluttu asia ei löydy, niin aina voi saada kuitenkin jotain muuta. Et ehkä pääse näyttämään uusia pitsialusvaatteitasi naapurin pojalle, mutta kuulemma netissä on karvainen setä joka tulisi paikalle ilomielin. Jostain kumman syystä vielä aina pakettiautolla, älkää kysykö miksi.

Elämä sujuu paljon heikommin jos ei osaa valita. Yhteiskunta perustuu siihen että lapsi jo ala-asteella kertoo haluavansa isona prosessivastaavaksi tai automaatiosuunnittelijaksi. Muumikirjat ovat silloin ajan ja vaivan haaskausta. Vanhemmat voivat nykyään seurata graafisen käyrän avulla lastensa kasvua kohti hienoa uraputkea. Siinäkin säästyy monta työpanosta.Ongelman muodostaakin yhteiskunnan pohjasakka: ihmiset jotka eivät osaa päättää. Nämä yleensä syrjäytyvät, sairastuvat ja alkoholisoituvat. Jos tunnistatte lähipiirissänne ihmisen joka kuluttaa tuntikausia aikaa mitättömiin asioihin kuten kahviloissa istuskeluun tai kauppakeskuksissa vaelteluun, ottakaa heti yhteys viranomaisiin.

Jos ollaan rehellisiä, en muista koska olisin viimeksi tehnyt tietoisen päätöksen. Yleensä kävelen eteenpäin ja päädyn jonnekin. Ostan tavaroita joita uskoisin tarvitsevani mutta joita ei erityisesti tee mieli. Tapaan ihmisiä joilla on aikaa ja halua tavata minua. Menen paikkoihin joihin on helppo ja halpa päästä. Lopulta palaan kotiin ja alan mesettämään. Jätän mieluiten raskaiden ja isojen päätösten tekemisen raskaille ja isoille ihmisille. On varmasti hienoa patsastella kenraalin puvussa tai ajaa paloautoa. Tulen kyllä paikalle kun teidät palkitaan ja saatte jonkun kunniakirjan saavutuksistanne. En ehkä silti viivy kauaa.

Onneksi maailmassa on myös ihmisiä jotka osaavat valita Justinin ja Christinan välillä. Moni tällaisista lahjakkuuksista työskentelee esimerkiksi virastoissa tai toimistoissa. Heillä on usein oma työhuone, jossa on sälekaihdin-ikkuna jota ei voi avata jottei ilmastointi menisi sekaisin. Asioidessani heidän kanssaan suurimmalla osalla on käsitys ettei viettämäni elämä voi mitenkään enää jatkua. Ja koska minä en osaa päättää miksi se ei voisi jatkua, he tarjoutuvat auttamaan ja kaivavat lipastonsa alalaatikosta paperinipun.

Mitäpä tästä opimme? Nyky-yhteiskunta vaatii nopeita harkittuja päätöksiä. On aivan turha väittää ettei tiedä tai ettei ole ehtinyt tutkimaan. Ainahan voi googlettaa. Se ei kestä kauaa. Jos sitä ei osaa, ei myöskään tarvitse hankkia nettiäkään. Ja jos ei nettiä omista niin ainahan voi mennä kirjastoon. Ja jos kirjasto ei ole auki niin nettikahvila on. Että ei selityksiä.