Oman onnensa seppä

Useimmissa suomalaisissa kodeissa joulua odotellaan luultavasti melko iloisissa merkeissä. Tuohan se kaivatun tauon työntekoon tai opiskeluun sekä tilaisuuden tavata läheisiä ihmisiä. Mutta kuten hyvin tiedämme, osalle meistä yksin vietetty joulu voi olla todella stressaava kokemus. Unohdetut ihmiset kun ovat erityisen unohdettuja juhlapyhien aikaan.

Itse olen viime viikot murehtinut entisen naapurini tilannetta, johon on vaikea löytää riittävän nopeaa ratkaisua. Kyse on äitinsä kuoltua yksin jääneestä aikuisesta kehitysvammaisesta, joka on yrittänyt sinnitellä omassa asunnossaan kuten äidin toive aikoinaan oli. Pojan vammaisuus oli äidille niin kova pala ettei mitään tutkimuksia koskaan tehty eikä apua haettu. Äiti hoiti poikaansa yksin syrjässä katseilta ja pakkomielteisesti uskoi tämän pärjäävän omillaan kun sen tilanteen aika tulisi. Todellisuus on kuitenkin osoittautunut toiveajattelua karummaksi, loputon yksinäisyys on yksinkertaisesti liian kova paikka.

Läheinen ystäväni taas on kantanut huolta tyttärestään, joka saa vähän väliä sekavia itsetuhoisia riehumiskohtauksia. Lyhyen tarkkailun tai "hoidon" jälkeen tytär lähetetään seuraavana päivänä kotiin ilman sen kummempia kontrollikäyntejä ja sama toistuu aina uudelleen. Jokin aika sitten tyttären ystävätär oli hirttäytynyt sairaalan vessaan, kun ei ollut saanut omiin ongelmiinsa toivomaansa hoitoa. Joka puolella valitellaan valtavaa ruuhkaa, kiirettä ja puutteellisia resursseja. Televisiossa ja lehdissä puhuvat päät vaativat lisää entistä rajumpia leikkauksia ja säästöjä.

Kun seuraa julkista keskustelua, on helppo huomata miten erilaiselta todellisuus näyttää eri yhteiskuntaluokista katsottuna. Hyväosaisen mielestä "hyvinvointivaltiosta" on tullut liian kallis, rikkaat maksavat veroja kohtuuttomasti ja jokaisen pitäisi pystyä olemaan "oman onnensa seppä". Määrällisesti suuri keskiluokka haluaa ymmärtää näitä ajatuksia, koska ne kuvastavat tämän ajan henkeä ja ajan hengessä halutaan elää. Hyväosaisista harva tarvitsee julkisia palveluita, kun taas keskiluokkaan kuuluva käyttäisi niitä mielellään, jos löytyisi jotain tasokasta, "räätälöityä" ja juuri itselle sopivaa. Jäljelle jää vielä suomalainen alaluokka, joka on täysin tukien ja julkisten palvelujen varassa. He ovat usein muita huonokuntoisempia, huonotuulisempia ja luoja paratkoon näyttävät aika köyhiltä. He eivät ole suosituinta seuraa, keskiluokkainenkin mielellään hengailee niiden kanssa, joilla on tyyliä, rahaa ja positiivisuutta. Näin omasta Suomestamme on vähitellen tullut myös eräänlainen luokkayhteiskunta.

En ole vielä niin katkera ja kyyninen, että ajattelisin ihan jokaisen hyväosaisen olevan kylmä ja ahne. Kysymys on aika paljon siitä, että ääripäiden maailmat eivät yksinkertaisesti kohtaa. Kaikki te, jotka olette joskus katselleet paikoitellen oikein hauskaa ruotsalaista Solsidan-sarjaa, ymmärrätte mitä tarkoitan. Ilman henkilökohtaista kokemusta on yllättävän vaikea kuvitella miltä toisenlainen arki tuntuu. Jos hyväosaisella ei ole omassa ystäväpiirissään yhtään oikeasti köyhää, on vaikea myöskään ymmärtää miten totaalista elämän yleinen ankeus voi pahimmillaan olla. Silloin on helppo ajatella vähäosaisten olevan ainoastaan pummeja ja huijareita, likaisia käsiä omalla kukkarolla. Vastaavasti voin aivan hyvin myöntää, että minun itseni on vaikea kokonaan eläytyä varakkaiden ongelmiin. Luultavasti silläkin puolella kärsitään monenlaisista murheista.

Lopulta aina palataan asioiden tärkeysjärjestykseen. Kun rahat ei riitä ihan kaikkeen, on tehtävä valintoja. Köyhä pohtii syökö tänään maksalaatikkoa vai hernekeittoa, kun samaan aikaan maan hallitus puntaroi satsattaisiinko lisää kilpailukyvyn parantamiseen vai yritetäänkö ihmisille tarjota kattava sosiaaliturva ja hyvää hoitoa. Oma kotikaupunkini Espoo on jo pitkään ollut suomalaisen yhteiskunnan edelläkävijä. Yhtenä koko maan varakkaimmista kaupungeista Espoo ei ole nähnyt tarpeelliseksi investoida liikaa julkisiin palveluihin. Varmaan taktiikka on ollut osin tarkoituksellinen, on salaa toivottu köyhien katoavan vähin äänin naapurikuntiin. Sisään tulee koko ajan uusia varakkaita lapsiperheitä, jotka pystyvät ostamaan palvelunsa yksityiseltä sektorilta. Jäljelle jääneet köyhät jonottavat ja jonottavat.

Erilaisissa kommenteissa (joskus tälläkin sivustolla) on viime aikoina kopioitu Päivi Risikon kaltaisilta humanisteilta peräisin olevia kliseitä tyyliin paha "passivoiva sosiaaliturva" ja vastaavasti autuaaksi tekevä "aktivoiva ja vastikkeellinen" versio samasta asiasta. Järjestetään vajaakuntoisille ja huonovointisille kallispalkkaisia ohjaajia ja kouluttajia, jotka paimentavat reppanoita erilaisiin pakkotöihin. Jätetään terveydenhuollon ja vanhusten ongelmat huomiotta, koska tällä hetkellä isompiin remontteihin "ei ole varaa". Ahdistunut kehitysvammainen ex-naapurini saa odotella ja odotella, jotta jotain apua tilanteeseen löytyisi. Kaikesta päätellen mitään ei ole tapahtumassa vielä moneen kuukauteen ja kevään edettyä kohti kesää taitaa olla jo liian myöhäistä. Jonottaminen ja odottaminen karaisee ja nöyristää, jolloin "passivoivan" ja "vastikeettoman" avun saapuminen tuntuu varmasti sitten aikanaan vielä enemmän taivaan lahjalta.

Asioilla on kuitenkin aina myös toinen puolensa. Vaikka köyhyyteen voikin vaikuttaa poliittisin päätöksin, itse yksinäisyys ei poistu jakamalla lisää rahaa. Suomessa on aivan tolkuton määrä eri tavoin syrjäytyneitä ja loputtoman yksinäisiä ihmisiä, joita kukaan ei kaipaa. Aika usein he eivät kelpaa seuraksi edes toisilleen. Vammainen ex-naapurini kuljeskelee ympäriinsä yrittäen löytää satunnaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi vaihtaa muutaman sanan. Saman talon asukkaista moni kääntää katseensa pois eikä tervehdyksiin vastata. Pelätään häiriötä, vaivaa tai ripustautumista. Kuitenkin kyse olisi muutaman minuutin menettämisestä silloin tällöin, kuulumisten vaihtamisesta. Sen ei luulisi olevan ylivoimainen tehtävä kenellekään, oli sitten kiireinen bisnesmies tai köyhä pummi. Suomessa on perinteisesti naureskeltu vähän pilkallisesti muiden kulttuurien "turhille" kohteliaisuuksille ja pinnallisille toivottelemisille. En tiedä kuinka paljon "aidompaa" ja vähemmän pinnallista on kohdella toista kuin ilmaa.

Tuloeroilla tai luokkajaolla ei tunnu olevan vaikutusta suomalaisen kulttuurin erityspiirteisiin. Yhtä lailla muut köyhät ja syrjäytyneet tulevat vammaisen miesparan juttusille vasta silloin kun yritetään pummata rahaa. Velkoja ei tietenkään koskaan makseta vaan rahoja takaisin pyydettäessä käännetään tylysti selkä. Alkoholisteilla, työttömillä tai edes muilla vammaisilla ei tunnu olevan aikaa tai halua haaskattavaksi turhaan pyyteettömään jutusteluun yksinäisen miehen kanssa. Tuntuu että omaan itseensä käpertyminen, nurkkakuntaisuus ja huonot sosiaaliset käytöstavat vaivaavat koko kansaa riippumatta iästä, sukupuolesta tai varallisuudesta. Tietäen suomalaisten kohtuullisen hyvän koulutus- ja sivistystason, minusta se tuntuu varsin kummalliselta. Fiksuna itseään pitävältä kansakunnalta voi joissakin asioissa hyvällä syyllä vaatia vähän enemmän.

Ottaen huomioon suomalaisen yhteiskunnan hyvän fyysisen turvallisuuden ja satunnaisen väkivallan vähäisen määrän, ihmiset ovat imeneet itseensä käsittämättömällä innolla kaiken roskalehtien lietsoman pelottelun. Meillä ei ole mitään erityistä syytä suhtautua tuntemattomaan ihmiseen lähtökohtaisen pelokkaasti. Iltapäivälehtien nimellä kulkeva saasta on tehnyt aivan kaikkensa saadakseen ihmiset linnottautumaan koteihinsa sadan turvalukon taakse. Tuntemattomille ei puhuta, riskejä ei oteta. Vanhukset pelkäävät sisälle tunkevia varkaita, "valveutuneet" äidit ja isät levittelevät netissä vihjeitä koulun vieressä nähdystä epäilyttävästä pakettiautosta. Yksinäinen koulupoika jatkaa pallon potkimista seinään ilman että naapurin setä uskaltaisi tarjoutua maalivahdiksi. Koiraa ulkoiluttava täti kulkee nukkumalähiössään ainoastaan hyvin valaistuja reittejä, koska kaikkialla vaanivat veitsimurhaajat kuitenkin ovat taas vapaalla jalalla, kun lööppien mukaan murhasta selviää nykyään ehdonalaisella.

Sairaiden, epäesteettisten ja moniongelmaisten ihmisten kanssa puuhastelu ei tunnu kovin trendikkäältä tavalta parantaa maailmaa. On tietysti paljon tyylikkäämpää kerätä netissä nimiä ihmisoikeusaktivistien vapauttamiseksi tai huolehtia sademetsien kohtalosta. Itseään lähellä olevien yksilöiden huomioiminen on kuitenkin nopein ja tehokkain tapa vaikuttaa. Jos me kaikki sitoutuisimme uhraamaan muutaman minuutin silloin tällöin tavalliseen arkipäiväiseen kanssakäymiseen erityistä huomiota tarvitsevan kanssa, silloin kenenkään ei tarvitsisi jaksaa yksin enempää kuin mihin on voimia. Yksi ainoa "tukihenkilö" kun ei voi ihan joka sekunti olla tarjoamassa apuaan yhdelle ja samalle ihmiselle tai muuten on kohta itse autettavan asemassa. Yhteisöllisyys voi olla sanana kulunut klisee, mutta se on yhä edelleen todistetusti toimiva tapa vähentää yksinäisyyttä.