Olen viime aikoina miettinyt miksi provosoidun suvaitsevaisista usein enemmän kuin "suvaitsemattomista". Eikös kuulostakin kummalliselta?
Yleensä tapanani on ajatella, että suvaitsevaiset (hirvittävä sana mutta parempaakaan en tähän hätään keksi) ovat älyllisessä ja inhimillisessä kehityksessä jonkin verran edellä suvaitsemattomia. Sivistyksen ja asioiden pohtimisen kautta olettaisi fiksumman osapuolen pystyvän myös argumentoimaan ja kertomaan näkemyksiään pääosin rauhallisesti ja rakentavassa hengessä. Ennakkoluuloisten typerysten rasittavan meuhkaamisen jotenkin jo etukäteen olettaa kuuluvan asiaan. Se on niin äidinmaidossa ettei sitä vastaan edes kannata taistella. Somea, nettikeskusteluja ja blogeja lukemalla voi kuitenkin helposti huomata, että suvikset meuhkaavat aivan yhtä rasittavalla tavalla kuin vastustajansa. Jos katsoo keskustelujen käytöstapoja, yleensä ei huomaa minkäänlaista eroa näiden kahden ideologisen ääripään välillä. Minusta se on aika kummallista.
Olisiko niin että nykyisessä netskumaailmassa ainoastaan kovin huutaja tulee huomatuksi? Ihmisillä ei ole aikaa eikä kiinnostusta lukea perusteltuja mielipiteitä vaan siirtyvät nopeasti seuraavaan lööppiin ja tykkäykseen. Siksikö myös asioita vähän rauhallisemmin tutkiva pohdiskelija kokee joutuvansa turvautumaan muiden käyttämiiin keinoihin? Vai olisiko sittenkin kyse koko kulttuurin syvällisestä muutoksesta?
Valtamedian muuttuminen nopeassa ajassa populistiseksi tykkäyskoneistoksi on aivan varmasti ollut vauhdittamassa kärjistämiskulttuuria. Esimerkiksi suuri ja mahtava HS muistuttaa päivä päivältä enemmän sisarlehteään Iltsaria, jolloin mikä tahansa puolittainen huhu tai arvelu kelpaa populismin raaka-aineeksi ajamaan omien sidosryhmien agendaa. Suomalainen valtalehdistö näyttää pääosin luopuneen objektiivisuuden tavoittelusta ja on hyväksymässä roolinsa propagandan tuuttaajana. Minusta tämä kehitys on ollut suomalaisessa journalismissa harvinaisen nopea ja raju. Jotkut syyttävät koko hommasta pelkästään nettiytymistä ja klikkauskulttuuria, mutta se olisi aika helppo selitys. Vakavasti otettava journalismi ei voi olla iltapäivälehtien tavoin riippuvainen klikkauksista.
Ympäri Eurooppaa näkyvä oikeistopopulismin nousu on saanut myös vastapuolen tarttumaan samanlaisiin aseisiin. Oikeistopopulismi elää perusteettomista heitoista, puolittaisista totuuksista ja huhupuheista. Kuuminta hottia ovat syyttely, kovemman kurin ja kovempien rangaistusten huuteleminen. Vastapuolen vasemmistolaishenkisessä oikeamielisyydessä taas turvaudutaan syyllistämiseen, kieltojenvaadintaan ja yhteisesti sovitun oikeamielisyyden tiukkaan valvomiseen. Itse vasemmistolaisena toki ymmärrän vasemmistolaisuuden lähtökohtia paljon paremmin kuin oikeistopopulismin upottavaa höttöä, mutta minusta punavihreän syyllistävän narinan kuunteleminen on myöskin äärimmäisen rasittavaa. Itsesensuuriin ja oikeamielisyyteen vetoavia säkättäjiä kun tuntuu olevan meillä vasemmalla aivan tolkuton määrä.
Voimmeko tästä kaikesta kehityksestä syyttää ihan pelkästään somea ja nettiytymistä? Nykyään on muotia vitsailla ihmisten twitteröinnistä ja siitä miten jokainen asia on saatava sanotuksi muutamalla merkillä. Nettiä kuitenkin käyttävät elävät ihmiset ja ovat itse vastuussa omasta käytöksestään, aivan samalla tavoin kuin jokainen sanomalehti on omakätisesti valinnut painamansa sonnan. Itse lähinnä kysyisin onko järjettömällä vauhdilla tapahtunut ja ulkoapäin lähes pakotettu nettiytyminen vaikuttanut alentavasti sivistystasoon. Kirjojen lukeminen taitaa nykyisellään olla muutaman vanhemman kulttuuritädin nostalginen juttu, eivätkä ihmiset enää katso elokuviakaan vaan erityisefektejä. Työtahti on hektinen ja kuluttaminen vielä hektisempää. Pohdiskeleminen vaatii aikaa ja on muutenkin vanhanaikaista. Huutaminen on sen sijaan valtavan kustannustehokasta.
Yhdyn erääseen somettajaan, joka uskoi saman heimon sisällä tapahtuvaan esimerkin voimaan. Suomi on pieni maa, jonka asukkaista suurin osa on keskittynyt puhumaan yhtä vierasta kieltä. Oikeistopopulistinen räyhääminen tosin perustuu meillä jossain määrin perinteiseen supisuomalaiseen junttihenkeen ja äijäilyyn, eivätkä hommalaiset ynnä muut ole välttämättä edes kiinnostuneita siitä mitä ne siellä ulkomailla tekevät tai puhuvat. Suvaitsevaisuus taas on hyvin globalisoitunut harrastus, antirasistit ja feministit yms. tuntuvat linkittelevän joka hetki amerikkalaisia tai englantilaisia gurusivustojaan. Kovin suvisporukka seuraa todella aktiivisesti millaisia argumentteja ja strategioita siskot maailmalla käyttävät ja ovat valmiita kopioimaan niitä itselleen. Yhdysvalloissa monet vähemmistöjen oikeuksia puolustavat ovat valinneet hyvin hyökkäävän retoriikan. Kun se sama retoriikka irrotetaan kulttuurisesta kontekstista ja siirretään suoraan meille, lopputulos on aika absurdi.
En lähde missään nimessä väittämään, että oikeistopopulismi ja sen vastustaminen olisivat samanarvoisia valintoja. Toki syrjivä mölinä on raskauttavampaa kuin syrjintää vastustava mölinä, siitä ei ole epäilystäkään. Kuten alussa sanoin, itse kuitenkin provosoidun suvaitsevaisesta puoliksi älyllisestä mölinästä enemmän kuin toivottomien junttien täysin imbesillistä huutelusta. Masannun huomatessani, että usein fiksutkin ihmiset lähtevät mukaan mudanheittoon ja räyhäämiseen. Huomaan myös toisinaan itse kääntyväni aiemmin jo hyväksymääni asiaa vastaan kun korviini osuu samaa syyllistämistä, itsesensuurin vaatimista ja natsikortilla heiluttelua. Silloin yleensä alan pohtimaan olisiko vastapuoli sittenkään ihan kokonaan väärässä. Oletan etten ole ainoa, sillä uskon ja toivon että aivan jokainen ei ole täysin menettänyt kykyään kyrpiintyä ääliömäisestä argumentoinnista.
Joskus tuntuu siltä, että provosoivalla ja yksinkertaistavalla huutelemisella tylysti ohitetaan kyseessä olevaan asiaan maltillisesti ja neutraalisti suhtautuvat. Se on aika outo taktiikka, koska heitä on kuitenkin määrällisesti paljon ja heidän mielipiteensä voisi vielä olla muokattavissa. Huutelijoiden tavoite on luonnollisesti vittuilla ideologisille vastustajilleen, mutta yhtä lailla nostattaa omaa heimohenkeä. Sekä oikeistopopulistiset mölisijät että räyhäsuvikset käyttävät oman porukkansa valitsemaa sitouttavaa koodikieltä. Toisella puolella puhutaan mokuttajista, punavihermädättäjistä ja hyysäreistä, kun taas toisaalla on patriarkaatit, raiskauskulttuurit ja monimuotoisuudet. Oman koodikielen käyttö luo yhteishenkeä ja sitouttaa, mutta samalla sulkee vääräkieliset keskustelun reunamille. Valitse puolesi ja käytä meidän kieltämme tai älä keskustele.
On olemassa myös aivan selkeä kulttuurien ja sukupolvien välinen kuilu. Ehkäpä nykyinen parikymppisten sukupolvi tulee nostamaan Idols-hengen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja politikointiin. Vielä viitisentoista vuotta sitten oli muotia huudella kuinka politiikka ei kiinnostanut ja yhteiskunnallinen keskustelu oli kuivakkaa. No nyt sitä tappelua ja sirkusta riittää, tuntuuko olo yhtään paremmalta? Nykyään tuntuu kuin joka asiassa pitäisi olla akuutti ja tykkäyksiä keräävä tappelu käynnissä, jotta media suostuisi pitämään kysymyksen esillä. Muussa tapauksessa kaikki ratkaistaan kabineteissa eniten maksavan ehdoilla. Muna vai kana? Viedäänkö meitä kuin pässejä narussa vai onko tämä sitä mitä tämän hetken aktiivisin osa suomalaisista oikeasti haluaa? Olemme myös koko ajan amerikkalaistumassa, jolloin oletettavasti myös tapamme kommunikoida tulee entistä enemmän muistuttamaan amerikkalaista tapaa esittää asioita.
Suomessa kehitys flegmaattisesta yön yli nukkuvasta kansasta provosoiviksi räyhääjiksi on ollut häkellyttävän nopea. Muualla maailmassa muutos on toki ollut samansuuntainen. Ikävä kyllä, minusta suurimman hyödyn tästäkin on nyhtänyt globaali valtaeliitti ja ylikansallinen raha. Mitä enemmän tavalliset katkeroituneet ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan ja tappelevat usein aika merkityksettömistäkin asioista, sitä enemmän todella isot kusetukset hukkuvat datavirtaan. Rahajengi seuraa hymyillen kuinka tappelevat laumat vaahtoavat kehitysmäärärahoista, fasismi-sanan määritelmistä, sukupuolirooleista ja myyttisestä lapsen edusta. Jonnekin paljon syvemmälle hautautuvat vapaakauppasopimukset, hämäräperäinen natohivuttaminen outoine isäntämaakytköksineen ja tiukan talouskurin järjettömät vaatimukset. Ei liene ihan pelkkää sattumaa.
Nopeatempoinen huutamis- ja räyhäämiskulttuuri johtaa väistämättä stereotypiointiin ja maailmankuvien mustavalkoistumiseen jokaisessa heimossa. Pärjätäkseen tässä räyhääjien taistelussa on omistettava oikeat ystävät ja sopivat viholliset. Jos haluaa oikeuksiaan puolustettavan ja omaa tilannettaan parannettavan, on rakennettava oikealle kohderyhmälle soveltuva markkinointikelpoinen imago. Huonoimmassa lähtökohdassa ovat ne, joiden asioiden ajamisesta kukaan ei saa mitään erityistä mielikuvahyötyä. Sairaalan vuodeosastolla makaavan vanhuksen, kerjäläisen tai seksipervon ihmisoikeuksien korostaminen ei ole samanlainen helppoja pikavoittoja tuottava pajatso kuin vaikkapa homojen avioliitto-oikeuden puolustaminen tai feminismin myötäily.
Haluaisin aina antaa toivon siitä, että kritisoimani asiat olisivat jollain realistisella tavalla muutettavissa. Tällä kertaa on kuitenkin hyvin vaikea keksiä mitään erityistä järkevää ratkaisua tilanteeseen. Kaupallistuminen, tehokkuus, kiire ja lyhytjännitteisyys vievät koko ajan yhä enemmän pohjaa pois ihmisten halusta ja kyvystä rauhalliseen pohdiskeluun. Jotta jossain vaiheessa palaisimme takaisin entisiin sivistyksen ihanteisiin, siihen täytyisi löytyä laajalle levinnyt aito ja oikea halu. Tällä hetkellä sellaista ei ole näköpiirissä. Jossain kaukaisessa tulevaisuudessa tapahtuva talousjärjestelmän totaalinen romahdus voisi mahdollisesti tuoda takaisin tarpeen miettiä elämänarvoja uudelleen. Juuri nyt ei ole aikaa eikä halua muuhun kuin kuluttamiseen.
