Viimeinen juna kotiin

Olen viime kuukausina aina välillä miettinyt, mitä omalle blogille pitäisi tehdä. Luulen, etten ole ainoa tämän sivuston bloggaaja, jonka into on viimeisen vuoden aikana hiipunut. Muita edes jossain määrin hengissä olevia blogeja on enää kourallinen eikä yleinen aktiviteetti muutenkaan viittaa siihen, että koko sivustolla kävijöitä olisi enää entistä määrää. Olen kuitenkin liian laiska miettimään uutta osoitetta ja aloittamaan kaiken alusta, joten jään vielä toistaiseksi seurailemaan tilannetta.

Kulunut kevät on ollut itselleni erilaisten ristiriitaisten pohdiskelujen aikaa. Yksi osa minusta on yrittänyt salaa rimpuilla irti yksitoikkoisesta osin aika ahdistavastakin arkielämästä. Olen ollut yhdessä paikassa, suunnilleen samojen tilanteiden ja ihmisten keskellä käsittämättömän pitkään. Asiat jotka merkitsevät läheisilleni paljon eivät tuota itselleni ollenkaan samanlaista tyydytystä. Olen vuosien varrella naureskellut kulttuurimme erityispiirteelle eli harmaan puurtamisen mystifioinnille, mutta olen lopulta itse taantunut samanlaiseksi harmaaksi puurtajaksi. Kohtalon ironiaa siis.

Yksi elämän suurimmista haasteista on ymmärtää ajan rajallisuus, koska kukaan ei lyhyen elämänsä aikana ehdi tekemään kaikkea. Useimmilla meillä olisi vaikka millaisia haaveita, mutta ajan ja jaksamisen vievä työ, opiskelu tai läheiset ihmiset eivät niiden toteuttamista oikein mahdollista. Monen haaveet saattavat olla myös kohtuullisen hintavia. Suurin osa suomalaisista puskee töitä aamusta iltaan haaveillen jostain omalle itselle tarkoitetusta, minkä voi sitten olosuhteiden osuessa nappiin toteuttaa joskus kesälomalla tai viimeistään eläkkeellä. Mikäli silloinkaan energiaa, rahaa ja terveyttä riittää.

Asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen on aika tuskaista puuhaa. Tiedostan hyvin, että suuremmalla itsekkyydellä varustettuna tuntisin eläväni huomattavasti täydempää elämää. Silloin toisaalta tuntisin nykyistä suurempaa syyllisyyttä samaisen itsekkyyden takia. Jonkinlainen välimuoto ja tasapainotteleminen kultaisen keskitien trapetsiköydellä ei ole koskaan onnistunut minulta kovin hyvin. Niinpä minusta on tullut parin viime vuoden aikana entistäkin selvemmin lähimmäisteni reaktioita neuroottisesti seuraava alakuloinen suorittaja. Joudun muistuttamaan säännöllisesti itseäni siitä, etten ole elossa ainoastaan valvoakseni läheisteni hyvinvointia.

Olen tullut siihen lopputulokseen, ettei yhden elämän aikana yksinkertaisesti voi ehtiä tarpeeksi. Ajatus siitä, että jokainen elämän osa-alue saisi yhtä paljon aikaa ja huomiota on yksinkertaisesti epärealistinen. Suurin osa ihmisistä joutuu kuolinvuoteellaan tunnustamaan, että tekemättä jäi valtavasti asioita joita ei yksinkertaisesti ehtinyt, kehdannut tai ymmärtänyt. Ajankäyttö on kuin vuotavan veneen paikkaaminen, tulppa yhteen kohtaan tarkoittaa vuotoa jossain toisaalla. Siksi elämiä täytyisikin olla vähintään kaksi, mieluiten kolme tai useampia. Yhden voisi reiluuden nimissä uhrata "välttämättömille" asioille, toisen ja kolmannen voisi käyttää itsekkäästi omien tarpeiden perässä juoksemiseen. Neljännen aikana ehtisi jopa vähän parantamaan maailmaa.

Mitäpä siis jos tälle hetkelle olisi useampia rinnakkaistodellisuuksia? Yksi minäsi hoitelisi päivittäisiä rutiineja ja olisi siellä missä sinua tarvitaan. Toinen versiosi kiertäisi maailmaa reppu selässä keräten uusia kokemuksia. Kolmas rinnakkaisminäsi suunnittelisi vallankumousta ja heittelisi kiviä Illuminatin päämajan ikkunoihin. Koska on mahdotonta olla monessa paikassa fyysisesti yhtä aikaa, jakautumisen täytyisi tapahtua jollain muulla tasolla. Masa ei ole koskaan ymmärtänyt kaikkia fysiikan lakeja, joten jätän suunnittelun jollekin järki-ihmiselle. Se joku olisi voinut olla suuresti kunnioittamani mutta jo poisnukkunut Rauni-Leena Luukanen, joka taas olisi voinut konsultoida omaa korkea-arvoista upseeriaan.

Eilen illalla päädyin katselemaan Areenasta vieläkin löytyvää dokumenttia "Viimeinen juna kotiin", jossa kuvataan kiinalaisten siirtotyöläisten elämää. Heidän koko elämänsä on käytännössä aamusta iltaan ompelukoneella ajamista. Se loppuu vasta sitten kun vanhenee ja kuolee. Vaihtoehdot ovat tehdä lähes koko vuorokauden ympäri jotain monotonista paskaduunia tai olla syömättä ja nukkua pahvilaatikossa. En ole vielä löytänyt vastausta siihen miten nämä ihmiset jaksavat elää oman ahdistavan elämänsä sekoamatta. Tai ehkäpä he myös sekoavat, mutta kukaan ei omien ongelmiensa takia sitä huomaa. Joka tapauksessa kehitysmaissa ihmiset tuntuvat olevan monin eri tavoin vahvempia kuin me täällä. He raatavat ja kärsivät eivätkä aina osaa edes unelmoida mistään paremmasta.

Toisaalta itsekin olen aikoinaan köyhissä maissa vieraillessani nähnyt myös paljon aidosti iloisia ja aurinkoisia ihmisiä. Tiedän myös, ettei kiinalainen tehokkuushelvetti ole välttämättä monenkaan kehitysmaan arkipäivää. Infernaalista tehdasmeininkiä ja suoranaista orjuutta on olemassa, mutta vastapainona on myös paljon tuottamattomia kiireettömiä pikkuduuneja, joissa on aikaa poltella tupakkia ja jutella mukavia. Elämä yleensä särkyy siinä vaiheessa kun sairastuu tai tarvitsee muilla tavoin yhteiskunnan huolenpitoa ja tukea. Kaipa silloin useimmissa köyhissä maissa isoa roolia näyttelevä uskonnollisuus puskee yhä enemmän esille. Ehkä kaiken kokemansa luulee ymmärtävänsä paremmin, jos sen ajattelee olevan jonkin korkeamman olennon tahto. Tällöin ainakaan köyhä kansa ei nouse diktatuuria ja korruptiota vastaan vaan suuntaa katseensa ylös taivaisiin.

Voisiko myös osin ajatella, että joillekin yksitoikkoinen mutta siedettävä elämä on itsessään tarpeeksi? Jos mietin vaikka omaa rakasta edesmennyttä mummoani, hän eli kohtalaisen tyytyväisen oloisena oman aika pitkän elämänsä. Kun lapsena kävin kylässä hänen luonaan, minua aina suretti hiljaisuus mummon ympärillä. Kaikki elämän äänet puuttuivat, tavarat olivat siististi paikoillaan ja mummo teki hiljalleen ruokiaan. Kaikesta päätellen hän ei hirveästi liikkunut kotinsa ulkopuolella, mutta jätti aina iloisen ja tyytyväisen vaikutelman. Jäin miettimään oliko se aitoa vai sittenkin myös vieraskoreutta. Ehkä hänkään niiden kiinalaisten tavoin ei uskaltanut unelmoida mistään paremmasta. Toisena ääripäänä voi ottaa kliseisen miljardöörin, jolle mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Vaikka elämä olisi kuinka vaihtelevaa ja laadukasta, silti se paraskaan ei välttämättä tuota riittävää tyydytystä. Mitä enemmän elämässä on käyttökelpoisia mahdollisuuksia, sitä enemmän kaipaa niitä koko ajan lisää. Se tekee tyytyväisyyden olotilan tavoittelusta niin pirun vaikeaa.

Tajuan itseni poikkeuksellisen onnekkaaksi, koska olen syntynyt Suomeen. Vaikka koko ajan oikeistolaistuva yleinen arvomaailma tuleekin luultavasti vuosien varrella jakamaan nykyisen hyvinvoinnin paljon epätasaisemmin, silti jäljelle tullee vielä jäämään enemmän kuin useimmissa köyhissä maissa. Juuri tämän takia tyytymättömyys omaan elämään tuntuukin lähes rikokselta. Luultavasti muutama miljardi kiinalaista tai intialaista olisi valmis vaihtamaan kanssani paikkoja joka ikinen hetki. Sen asian tiedostaminen kasvattaa nöyryyttä, vaikkakaan ei tuo paljon parempaa mieltä. Realistiset mahdollisuuteni elää monipuolisempaa ja värikkäämpää elämää olisivat aivan toisenlaiset kuin kiinalaisella siirtotyöläisellä. Meillä elämää ei tarvitse elää vain siksi, että välttäisi nälkäkuoleman.

Kokonaisuutena elämä tuntuu olevan itselleni liian monimutkaista, vaikkei siinä tapahtuisikaan paljoa. Omien tarpeiden ja toiveiden sovittaminen muiden tarpeisiin ja ympäristön normeihin on käsittämättömän vaikeaa. Kadehdin niitä, jotka ovat kuin kaloja vedessä tehden tänään yhtä ja huomenna toista. Oma jämähtäneisyyteni ja passiivisuuteni ei ole niinkään sitä ettenkö haluaisi vaan lähinnä sitä etten pystyisi ja uskaltaisi. Kaikista vioistani, puutteistani, rajoitteistani ja perversioistani huolimatta haluan olla lojaali niitä kohtaan joista välitän. Kun on monessa asiassa epäonnistunut niin varmaan alitajuntaisesti haluaa tehdä myös jotain "oikein". Itselle oikein tekeminen ei kuitenkaan ole aina sama asia kuin oikein tekeminen omia läheisiään kohtaan.

Tänään aurinkoisena mutta vielä aika viileänä alkukesän päivänä puuhastelen tuttuja arkisia pikkuasioita vanhenevien vanhempieni seurassa. Rinnakkaismasani on juuri palannut reppumatkailijan kierrokseltaan yrittäen anteeksipyytelevästi pitää keskustelua yllä tuntien pientä muttei liian suurta pahaa mieltä pitkäksi venähtäneestä poissaolostaan. Kolmannesta Masasta ei ole jälkeäkään, mutta vaikeatulkintaisen viestin perusteella hänen voisi kuvitella eilen pelastaneen hylkeen. Yritän inhottavalla tavalla syyllistää kakkosmasaa itsekkääksi paskiaiseksi, mutta tämä ainoastaan katsoo takaisin tyhjillä laajentuneilla pupilleillaan. Hän on varmaankin jossain kaukana pureskellut, polttanut tai nussinut jotain, jonka nimestä minulla ei olisi harmainta aavistustakaan. Tunnen sillä hetkellä suurta ylemmyyttä ja vakuuttelen itselleni olevani rinnakaismasaan verrattuna paljon parempi ihminen.