Kun pyrkii syvälle on aloitettava pinnasta. Syvän vastakohtana pinnan hyväksyminen on tärkeää, jotta kokonaisuus tulisi huomioiduksi. Pintaa on ruumiillisuus. Se on myös yhteydessä syvään - ja tunkeuduttaessa syvälle saavuttaa ytimen, joka on rakkaus.
kuitenkaan tämä ei riitä. Kokonaisuuden on oltava myös kaikkeudessa yhteydessä. Niinpä kokonaisuuden - ihmisen on oltava yhteydessä alkuperäänsä - Jumalaan.
Ihmisen ollessa sekä pintaa että syvää on oivallettava ihmisen paradoksaalisuus. Ihminen on aina välissä oleva, ei ääripäissä (ei ainakaan hyvässä tapauksessa).
Lähestyttäessä kaikkeuden Herraa tajuamme tuon välissä olon merkityksen myös tässä suhteessa. Ihminen ei iloitse Jumalan lahjoista itsestään, vaan iloitsee kiitollisuudessa. Juuri tämä on parannus.
Silloin elämä on kiitollisuutta elämästä - ei elämän raiskaamista, tappamista, teurastamista (tämän kohdan Aboa ymmärtänee erityisen hyvin...). Kiitollisuus nimittäin vaikuttaa kaikkeen toimintaan.
Millaista on tällainen toiminta?
Rakastavaa! Se antaa itsensä.
Minä johtaa Sinään. Sinä voi avata minän rajat. Sinä täyttää minän. Ei ole tyhjyyttä, vaan täyteyttä. Rakkauden täyteyttä.
Niinpä - minä sanon - se, joka antaa itsensä toiselle siitäkin huolimatta, että toinen ei anna itseään tälle antajalle, on rakkaudessa ja voi iloita, sillä se on (jo) hyvää! Se on enemmän kuin tyhjyyttä ja se on varsinkin enemmän kuin katkeruuden myrkky.
