Silloin kaikki opetuslapset jättivät hänet ja pakenivat!
Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?"
(Ylösnousemus)
Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan!
Kristus nousi kuolleista,
Kuolemalla kuoleman voitti,
ja haudoissa oleville elämän antoi!
-;-; Amen!
HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!
(Tämän tilan täyttäköön KRISTUS!)
Pelottavaa ovat ihmismassat, joita on helppo liikutella. En tosin tiedä, auttaako vahva usko. Vahvalla uskolla on myös syösty ihmisiä perikatoon. Ei usko itsessään ole pelastus - tarvitaan rakkautta. Ei sellaista, jota kutsutaan rakkaudeksi - joka on kuitenkin itsekkyyttä, väkivaltaa.
Jotenkin rakkaus potensoituu, kun sitä jakaa. Ihmiset ympärillä ja minä. Yritystä havaittavissa jatkuvasti.
Rakkauden silmin näkee, mikä on kulloinenkin tarve. Silloinkin voi katse muuttua, mutta ei ole pelottava.
Onneksi on jatkuvaa yritystä!
Olen jäänyt kovasti miettimään viime aikoina takertumista itseensä. Varsinkin sitä, kuinka on kiinni oman itsen rakenteessa. Tarkoitan sitä, kun emme osaa antaa elämän virrata eteenpäin. Tarraudumme - joskus aivan kynsin hampain - johonkin. Mikä on olennaista, se jokin vai minä vai ...?
Juuri elettävän hetken haasteet ovat tärkeitä. Niilläkin voi olla omat historiansa ja omat visionsa. Tämän käsittäminen ja itseensäottaminen tuntuu vapauttavalta. Näen siinä Jeesuksen vaelluksen aikana, jolloin Hän vaelsi ihmisten keskellä. Hän kelpaa myös esikuvaksi lunastuksen rinnalla.
Apua ei välttämättä tuo se, että Kristus on läsnä tuskassamme meitä vastaanottamassa, mutta lohdutusta tuo se, että hän on saman läpikäynyt. Hän on myös selvinnyt ja enemmän kuin selvinnyt. Hän on voittanut kuoleman ja tehnyt tämän meille!
Miten tämä liittyy homon - joskus surkeaan - elämään?
Voin olla lähimmäinen toiselle.
Tänään jouduin tässä asiassa koville. Toisen puolesta ei voi tehdä eikä päättää asioita. Se ei olisi oikeinkaan. Vaikeinta on kuitenkin, kun ei tiedä, osaa sanoa mitään. Olosuhteiden summa on vain täydellinen solmujen vyyhti. Voi vain ihmetellä. Ihmetellä Jumalan käsittämättömyyttä - kuten Job lopulta. Ihmettely onkin mielestäni ainoa mahdollinen suhtautumistapa.
Eikä se tarkoita, ettei jotain avautuisi... Ihmettely ja kunnioitus.
Tänään kuuntelin Korkean Messun radiosta. Sen jälkeen yritin raivata paperikasoja pois asunnostani. On nyt jäänyt puolitiehen ...harmittaa! Mikään aika ei riitä. Oli tarkoitus tehdä muutakin.
Olenko tyytymätön itseeni? Jossain määrin. Toivoisin voivani johdonmukaisemmin olla kiinni hengellisessä elämässä. En tunne olevani missään hengen palossa...
Olin laittanut herätyskellon soimaan, jotta varmasti ehtisin parturiin. Sen sitten soitua päätin jatkaa nukkumista ...
Ei, en myöhästynyt. Ei, en kerro millaiset. Katsokaa itse!
En ole vain pintaa. Jokainen näkisi minut eri lailla. Hiuksetkin olisivat eri näköiset eri ihmisille.
Hyväksyn myös sen, että jotkut pitävät ja toiset eivät.
Toimimalla omien hyvien katsantokantojeni mukaan loukkaan varmasti joitakin muita ihmisiä. Tästäkin saan armon.
Erilaisuus on hämmentävää, mutta myös kohtaamiseen kutsuvaa.
Tänään olin sitten jo enemmän ulkona - jaksoin kävelläkin (eilen kuljin bussilla). Yritin etsiä itselleni alennusmyynneistä retkitalvitakkia ensi talveksi. Löysin mieleiseni mallin, mutta en kokoa. Harmi.
Koko illan olen sitten siivonnut sähköpostiani yhdeltä palvelimelta, josta haluan luopua (on maksullinen).
Käytännön työt vievät niin paljon aikaa. Olen itse enemmän teoreetikko (taitaa näkyä teksteissäni) ja liika "pakollinen" käytännön työ saa hermostumaan.
Ihmiset ovat kiinnostavia. On antoisaa pohtia toisten ajatuksia, niiden taustoja ja eroja omaan ajatteluun.
Maailman monimuotoisuus on käsittämätön Jumalan ihme. Se on niin täynnä...rakkautta, vihaa ja välinpitämättömyyttä. Ihmettelyni ei suinkaan ole vain positiivista. Ihmettelen usein sitä, kuinka tietyissä aitauksissa s a n o t a a n ruohon olevan vihreämpää kuin muualla. Hurskastelua ja ilkkumista.
Toisaalta on myös oikeaa nöyryyttä ja palveluhalua/auttamista - ja kaikkea näiden väliltä - ristikkäin ja lomittain. Emme ole täydellisiä.
On helpottavaa ajatella, että joku on meidän p u o l e s t a m m e ollut täydellinen toteuttaessaan ihmisyyttä - lähimmäistensä näkemistä ja avoimmuutta meitä lähimmäisiä kohtaan. Mihin se johtikaan?
Tänään uskaltauduin kaupungille. Olo on tosi heikko. Oli kuitenkin piristävää - pankissa käydessäni henkilökunta muisti minua pienellä kirjalahjalla. Sen jälkeen kävin teellä yhden ystävistäni kanssa. Teemme niin aika usein.
Matkaamme kohti kuolemaa. Se on jatkuvasti tulossa ja kohdatessaan läsnä. Niin on myös Kristus. Hän on avannut jokaiselle hetkelle ikuisuuden.
Mietin Kristuksen haavoja. Tuskallista ajatella niiden aiheuttajia - meitä.
"Sulje, sydämeni, tämä autuas ihme
tiukasti sinun uskoosi!"