Eilen lähdettiin pupun kanssa baariin.
Matkalla pysähdyttiin Rautatienpuistikon grillikioskille syömään ranskalaiset aurajuustolla. Asuin nuorna tyttönä ollessani (mummun sanonta; mitä enemmän yli yhdeksänkympin hän eli, sen useampi lause kertoi nuorna tyttönä olemisesta) sen puiston laidalla yhdeksän vuotta, mutta en ole sattunut kulkemaan siellä päin aikoihin. Kioskinpitäjä, vanha maahanmuuttaja tunnisti minut seitsemän vuoden takaa ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän laittoi tiskille vihreän Marlboron. Otin kuitenkin ranskalaiset.
Olo oli ihan hassu, kun oli yö ja pimeä ja lämmin ja leuto ja istuttiin siinä vanhan kotipaikan vieressä. Minulle uli taas joku outo nostalgiafiilis ja muistelin kuinka ennen sitä ja tätä ja kaikkea. Outo fiilis tuli myös siitä, että pupu oli mukana. Hän tuli minun elämääni paljon myöhemmin, silloin kun olin jo alkanut seesteiseksi ja muuttanut pois siitä asunnosta ja Rautatienpuistikon kulmasta.
Katselin pupuani siinä, väärässä ympäristössä. Pitkä komea mies, seksikkäästi ohimoharmaa, raamikas. Vilkkusilmä. Ja sitten ei yhtään enää nostalgisoituttanutkaan. Ei enää haluttanutkaan takaisin 27 neliöön ja kännihuuruihin ja pakonomaiseen panemiseen. Järkyttävän korkeisiin tenttikirjapinoihin. Siihen, kun sai kolmen kuun kesätöistä kymppitonnin vanhaa rahaa ja mietti, voiko niin paljon rahaa maailmassa ollakaan.
Mentiin baariin, minne Lavastaja tuli pitämään meille seuraa. Vaikka olin päättänyt, etten olustele kauaa, juttu jotenkin kääntyi ja pupu lähti kotiin nukkumaan, koska hänellä oli tänään kurssitusta. Illan mittaan mukaan liittyi Valoteknikko ja loppuillasta, valomerkin jälkeen jatkettiin jazzpaikkaan, mikä oli sikseensä virhe. Olen selvästikin allerginen Valoteknikolle, koska aina kun vietän iltaa hänen seurassaan, poden seuraavana päivänä Elämää Suurempaa krapulaa. Kuten tänään.
Illan aikana Lavastaja kertoi, kuka Rokkihomo on. Olo oli kuin olisi tullut kotiin ja tavannut kylpyhuoneesta Clark Kentin vaihtamassa vaatteita.
Nyt ymmärrän taannoisen kommenttisi, Rokkari. Juu, kyllä sinä olit Luigin keveälanteisten saalistuslistalla ainakin topvitosessa. Mutta kun minä olin sinun makuusi puoli metriä liian lyhyt ja valitettavan tummaverinen (kuten itse kerran sata vuotta sitten yökerhon viime tuntien saalistuskierroksella sanoit), niin jouduin jättämään sinut rauhaan...
Nyt pitäisi vääntäytyä kaupungille. Ei minulla ole siellä mitään tekemistä eikä hakemista, mutta joskus opiskeluaikoinani olen päättänyt, että krapulassa ei saa maata kotona, koska se on kovin ei-luterilaista. Pitää mennä ulos ja käydä jossakin, silloin saa ainakin illuusion siitä, että sekin päivä oli pohjimmiltaan tuottava ja hyvä eikä mennyt haaskuun.
