Minua on aina kutsuttu joko etu- tai sukunimellä, silloin tällöin molemmilla. Minulla ei ole koskaan ollut lempinimeä. Ikinä.
Poistin juuri facebookin profiilistani lempinimi-toiminnon, jolla kaverit saavat julkituoda profiilinhaltijan lempinimiä. Kukaan ei ollut kirjoittanut mitään.
Huokaus.
Kukahan Facebookin Ranneliike-osastolla on kukin. Tuijotin pitkään naamatauluja ja yritin yhdistää niitä ihmisiin: minkälaista tekstiä olettaisin juuri tämän ihmisen kirjoittavan...
Yleensä olen loman jälkeen mennyt mielelläni töihin. Tällä kertaa loma sekä sen pituus olivat niin pitkät, ettei yhtään huvittaisi.
Muutenkin alkaa taas iskeä päälle epäilys siitä, onko oikealla alalla. Tiedän ihan itsekin olevani aikas hyvä ope - sen verran voin ja uskallan itseäni kehua - mutta ajoittain sitä epäilee sitä, tahtooko tätä työtä tehdä hamaan hautaan asti?
Toisaalta; mikä työ tuntuisi joka päivä herkulta?
Ruokakaupassa nelivuotias poika harppoi ylisuurilla kasvunvarakengillään äitinsä perässä. Äti kiirehti kohti leipähyllyä.
- Äiti, ostetaanks me limsaa? tiedusteli lapsi, katseli kiinnostuneena muumilimsapullojen Niiskuneiti-etikettejä ja valitsi käteensä mielestään kauneimman.
- Sä voit vaikka ihan itse käydä kysymässä iskältä, joko se jo näin pian joulun jälkeen suostuisi juomaan muutakin kuin viinaa, sanoi äiti melkein ystävälliseen sävyyn.
Poika katsoi limsapulloa vielä kerran ja laittoi sen takaisin hyllyyn.
Tuor Slein kidutusvankilan kautta moni perhe kulki kohti Kuoleman kenttiä punakhmerien terrorin aikana.
Raskas paikka käydä. Kuvassa vankilan sääntöjä. Jostakin syystä koin juuri kohdan kuusi konkretisoituneeksi pahuudeksi.
Banteay Srein temppeli, jonka hiekkakiviset kaiverrukset olivat uskomattoman taidokkaita.
Puun syleily.
Ta Prom -temppeli, jonka viidakko tahtoo takaisin omakseen.
Bayonin temppelin silhuetti. Joka tornissa on neljä ystävällistä hymyä. Torneja yhteensä 59.
Angkor Thomin kaupungin päätemppelin, Bayonin torneja neljään ilmansuuntaan hymyilevine kasvoineen.
