Sallyn muistolle

Darlene Conley aka Sally Spectra poistui keskuudestamme noin viikko sitten. Vuosikausia sitten seurasin Kauniita ja Rohkeita melko säännöllisesti ja ystävystyin ruudun välityksellä Sallyn kanssa. Rouva Conley näytteli ristiriitaisen roolinsa huumorilla ja fantastisen diivamaisesti. Käsikirjoittajien jumalattaren tasolle nostama Stephanie Forrester sai päivästä toiseen keksiä uusia temppuja Sallyn pään menoksi jos sattui Brooken kiusaamisen ohessa enää ehtimään. Kaunareissa sai violettien muovikukkien ja loputtomien kierreportaiden ympärillä patsasteleva hienohelma kostaa keinoista välittämättä jos moraaliltaan kyseenalainen epätäydellinen yksilö (Sally, Brooke, Sheila yms.) sattui olemassaolollaan häiritsemään. Sarjan kirjoittajien antama pyhä oikeutus tolle kaikelle tuntui vähintäänkin sairaalloiselta.

Olen ollut pienestä asti koukussa absurdeihin saippuasarjoihin. Muistan vielä yläasteella kertoneeni äikän aineessani että viikon kohokohta oli se päivä jolloin suosikkisaippuani tuli ulos. Olisin varmasti toinen ihminen ellen olisi täyttänyt nuoruuttani tällä ihanalla roskalla. Mitä olisikaan ollut elämä ilman mystisiä helikopterionnettomuuksia, kuukausien odotteluja josko suoalueelle pudonneesta isukista kuuluu mitään enää koskaan. Ja sitten kun kuuluu, tämä on kääreissä niin että ainoastaan silmät näkyvät. Lopulta siteet voidaan poistaa ja tilalle on tullut uusi näyttelijä. Vai onko tämä ehkä sittenkin se paha kaksoisveli?

Lohdullisinta saippuasarjoissa on niiden antama kuva kuolemisesta. Kuten kaikki tiedämme, kuoleminen on pahasti yliarvostettua ja vaivalloista puuhaa. Se on sotkuista, kivuliasta ja pelottavaa. Pastellin värisissä päiväsarjoissa kuolemat tapahtuvat nopeasti ja arvaamatta. Paha kaksoissisko kaataa Martiniin rotanmyrkkyä tai miljonäärien hevoskartanossa sattuu illalla mystinen tulipalo. Taudit ovat nopean tappavia eikä kuoleman lähestymisestä kerro mikään muu kuin hieman kalpealta näyttävä Diorin päivävoide. Katsojat eivät halua nähdä letkuissa makaavaa vanhusta joka huutaa paskat housuissaan unohdettuna sairaalan takahuoneen varastoon. Kuole nuorena, kuole seksikkäänä, kuole tyylikkäästi kuumailmapallossa.

Oma suhteeni kuolemaan on ollut aina erilainen kuin useimpien muiden. Katselen hieman huvittuneena ihmisten tarvetta löytää ratkaisuja eliniän pidentämiseksi tulevaisuudessa. Jos niin moni haluaa elää kauan, miksi sitten nykyisiäkin vanhuksia arvostetaan niin vähän? Kenellä on halua elää vaikkapa satavuotiaaksi kun jo viimeistään puolimatkassa ihmiset unohdetaan tarpeettomina? Itse ainakaan en halua olla liian kauan tallaamassa näitä katuja. Silti en ole ajatellut muuttua itsetuhoiseksi. Itsestään eroon pyrkiminen kun on niin perinteisen suomalainen harrastus. Yksinäinen, syrjäytynyt mies ja Pohjois-Karjala. Ei kiitos.

Olin ajatellut Jeesusta. Ai enkö ole kertonutkaan että Jeesus lupasi tappaa minut kun olin lapsi? Tuo kaikki on ihan totta ja se perustuu erääseen enneuneen, jonka näin lapsena. Siinä makaan arkussa ja ympärillä heiluu joku valkokaapuinen ukko joka näyttää Jeesukselta. Ja sanoo ihan muina miehinä että tulen kuolemaan aikaisemmin kuin muut. Jumalolennot osaavat olla sitten rasittavia. Olen muistanut tuon unen koko elämäni ja käyttänyt sitä tekosyynä aina jos en ole halunnut tehdä jotain epämieluisalta tuntuvaa asiaa joka vaatisi satsausta tulevaisuuteen. Mutta olen myös uskonut siihen. Ja uskon yhä. Ei makeaa mahan täydeltä.