Uhraaminen

Olen miettinyt useita päiviä toiseutta. Se on ollut näiden päivien asialistalla ihan tutkimukseni puolesta. Tosin perspektiivi on ollut muinaisegyptiläinen. Tuolta ajalta on säilynyt tietenkin lähinnä vain eliitin kirjalliset jäänteet, joten niiden antama kuva ei ole koko kulttuurista. Silti on ajateltavissa, että papisto ja virkamiehet heijastivat yleisestikin kulttuurista ilmapiiriä.

Muinaisessa Egyptissä yhteiskunta pyrki sitomaan jokaisen yhteyteensä kaikinlaisin "ketjuin" ja tätä kuvastaakin moraaliset säännöt, joiden mukaan "annetaan, jotta itsekin voi saada". Tietynlaista hyötyfilosofiaa siis, joka näkyy kaikkein selvimmin kulttiin liittyvíssä temppelikuvauksissa. Temppeleissähän Uuden valtakunnan ajoista lähtien toistuvat jatkuvasti uhrauskuvat, joissa Egyptin kuningas uhraa "isilleen" ja "äideilleen" jumalille ja jumalattarille. Hän uhraa omat hyvät tekonsa, jotka on tehnyt jumalien pitämiseksi tyytyväisinä. Tyytyväisinä jumalat luovuttavat "pojalleen" lahjoja, kuten Niilin tulvan. Näiden lahjojen avulla kuningas voi taas tehdä uusia hyviä tekoja "vanhemmilleen". Edellisestä muodostuu täten prosessi. Tässä prosessissa kuningas on aivan välttämätön, sillä vain hän osaa rituaalit oikeassa muodossa ja vain hän saattaa välittää jumalien ja maanpäällisen välillä.

Paljon tästä kuulostaa samalle kuin Kristuksen asema kristinuskossa. Tosin Kristuksen kohdalla kysymyksessä on kertakaikkinen pelastusteko ja hänen kohdallaan tieto ei ollut se oleellinen pointti. Hän ei myöskään tuo maallista hyvää.

Muinaisessa Egyptissä toiseus oli asettumista yhteiskunnan ulkopuolelle, yhteiskunnan velvollisuuksista välittämättä oleminen, vastuunsa unohtaminen. Sen seurauksenahan Egyptissä tärkeä yhteistoiminta (Niilin tulvien hyväksikäyttö) vaarantui.