Kun käytämme ironiaa ilmaisuissamme, teemme sen usein saattaaksemme pohjalla olevan asian t o i s t e n silmissä ja korvissa ongelmalliseen valoon. Kyse ei välttämättä ole siitä, että emme ajattelisi pohjalla olevan asian olevan olemassa tai jopa merkityksellisen omalla alueellaan, vaan siitä, että näemme käsiteltävän asian vasta aivan toisella tasolla mielekkäänä. Ironia merkitsee parhaimmillaan vapautumista ahtaan näkökulman vankeudesta. Sen käyttäjältä vaaditaan toisten ihmisten suhteen viisautta - toisilla ihmisillä ei välttämättä ole kykyä nähdä esimerkiksi eri kategorioita yhdistettävän silloin kun ne heidän mielestään ovat toisensa poissulkevia. Jokainen ajattelujärjestelmä nimittäin luo oman logiikkansa. Ironia merkitsee rajanylitystä, jonka tuloksena voi syntyä aivan uusi teoreettinen rakennelma jostain ilmiöstä. Se, että jokin tietty eläin on joko kissa tai koira, ei välttämättä ole asian kannalta olennainen tekijä. Mikäli käsitteet 'kissa' ja 'koira' ovat ilmaisijalla hyvin tiedossa, ei uusi taso ole tässäkään suhteessa edellistä tasoa poissulkeva, mutta merkityksen antajana valitussa kontekstissa. Ilmaisut syntyvätkin kontekstissa, toisten yhteydessä, ja saavat merkityksensä näiden mukaan - siis vaihtelevasti ja vaihtuen. Näin on myös ilmaisijan kohdalla.
Ilmaisemisen kohdalla on turhaa ajatella millään tasolla saavuttavamme täydellisen tarkasti ilmaistavaa asiaa. Ilmaisujen tarkoituksena onkin usein välittää kaikesta ilmaistusta jotain, jota toisen ihmisen odotetaan käsittelevän. Toisen o i k e a (tarkoitan tällä myös persoonaton) ymmärrys asiasta ei ole tärkeä, vaan ylipäänsä ymmärrys.
Yksi ilmaisun muoto voi olla asiansa ilmaiseminen niinkuin näkee maailman olevan. Näkökulman kyseessä olemista voi pitää tässä suhteellisessa maailmassa ei-erikseen-mainittavana seikkana. Luova ilmaiseminen voi tuottaa vaikeuksia toisissa ihmisissä - mm. erilaisen kontekstin takia.
Ihminen on mukana siinä, mitä hän ilmaisee. Ihminen on jossakin kontekstissa, joka antaa ilmaisulle merkitystä. Kertoessamme esim. puiston puista on merkitys siinä, mitä m e olemme nähneet.
Asioiden näkemisen ja kuulemisen tapa on kiinni persoonastamme, ei 'asioista pelkästään'. Ilmaistun 'järki' ja 'tunne' ja 'tahto' eivät ole yksioikoisesti jostain ulkopuolisesta, ilmaisu-matrikkelista käsin luotavissa, määriteltävissä tai tarkistettavissa.
