Omnium fidelium

Valitsemmeko?

Minusta on ikävää huomata, että tiettyjä v a l i n t o j a pidetään väistämättöminä. Mikäli yksi pitää, niin ei toisen tarvitse pitää. Jos toinen pitää, niin ei kolmannen tarvitse pitää jne.
Jokaisen on hyvä tehdä valintansa omista lähtökohdistaan (johon voi kuulua muiden huomioiminen) itse. Edellisestä ajatuksesta seuraa, että yhteistä kaikkia miellyttävää linjaa tuskin voi olla. Tämä ei kuitenkaan ole kirjoitukseni päätarkoitus. Haluan sensijaan tuoda esille tehtyjen valintojen seuraukset.
On valinta pitää baarissa TV-ruutuja. On valinta pitää ne auki tai suljettuna. On valinta pitää niissä ääntä tai äänettömänä. On valinta, keitä asiakkaita haluaa miellyttää ja keitä ei. On valinta, mitä kulttuuria kannattaa ja mitä ei. On valinta, millaiseksi taloudenpito muodostuu ja millaiseksi se ei muodostu. On valinta, mikä arvo on vallalla ja mikä jää piiloon.
Näillä valinnoilla ei ole pelkästään vaikutusta vastaanottajiin, vaan myös katsomukseen, missä määrin olemme osallisia sen syntymiseen, missä määrin syntyvä kulttuuri on toivottava sekä millainen se on.

Onko toivottavaa esittää homobaarissa jääkiekko-otteluita äänen kanssa? Mihin tällainen johtaa?

Kun on parisuhteessa on tarkoitus molemmilla jakaa yhdessä elämää. Parisuhteen yhteiset arkiset touhut eivät vaadi muuta selitystä oikeutuksekseen. Tätä ei kuitenkaan kaikki tunnu ymmärtävän.
Meillä kaikilla on myös muita tarpeita kuin parisuhteessa olevat tarpeet ja näitä tarpeita on huomioitava. Parisuhteessa olevien tulisi kuitenkin joustaa juuri parisuhteen hyväksi, ei niinkään toisinpäin. Mikäli joustamista tapahtuu toisinpäin, ei välttämättä parisuhteessa olevat ole oivaltaneet yhdessä jakamista. Helposti ei anneta kylliksi arvoa suhteen toiselle osapuolelle ja suhteen hoitamiselle.
Tässä on kysymys priorisoinnista - priorisoiko parisuhteen olemassaoloa vai jotain muuta. Parisuhteessa yksi on olemassa toista varten ja toinen yhtä varten - sekä ruumiillisesti että henkisesti. Mikäli jakaminen tapahtuu yhdessä ei ole mitään ongelmaa. Yksin jakaminen taas muualle on aina ongelma parisuhteelle, koska se ei ole parisuhdetta - se viittaa parisuhteen valinnan vaillinaisiin perusteisiin. Kun kyse on todella parisuhteen olemassaolon kyseenalaistamisesta, olemme aivan perustavanlaatuisessa kysymyksessä.

Ihmistä ei ole l u o t u olemaan yksin. Häntä ei myöskään ole luotu itseään varten. Ei parisuhteesta ole kuin yhdessä jakamisessa täysinäinen ilo.

Bön inför Dig Herre!

Idag mormors 22 dödsdag. I evig tid vila åt Dig, älskade mormor! Ditt ljusa, stilla sinne strålade alltid av Kristi ljus.

Regnbågshelgen i Helsingfors. Bön av Martti Lindqvist.

Gud inför Dig vill jag vara sann, lika sann som jag är just här och nu för mig själv.
Utan att ändra, utan att dölja, utan att förklara och försöka någonting alls.
Min Gud, Du skapade mig till mig.
Jag vägrar gömma undan den människa som Du skapade mig till.
Här är jag.
Du är den som ÄR.
Jag är också sådan.
Välsigna mig!

(översatt från finska av M. Pensar-Granroth)

Keskiaikaiset synnit ja rikokset

Kuuntelin tänään hyvin jaotellun, mutta vähän uutta tuoneen esityksen keskiaikaisista synneistä (ja niiden sovituksesta) sekä rikoksista (ja niiden rangaistuksista).

Ihmettelin, kun luennoitsija sanoi kirkollisten rangaistusten olleen lievempiä arvellen hairahtuneiden kääntyneen sen takia kirkollisten elinten puoleen. (Oli nimittäin niin, että ensin asiaan ryhtynyt - kirkollinen tai maallinen oikeus - sai hoitaa käsittelyn). Kuitenkin oman autuuden menetys on äärettömän paljon suurempi menetys kuin maallinen kuolema mestaamalla tai hirttämällä, elävänä hautaamalla (usein naisten osa) tai elävänä polttamalla. Ei ihmiselle hengen menetys ole suuri menetys, jos se asetetaan vastakkain autuuden menetyksen kanssa.
Toki kirkollinen sovitus oli tarkoitus tehdä synnin seurausten poistamiseksi (tällaista teologista pohdintaa esitelmöijä, joka oli kulttuurihistorioitsija ei harrastanut), mutta oman sovituksen hakeminen vähättelemällä omaa tekoa tuskin osoittaa katumusta tai ainakaan suurta katumusta.