Vamma

Lapsena minua harmitti, kun koskaan en saanut tikkejä. Koskaan ei ollut käsi paketissa tai jalka kipsissä. Kun kaverit tulivat kouluun kainalosauvoja käyttäen, minä olin kateudesta vihreä. Muiden elämä oli selvästi ollut Räväkkää ja Riehakasta, minun sellaista laimeaa vain. Kirjastossa kävin ja partiossa. Sieltä mitään tikkejä saanut.

Minusta olisi ollut uskomattoman hienoa, jos ranne olisi kipsattu ja olisi saanut kantositeen, niin että kaikki olisivat huomanneet ja liikunnanopettaja sanonut, että muut pelaavat lentopalloa, mutta Aboa voi mennä vaikka penkille istumaan. Tai olisinpa saanut kunnon siteen päähäni, tikkejä poskeen ja hurjan tarinan kerrottavaksi; sellaisen jossa on autoja ja puhjenneita pyöränkumia ja pitkiä jarrutusjälkiä asvaltissa. Vaan ei. Minun elämäni oli latteaa ja lentopalloa oli pakko pelata, vaikka vihasinkin sitä sydämeni pohjasta. Silmälasejakaan en saanut, vaikka sellaiset olisivat olleet minusta hienot. Tänä päivänäkin haluan aina kokeilla jokaisen kaverini uusia laseja päähäni. Eikö nämä sopisi mulle just hyvin..?

Tällä viikolla sain myös elämäni ensimmäiset tikit, mutta niihin ei mitään kunniakasta liittynyt: työterveyslääkäri halusi nyppäistä irti jalkapöydästä luomen, jota kenkä hankaa. Neljä tikkiä silti sain. Kenellekään en ole kertonut tikkien laiton syytä. Salaa olen niistä kuitenkin iloinen ja iltaisin poistan laastarin ja tuijotan rakastavasti tikkejäni, jotka sain 30 vuotta liian myöhään.